01. lokakuuta 2004
Teksti:

Mies polvistuu naisen eteen. Nainen on alasti. Mies levittää reisiä käsillään ja painaa suunsa jalkojen väliin. Nainen hengittää syvään.
    Elokuva on englantilaisen Michael Winterbottomin Nine Songs, ja mies ja nainen kuuntelevat bändejä klubeilla ja naivat. Oikeasti.
    Elokuvan jälkeen on hämmentyneen riemastunut olo. Ei siksi, että kuvissa näkyi ihoa ja orgasmeja, vaan siksi, että se kaikki tuntui todelta. Valkokankaan seksi oli välillä leikkiä ja intohimoa, välillä pitkästymistä, satuttamista ja yksinäisyyttä. Mies ja nainen olisivat voineet olla keitä tahansa. Ihmisiä, joihin voi tirkistelyn sijasta samastua. Se tuntui vallankumoukselliselta. Varsinkin verrattuna puuduttavaan ”aikuisviihteeseen”, jossa ”seksi” tarkoittaa silikonien väliin roiskuvaa spermaa.

Mies on kolmekymppinen näyttelijä Kieran O’Brien. Nainen on 21-vuotias amerikkalainen Margo Stilley, jolla ei ole aikaisemmin ollut elokuvarooleja. Elokuvan näkemisen riemu hälveni, kun selvisi, miten näyttelijöihin on suhtauduttu elokuvan jälkeen.
    Mies on antanut muutaman asiallisen haastattelun. Naisen nimi on kirkunut lööpeissä: ”Margo, the Porn Again Christian!”, ”My Prayers For ’Porn’ Daughter!” Samat lehdet, jotka myyvät irtonumeroita tisseillä ja kahmivat rahaa seksi-ilmoituksilla, tekevät sensaatiojuttuja ”pornonaisen” menneisyydestä, perheestä ja uskonnollisesta äidistä. Tietenkin.
    Ei kai kukaan kuvitellut, että jossain olisi kehittynyt seksuaalinen vapaus, joka sallisi nuoren naisen harrastaa suuseksiä valtavirtaelokuvassa joutumatta armottoman kohun keskelle? Kuvitteliko nainen itse?
    Taisi kuvitella. Ainakin The Guardian -lehdelle antamansa haastattelun perusteella.

Kun puhutaan seksistä elokuvissa, puhutaan siitä miten paljon saa näyttää. Ihan kuin jotain kamalaa tapahtuisi heti, jos penis nousee valkokankaalla liian jyrkkään kulmaan. Elokuvissa näkyvistä ihmisistä puhutaan vähemmän. Vaikka juuri heille voi oikeasti tapahtua jotain kamalaa.
    19-vuotias Maria Schneider esitti yli 30 vuotta sitten melkein oikeaa anaaliseksiä Marlon Brandon kanssa Bernando Bertoluccin elokuvassa Viimeinen tango Pariisissa. Schneider kärsi elokuvan jättämästä leimasta koko ikänsä, syytti Bertoluccia hyväksikäyttäjäksi ja sanoi, että elokuva pilasi hänen elämänsä.
    Margo Stilley ei ole syyttänyt ohjaajaa mistään, eikä vielä tiedetä, miten elokuva vaikuttaa hänen tulevaisuuteensa. Silti kävi niin, että hän, joka osasi vähiten arvioida mihin ryhtyi, kantoi elokuvan tekemisen suurimman riskin. Palkittu ohjaaja antaa haastatteluissa moralismia kritisoivia, teräviä lausuntoja. Ja kaksikymppinen amatöörinäyttelijä odottaa mitä tapahtuu, kun jutut hänen sukuelimistään ja moraalistaan vihdoin loppuvat.

Elina Hirvonen
ehirvo@welho.com

Kirjoittaja on toimittaja ja Taideteollisen korkeakoulun dokumenttielokuvaopiskelija.