Nykyään on trendikästä olla tiedostava ja kantaa vastuu ympäristöstään. Paras keino siihen on äänestää vihreitä: he kannattavat kaikkia hyviä asioita ja vastustavat kaikkia pahoja. He puoltavat joukkoliikennettä ja vastustavat ydinvoimaa.
Äänestyslipukkeen pudottaminen on vaivaton tapa olla aktiivinen. Sen jälkeen voikin taas mennä lähimpään kahvilaan kavereiden kanssa hörppimään espressoa tai siideriä. Kovemman linjan trenditietoiset hankkivat vielä kotiinsa biojäteastian.
Viime eduskuntavaalien aikoihin mietin, että vihreät ajaisivat oikeasti luonnonsuojelua. Optimismin puuskani haihtui kun luin kolme vihreiden vaalimainosta Helsingin Sanomista.
Ensimmäisessä vaadittiin tasa-arvoa seksuaalisille ja etnisille vähemmistöille. Toisessa haluttiin Suomen nostavan kehitysapua. Kolmannessa puollettiin Itämeren suojelua sillä perusteella, että puhdas Itämeri takaa kaupankäynnin ja kasvavan talouden.
Ensimmäisellä vaatimuksella ei ollut mitään tekemistä luonnonsuojelun kanssa. Kalasääski ja valkoselkätikka tuskin voisivat vähempää välittää, miten homoja ja pakolaisia kohdellaan.
Toinen vaatimus oli täysin luonnonsuojelun vastainen: kehitysmaiden väestön nostaminen länsimaiden elintasoon vaatisi ainakin kolme maapalloa lisää.
Kolmannen vaalimainoksen teesit Itämerestä ja kaupankäynnistä taas olivat täysin ristiriitaisia. Ahneus on vihreillekin ainoa säilyttämisen motiivi. Talouskasvun ajatus sisältyy myös heidän ohjelmaansa: Suomessa vallitsee yksipuoluejärjestelmä.
Miten vihreät eivät ole tajunneet asiaa, jonka uusliberaalitkin ovat ymmärtäneet? Luin Newsweekistä kolumnin, jossa sanottiin suoraan, että meidän on valittava joko aarniometsät tai mainostoimistot. Tietenkin kolumnisti alkoi hourailla, että taloudellinen kasvu on kypsän ihmisen vaihtoehto ja että puhtaan luonnon perään haikailijat ovat lapsellisia romantikkoja. Mutta pisteet kotiin rehellisyydestä.
Rehellisyyttä toivoisin vihreiltäkin. He voisivat suosiolla vaihtaa puolueen nimeä ja keskittyä luonnonsuojelun sijasta asioihin, jotka selvästi kiinnostavat heitä enemmän: sosiaaliturvaan, monikulttuurisuuteen ja naisten oikeuksiin.
Vihreitä voisi ruoskia monesta muustakin yksityiskohdasta, mutta aina tässä vaiheessa tympääntyminen iskee minuun ”kahdenkymmenen ilmakehän painolla”, niin kuin runoilija Charles Baudelaire asian ilmaisisi. Ne jotka ymmärtävät, ymmärtävät selittämättäkin, ja niille jotka eivät halua ymmärtää, on turha selittää mitään.
Timo Hännikäinen
Kirjoittaja on Kerberos-lehden päätoimittaja, runoilija ja kotimaisen kirjallisuuden opiskelija.
