Taiteen keskustoimikunta jakoi alkuvuodesta 86 500 euroa elokuvalehdille.
Tukea sai kuusi lehteä niille varta vasten perustetusta apurahasta. 86 500 euron apurahapotilla kustantaa puolen tusinan elokuvalehden teon, vaikkei Suomessa tuoteta kuutta hyvää elokuvaa vuosittain. Kuinka monella eri sanakäänteellä voi sanoa saman asian ja vielä valtion avustuksella?
On mielipidekysymys, ilmestyykö Suomessa kuutta merkittävää sarjakuvajulkaisua vuosittain, mutta takuuvarmasti Suomessa ilmestyy vuosittain useita teoksia, joita tulisi ruotia laajoissa kritiikeissä ja haastatteluissa. Sarjakuvan kannalta ajat ovat mielenkiintoiset, ja tällä hetkellä sarjakuva on monimuotoinen, elinvoimainen taidemuoto.
Valitettavasti alan lehdet – tai voitaneen puhua alan lehdestä, Sarjainfosta – julkaistaan nollabudjetilla. Harvalta löytyy tarvittavaa intohimoa kirjoittaa sarjakuvasta pelkkää hyväntekeväisyyttään.
Etevät sarjakuvajournalistit kaikkoavat sanomalehtien kulttuurisivuille yksinkertaistamaan sarjakuvailmiötä kansantajuiseksi. Heidän sijastaan alaa käsittelevien lehtien sivuille pesiytyvät fani-pojat, nuo kävelevät alan tietosanakirjat. He tekevät sarjakuvalehdistä sarjakuvan kerholehtiä, joita lukiessa voi toki tuntea perverssiä yhteenkuuluvuutta, muttei paljon muuta positiivista.
Sarjakuva on ilmaisumuotona elokuvan kanssa samaa ikäluokkaa, mutta silti pitkälti tutkimaton ja muotoaan hakeva ilmaisumuoto. Pioneerityötä riittää tekijöille, tutkijoille ja kriitikoille, tuolle pyhälle kolminaisuudelle, joka on jalusta vakavasti otettavalle taiteen muodolle.
Ja myös kustantajille: ei riitä, että isot kirjatalot kuittaavat sarjakuvakiintiönsä tuottamalla kerran vuodessa arvokkaan näköisiä, sisällöltään köyhiä lahjakirjoja ja että niitä kiitetään Helsingin Sanomissa todistukseksi siitä, että sarjakuvatoiminta on maassamme viriiliä.
Sarjakuva huomataan lehdissä palstantäytteenä, ja aikuisille suunnattua, tasokasta käännössarjakuvaa ilmestyy vähemmän kuin koskaan. Alennuslaareihin tuotetaan kirja toisensa perään mitäänsanomatonta käännösproosaa, mutta parin viime vuosikymmenen aikana ilmestyneistä sarjakuvan mestariteoksista on enemmistö suomeksi julkaisematta.
Mutta miksi julkaista sarjakuvia, jos niitä ei osteta? Hyvä kysymys. Ensin olisi koulutettava muutkin kuin alan harrastajat ymmärtämään, että sarjakuva voi olla muutakin kuin Karvisen lausumat itsestään selvät nokkeluudet. Sellainen vaatii sinnikkyyttä sekä kustantajilta että journalisteilta.
Sanoma- ja aikakauslehdissä sarjakuvajournalistit yrittävät ylisanoja säästelemättä tehdä intoilemastaan alasta ja sen julkaisuista mielenkiintoisempia kuin ne ovatkaan. Lopulta paljastuu, ettei mitään perustetta intoon ollutkaan.
Arvostelusta innoituksen saanut pettyy varmasti.
Myönteisten arvostelujen arvellaan kai nostavan alan arvostusta, mutta itse asiassa tulos on päinvastainen. Kun kaikki on kriitikon mielestä hyvää, lopulta mikään ei ole hyvää. Alan lehdissäkään harvemmin näkee negatiivista arvostelua epäonnistuneimmastakaan tuotteesta.
On puuduttavaa lukea muka sarjakuvakritiikkeinä optimismilla kuorrutettuja tuoteselosteita ja yrittää kriitikon lirkutuksesta päätellä, kuinka huono tuote todellisuudessa on kyseessä.
Samaa valitteli Heikki Jokinen Sata sarjakuvaa -kirjansa esipuheessa lempeämmin sanakääntein. Hän peräänkuulutti esittelyn sijaan analyysiä.
Sarjakuvan tekemistä tuetaan. Koska sarjakuva ei synny tyhjiössä, olisi syytä tukea myös sen tutkimista, kääntämistä ja kustantamista.
Hans Nissen
Kirjoittaja on sarjakuvataiteilija.
