03. syyskuuta 2004
Teksti:

Mikki Hiiri lentää pienellä punaisella lentokoneella ja ampuu näkymätöntä vastustajaa. Värit ovat pehmeän pastelliset, ja sankari on piirretty taitavalla kädellä. Nopeasti katsottuna kuva voisi olla sodanaikaisesta Mikki-sarjakuvista.
    Paitsi että Mikin lentokoneen perään on sidottu kaksi valkoista pussia, joissa lukee ”Dope”.
    Ei siis ihme, ettei missään näy Disneyn kuuluisaa logoa. Kuva on vuodelta 1971, ja piirtäjät olivat underground-sarjakuvapiirtäjiä Yhdysvaltain länsirannikolta.

Tällaisen piirtämisestä ei selvinnyt helpolla. Lakimies ja esseisti Bob Levinin kirja The Pirates and the Mouse: Disney’s War Against the Counterculture kuvaa mainiosti sarjakuvien syntyä ja niiden kirvoittamaa pitkää oikeustaistelua ”Disney vastaan Air Pirates”.
    Air Pirates oli sanfranciscolaisten sarjakuvataiteilijoiden ryhmä, jonka julkaisuissa Aku Ankka ja Hessu Hopo vakoilivat Minniä kylvyssä ja Mikki Hiiri ihmetteli huonoa naismenestystään. Kolme pientä porsasta rakensivat talonsa rahasta, sanomalehdistä ja aseista.
    Disney syytti ilmapiraatteja tekijänoikeusrikkomuksista. Yhtiön mukaan ryhmä halusi vetää lokaan yhtiön omistamat hahmot ja heikentää niiden markkina-arvoa.
    Piraattien mukaan sarjakuvat olivat vakavaa kritiikkiä. Mikki Hiiri oli aikaisemmin saattanut olla viaton ja mukava, mutta 1970-luvulla hahmosta oli tullut taantumuksen voima. Piraattien mielestä Mikki edisti kapitalismia, väkivaltaa ja filmitähtien palvontaa. Kuluttaja ei heidän mukaansa voinut sekoittaa underground-versioita Disneyn perhesarjakuviin.
    Parodiaa on mahdoton tehdä ilman parodioitavan teoksen käyttöä, puolustus muistutti. Parodia perustuu ristiriidalle tunnistetun ja uuden välillä. Se onkin Yhdysvalloissa perinteisesti nähty erityistapauksena, jossa tekijänoikeuksista joustetaan tavallista enemmän. Kun yksi televisiosarja parodioi toista, henkilöt, miljöö ja jopa lausahdukset saattavat pysyä muuttumattomina, kunhan muita asioita muutetaan tarpeeksi paljon.
    Air Pirates ja Disney väänsivät kättä monessa oikeusasteessa, mutta Disney selviytyi aina voittajaksi. Pieni Mikki Hiiri saattoi voittaa sitkeydellään ja rehellisyydellään isot roistot, mutta todellisessa Amerikassa voitti se, jolla oli kalleimmat juristit.
    Bob Levinin kirjaan on otettu otteita 1970-luvun sarjakuvista. Kirjailija vierasti ajatusta ja epäili siitä koituvan oikeusjuttuja. Ilmeisesti kirjan kustantanut Fantagraphics Books uskoo kuitenkin, että ajat ovat muuttuneet.
    Epäilemättä moni asia on jo toisin. Teoksessa todetaan, että puolustus hävisi aikoinaan osittain siksi, että sarjakuvia arvostettiin 1970-luvulla vielä vähän. Juttua ratkoneet tuomarit eivät ymmärtäneet, että niistä olisi yhteiskunnallisen keskustelun herättäjäksi.

1970-luvun esimerkkien lisäksi The Pirates and the Mouse sisältää muutaman vuoden takaisen Mikki-irvailun. Siinä Mikki suunnittelee veronkiertoa, ehdottaa sihteerilleen Helunalle suuseksiä ja syyttää Mikki-tatuoinnin ottanutta karhukoplalaista tekijänoikeusrikkomuksesta.
    Muutaman sivun sarjis kyllä hymyilyttää, mutta ei shokeeraa. Mikki Hiiren penis ei ole enää yhtä vallankumouksellinen näky kuin kolmekymmentä vuotta sitten.
    Parodia on nykyisin niin olennainen osa kulttuuria, että se ei kohauta. 2000-luvulla tämänkaltaisille oikeusjutuille voikin ennustaa parodialle suotuisaa lopputulosta.
    Muutama vuosi sitten käytiin huomiota herättänyt oikeudenkäynti Margaret Mitchellin Tuulen Viemää -klassikkoa mukailleesta Alice Randallin romaanista Wind Done Gone.
    Randallin romaanin kertoja on Scarlettin isän ja Mammy-orjan lapsi, jollaista ei edes esiinny Mitchellin kirjassa. Mitchellin romaanin uljas herrasmies Ashley paljastuu nynnyksi homoksi, ja uhrautuvainen Melanie taas murhaajaksi. Scarlettissa itsessään on orjan verta.
    Wind Done Gone on paitsi parodia, myös vastaisku Mitchellin romaanin rasismille ja romantisoidulle käsitykselle etelävaltioista. Afrikkalais-amerikkalainen Randall on kertonut, kuinka hän rakasti lapsena Tuulen viemää -romaania ja yritti unohtaa sen rasismin. Wind Gone Done syntyi tästä ristiriidasta.
    Mitchellin oikeudenomistajat saivat kirjan ensin kiellettyä, mutta Randall voitti jutun seuraavassa oikeusasteessa. Päätöstä pidetään tärkeänä ennakkotapauksena.
    Parodiaa tai vastateosta ei kuitenkaan pidä sotkea jatko-osiin. Mitchellin perikunnalla on oikeus päättää Tuulen Viemää -teoksen tarinaa jatkavasta romaanista samoin kuin J.K.Rowlingilla on oikeus kieltää muiden kirjoittamat Harry Potterit. Olennaista on uuden teoksen omaperäinen näkökulma.
    Homo-Ashleyssa ja Mikin seksielämässä on epäilemättä tietty hih hih hii -aspekti, joka ensimmäisenä kiehtoo katsojaa. Niiden kautta voidaan päästä kuitenkin myös rikkaisiin teemoihin.

Omalla tavallaan neuvokas ratkaisu löytyi Aarne Ankalle, joka epäilemättä muistutti hieman ulkoisesti Aku Ankkaa. Charlie Christensenin 1980-luvulta lähtien piirtämä ruotsalainen ankkahahmo kävi kapakoissa, soitti suutaan politiikasta, lähenteli naisia ja otti usein turpiinsa.
    Disneyn pitkä, valkoisen hansikkaan verhoama käsi löysi lopulta Aarnen ja ilmoitti lehdille pitävänsä hahmoa tekijänoikeusrikkomuksena. Muutamat lehdet luopuivat sarjasta, mutta Christensen ratkaisi asian muuttamalla sankarinsa nokan entistä haukkamaisemmaksi.
    Disneyn toiminta saattaa vaikuttaa kohtuuttomalta. Yritys haluaakin pelottaa tekijänoikeusrikkomuksia kaavailevat piirtäjät jo ennakolta lähettelemällä uhkaavia kirjeitä kaikesta mahdollisesta.
    Piraatteja Disney ei koskaan onnistunut pelottamaan. Levinin teos on arvokas myös kuvauksena 1970-luvun alun vaihtoehtoliikehdinnästä Yhdysvaltain länsirannikolla. Se keskittyy erityisesti piraattien henkisen ja taiteellisen johtajan Dan O’Neillin innostavaan, vastakulttuuriasennetta pursuavaan hahmoon. O’Neillin neuvojen mukaan liittovaltion poliisin FBI:n miesten koputtaessa kannattaa mennä ovelle alasti ja vastata kaikkiin kysymyksiin ”No, tee mulle ruumiintarkastus.”

80-luvulla suomalaisen Aku Ankka – lehden Toimituksen Oma Nurkka -palstalla kerrottiin, kuinka Disney-yhtiössä valvotaan ahkerasti Akun ja muiden rakastettujen sankareiden oikeuksia, ja kuinka erilaiset epäilyttävät hahmot yrittävät käyttää hyväksi niiden suosiota. Suomalaislapset osasivat tuskin kuvitella, että parjatut hahmot olivat aikakautensa merkittäviä yhteiskunnallisia visionäärejä.

Kyösti Niemelä