21. toukokuuta 2004
Teksti:

Suomen tunnetuin kolumnisti ja valtakunnan virallinen vittuilija on tietysti Jyrki Lehtola, 40. Hän aloitti räksytyksensä omaa nimeään kantavilla palstoilla jo 80-luvulla. Nyt tämä ex-pikkutakkipunkkari käyttää design-pukuja, liehuva letti on vaihtunut sänkeen, eikä mies ole enää edes vihainen. Jos on koskaan ollutkaan.
Lehtola on Ilmiö, se tiedetään. Ennen Ilmiön tapaamista täytyy valmistautua: käydä kampaajalla ja kirjastossa, selata iltapäivälehtiä ja hieman kerrata, mitä miehestä tiedetään.
Lehtola on maan ainoita, jos ei ainoa, pääasiassa lehtikolumneilla toimeen tuleva kirjoittaja. Eikä edes köyhä, päinvastoin. Vai ei kai silloin voi hirveän huonosti mennä, jos käyttää Armanin pukuja ja Pradan aurinkolaseja, kelpuuttaa tapaamispaikaksi pelkästään Helsingin parempia kermaperseravintoloita sekä soittaa Massive Attackia matkalla pankkiin hoitamaan osakesalkkuaan, kuten Aamulehden päätoimittaja Matti Apunen kirjoittaa Lehtolan Teokset I -kolumnikokoelman esipuheessa.
Lehtola on kolumnien kuningas – myös määrissä. Pelkästään Teokset I on yli 700-sivuinen tiiliskivi. Tällä hetkellä keskimäärin kolme kolumnia viikossa tehtailevalla Lehtolalla on palstat Iltalehdessä, Aamulehdessä ja Tietoviikossa.
Lehtola on myös vihattu. Häntä haukutaan ja pidetään säälittävänä puskasta lyöjänä. Ja häntä luetaan.

Lehtola tuli, tietenkin, tunnetuksi nuorena vihaisena miehenä. Suuren yleisön tietoisuuteen hän ponnahti 1990-luvun Ilta-Sanomista palstallaan Aikuisia ihmisiä. Siinä Lehtola niittasi kasapäin julkkiksia.
Kolumnit olivat älykkäitä, hyvin kirjoitettuja, teräväsanaisia – ja ilkeitä. Moni julkimo menetti niiden takia yöunensa: Hectorin kerrotaan kadottaneen luomiskykynsä, Anna-Leena Härkönen lähti kolumnistia pakoon Pariisiin, ja Hannele Lauri ei pysty vieläkään olemaan samassa baarissa Lehtolan kanssa saamatta raivokohtausta.
Lehtolan tyylin tavaramerkiksi – brändiksi – muodostui suoraan julkkikselle osoitettu tuttavallinen, sadistinen, toistoa täynnä oleva kotipsykologipuhe:”Raija Oranen, minä olen väsynyt Sinuun. Mikä Sinua vaivaa? Miksi Sinä et voi ottaa rauhallisesti?”
Kun tyyli on tämä, ei ole kumma, että Lehtolan julkiseen ”puhutteluun” joutuneet ovat tunteneet itsensä henkilökohtaisesti loukatuksi. Syyteharkinnassa Lehtola on ollut juttuineen kahdesti, rikosnimekkeellä kunnianloukkaus. Myös toimittajien omaan eettiseen itsesäätelyelimeen Julkisen sanan neuvostoon Lehtolan kirjoituksista on kanneltu useampaan otteeseen.
Lehtola kuitenkin tietää tarkkaan, mitä tekee. Hänen kolumninsa pitäytyvät tiukasti tosiasioissa sisältäen ainoastaan mielipiteitä, arvoarvostelmia, joiden ilmaiseminen on täysin laillista. Tähän mennessä kaikista Lehtolaa vastaan nostetuista kanteluista on tullut vapauttava päätös.
Viime aikoina Lehtola on käsitellyt kolumneissaan useimmiten ilmiöitä tai asioita, ei niinkään yksittäisiä henkilöitä. Mikä on harmi, sillä herkullisimmillaan Lehtola on ollut juuri suoraan henkilöön menevissä, julkeissa ja yliampuvissa kirjoituksissaan.

Harva tietää, että Jyrki Lehtola on myös kirjailija. Hän on kirjoittanut kaksi kummallista romaania Tule, takaisin, olmi! (1990) ja Hällä väliä (1994) sekä ansiokkaan novellikokoelman Happy days (1992).
Lehtolan ensimmäinen huomiota herättänyt kirja oli yhdessä Markku Eskelisen kanssa tehty suomalaista kulttuurielämää ruotiva postmodernistinen – postmodernismi oli silloin uutta – esseekokoelma Jälkisanat: sianhoito-opas (1987). Sen takakannessa filosofiaa ja yleistä kirjallisuustiedettä Tampereen yliopistossa kolmisen vuotta opiskellutta Lehtolaa siteerataan vielä filosofiksi – titteli, jonka käyttäjän päälle Lehtola nykyisin tyhjentää tuoppinsa, jos tämä sattuu olemaan mies.
Sianhoito-oppaasta, aikanaan ilmeisen vallankumouksellisesta kirjallis-filosofisesta hyökkäyksestä, alkoi Lehtolan tähden nousu. Mediassahan on aina käyttöä nuorelle vihaiselle miehelle, ja tähän rooliin Lehtola oli juuri sopiva.
Lehtola oli aloittanut kulttuuriradikaalit kirjoituksensa sellaisista punk-julkaisuista kuin Hilse ja Bambi. Niistä tie vei Ylioppilaslehden avustajaksi, sitten Savon Sanomien, Tamperelaisen ja Aamulehden kolumnistiksi ja lopulta Imageen, jossa Lehtola paukutti henkseleitään nelisen vuotta.
Imagessa Lehtolan tähti nousi korkeuksiinsa. Tamperelaisesta alakulttuurista oli pääkaupunkiseudun mediamaailmaan ponnistanut mies, jolla oli asennetta ja tyyliä. Sekä oikea tausta.
Lehtola on kulttuurisukua. Hänen isänsä oli Aamulehden legendaarinen kulttuuritoimittaja Erkka Lehtola, jonka teksteistä kootussa kirjassa Missä on lehdistön paikat: kirjoituksia sanoista ja maailmoista (1997) Jyrki oli mukana toisena toimittajana.
Toisin kuin monet kulttuuriperheiden lapset, Lehtola ei peittele oikean perhetaustan merkitystä uralla etenemisessä. Jyrkin kolme vuotta nuorempi pikkuveli, dramaturgi-ohjaaja Juha Lehtola kuuluu maan eturivin teatterintekijöihin. Veljekset ovat aikamiesorpoja, sillä molemmat vanhemmat kuolivat auto-onnettomuudessa keväällä 1995.
Jyrki Lehtolalla on lapsi, 2,5-vuotias tytär Selma, jota hän hoitaa joka toinen viikko. Nuorena naimisissakin käväissyt Lehtola on sittemmin seurustellut useiden sähäköiden naistoimittajien kanssa; tyttären äitikin on Markkinointi&Mainonta-lehden toimittaja.
Jyrki on siis kaupungilla aikamoinen catch, eikä ihme. Sitä paitsi hänellä on maailman söpöin ärrävika, hänen läheisin esineensä on 30 gigabitin mp3-soitin, ja hän on ison ja karun ulkonäkönsä vuoksi aivan sairaan sexy ilmestys, jonka miehekkäässä masukummussa olutkin varmaan jalostuu testosteroniksi – jos Lehtola siis joisi kaljaa.     Horoskooppimerkki on salamyhkäinen skorpioni, eli kyseessä on taitava viettelijä ja mielisairas, mustasukkainen mahtirakastaja.
Huh hellettä, ja ei kun haastattelemaan!

Ja hellettä tosiaan riittää, kun eletään toukokuun ensimmäisen viikon kummallista kuumuusaaltoa Helsingissä. Kumma juttu on tapahtunut myös sikäli, että Jyrki Lehtola on suostunut antamaan haastattelun – siis sama Lehtola, joka on antanut noin kaksi haastattelua ikinä.
Lehtola harppoo tapaamispaikaksi kelpuuttamansa Taidehallin valkoisella liinalla peitettyyn nurkkapöytään ja ilmaisee tyytyväisyytensä ravintolaan, koska ”täällä ei ole koskaan ketään frendei”.
Glumps. Pöydässähän istuu omintakeista stadin slangia vääntävä puhuva sfinksi.
Jolla on osakesalkku.
”Ääh. Matti Apunen koetti olla humoristi, mutta ei se raukka osaa”, Lehtola hörähtää viehkoa ärräänsä sorauttaen. Kysymys on siis kolumnikokoelman esipuheessa ilmiannetun salkun sisällöstä.
”Meille jäi veljen kanssa perinnöksi vähän hätävaraosakkeita, joita mä hallinnoin. Mutta se ei nyt kuulu tähän.”
Niin, eipä kai. Coolille Lehtolalle ei ole tullut matkalla Taidehallille edes hiki, koska hän asuu ihan vieressä, Mannerheimintiellä. Taidehalli ei kylläkään kuulu Lehtolan kantapaikkoihin. Mieluiten hän hengailee eteläisen Helsingin pintapaikoissa, sellaisissa kuin We Got Beef, Tori ja Åbo.
Vittumaisen miehen maineestaan huolimatta Lehtolalla on paljon ystäviä. Lehtolan possea ovat Aamulehden Apusen lisäksi esimerkiksi kirjailija Kari Hotakainen. Juha Seppäläkin on hänen juopottelukaverinsa.
Lehtolan veljeksilläkin on varmaan tiivis yhteistyö- ja avunantosopimus, molemmat kun ovat kirjoittamisalalla?
”Broidi soittaa aina mulle, kun sillä on jotain tietokoneeseen liittyviä ongelmia. Mutta mä siis tiedän vaan hämärästi, mitä se tekee vaikka nyt. Ei me jouluisin keskustella mun heinäkuisesta kolumnista tai Juhan näytelmistä”, isoveli selvittää.
Jyrki kertoo nähneensä veljensä näytelmistä ehkä puolet. Selitys on lyhyt, ytimekäs ja uskottava: ”En oo teatteri-ihmisiä.”
Aihe käsitelty. Sfinksi on puhunut.

Jyrki Lehtola on bränditoimittaja, jonka juttuja luetaan aiheesta riippumatta. Lehtola tuntee termin, mutta se on hänen mukaansa kuitenkin vain kaupallinen argumentti, yksi lehden myyntivalteista.
”Fyrkan takiahan tätä tehdään. Jos mulla on sen kokoinen kuva perjantain Iltalehdessä, niin olishan se nyt pelleilyä väittää, että mä oon tavallinen toimittaja. Ja jos mä en antais siitä haastattelua, niin silloinkin mä pelleilisin. Koska ei tässä työssä oo mitään erikoista, päinvastoin. Mun mielestä se, että joku kirjoittaa kolumneja, on äärimmäisen epäkiinnostava lähtökohta mihinkään.”
Lehtiä lukiessa vaikuttaa kuitenkin siltä, että bränditoimittajia tarvitaan entistä enemmän. Ainakin kolumnien määrä on lisääntynyt viime vuosina valtavasti – jopa niin, että voidaan puhua jo jonkinlaisesta kolumnisaatiosta.
”Jos lähdetään siitä, että kaikki suuntaukset tulee jenkeistä tai briteistä, niin kolumnien lisääntyminen on kasvava suuntaus. Kyllä mäkin luen mieluummin kiinnostavia kirjoittajia kuin epäkiinnostavia kirjoittajia. Rita Tainolakin on bränditoimittaja. Ja vaikka se ei oo kiinnostava, niin tavallaan se on kiinnostava.”
Lehtola ei ole omien sanojensa mukaan pyrkinyt rakentamaan brändiään; lähinnä hän on pyrkinyt olemaan pilaamatta sitä. Lehtolalle se tarkoittaa, että ei anna liikaa haastatteluja eikä mene televisioon. Se onkin Lehtolassa merkillepantavaa – nykyisin kun kolumnistiksi päädytään useimmiten tv: n kautta.
Lehtolaa on tietenkin pyydetty ainakin käymään televisioon. Kyllähän siinä nimi – ja brändi – saisi lisämainosta. Mikset mene?
”15 000 euroa, niin mä voin harkita!” Lehtola sorauttaa. ”Siitä ei vaan makseta tarpeeksi suhteessa sen viemään ajanhukkaan. Eikä tää oo mikään moraalinen kannanotto.”
Lehtolasta on käsittämätöntä, että vaikkapa Nelosen Hyppönen Enbuske Experienceen tai Ylen Aamu-tv:seen riittää vieraita.
”Mua aina hämmästyttää, että henkilö, jolla ei ole mitään myytävää, on herännyt aamulla viideltä mennäkseen Pasilaan, odottaakseen siellä ja antaakseen kymmenen minuutin haastattelun siitä, että tänään on tulossa kaunis päivä – saamatta siitä mitään rahaa. Se on hirvittävää ajan tuhlausta.”
Mutta on Lehtola televisioon menoa selvästi ainakin miettinyt. Hän valittelee esimerkiksi panneensa merkille, että julkisuus on vaikuttanut tuhoisasti lähes kaikkien ruutukasvojen luonteeseen.
”Tosin se syy olla menemättä televisioon on enemmän tai vähemmän valetta. Totuus on, että mä en olis hyvä siinä.”

Kolumnistina Lehtola on hyvä. Ilkeää otettaan hän puolustaa tutulla tosiasialla: julkkiksen on kestettävä arvostelua.
”Luonnollinen yhtälö. Jos sä itse teet teoksia tai annat haastattelun julkiseen käyttöön, niin sen yksi julkinen käyttö on se, että sun väittämistäsi keskustellaan. Ja jos sä lähdet sitä pakoon Pariisiin tai jonnekin psykiatrille, niin silloin pitää vaihtaa alaa.”
Koko uransa ajalta Lehtola muistaa vain pari kirjoitusta, joiden kohdalla omatunto on hetken kolkuttanut. Yksi niistä oli ihan hiljattain, kun Lehtola skalpeerasi kolumnissaan yhdentoista vuoden luovan tauon pitäneen Eppu Normaalin uuden singlen Suolaista sadetta.
”Kun olin lähettänyt jutun, kelasin hetken aikaa niitä biisin sanoja, joita mä pilkkasin. Että nää on kyllä niin depressiivisen ihmisen sanoituksia, että meninköhän mä vähän rajan yli. Mutta sitten, en mä mennyt. Biisihän on Vares-elokuvan tunnari!”
Lehtolan kolumnit ovat muuttuneet henkilökeskeisistä enemmän asia- ja ilmiökeskeisiksi. Syy on se, että suomalainen älymystö on Lehtolan mielestä ollut viime vuodet tuskastuttavan hiljaa, mikä taas on ikävää, koska parhaita kolumnien aiheita olisivat juuri vanhojen, etabloituneiden älykköjen ilmoille töräyttelemät lapsukset.
”Niinhän se on, että you always hate the things you love… Mielekkäintä on ollut pilailla jonkun Paavo Haavikon, tai edesmenneen Erno Paasilinnan, tai laa laa laa, ajatuksilla. Mutta ne on jo suurimmaksi osaksi edesmenneitä, kuolleita.”
Kuulostaa siltä, että Lehtola on vanhenemassa, muuttumassa yhdenlaiseksi Haavikoksi itsekin. Mutta sitä Lehtola ei tietenkään myönnä. Eikä häntä saa kirveelläkään sanomaan, että älyllinen keskustelu Suomessa olisi kuollut.
”En mä sano niin, koska sitten sä nostat sen johonkin ingressiin ja sitä on siinä ikävä katsella”, hän tuhahtaa.
”Sanon vaan, että ennen vanhaan järkevät ihmiset päästi suustaan megalomaanisia tyhmyyksiä, ja että mun työn kannalta on ikävää, että nykyään järkevät ihmiset tuppaa olemaan järkevämpiä kuin ennen.”
Julkkisten kohdalla Lehtola käyttää tavallaan päinvastaisia kriteerejä valitessaan uhrejaan: siis kenestä ei ainakaan voi kirjoittaa.
”Suomen pintajulkisuudessa 90 prosenttia jengistä on syyntakeettomassa tilassa, eli just julkisuuteen tulleet, missit, mallit ja suurin osa näyttelijöistä. Niistä kirjoittaminen on vähän kuin pilkkaisi vammaisia, ja se on taas nolo toimenkuva. Kuten esimerkiksi joku Oskari Katajisto, josta mä tein kolumnin. Niin näin jälkikäteen ajatellen, sehän meni vähän vammaisen pilkkaukseksi.”

Ärsyttävän miehen maineessa oleminen ei liene helppoa, ainakaan baarissa. Isona miehenä Lehtolan ei luulisi joutuvan määrättömästi sössöttämään humalaisille. Toisaalta Lehtola on saanut kapakassa myös turpaansa.
”Joo. Mutta ei jengi suutu siitä, mitä mä oon sattunut kirjottaan iltapäivälehteen, vaan ne suuttuu sen takia, mitä mä oon viis sekuntia sitten sanonut ravintolapöydässä. Silloin harvoin, kun mä nykyään toikkaroin kolmen promillen humalassa julkisilla paikoilla, mun kolumnisti- ja yksityispersoona ei hirveästi poikkea toisistaan.”
Entä harmittaako Lehtolaa se, etteivät useimmat tiedä hänen olevan myös kirjailija?
”Mä oon siitä vitun tyytyväinen. Kirjailija oli suomalaisten mielestä jotain 200. arvostetuin ammatti viimeisimmässä rankkauksessa, ja mun mittapuilla se on vieläkin alhaisempi, koska Suomessa romaanit on niin skeidoja. Ei mulla oo mitään halua kutsua itseäni kirjailijaksi.”
Mutta yritystä on kuitenkin ollut. Eli onko meillä nyt tässä epäonnistunut kirjailija?
”Mä koen lähinnä olevani huono kirjailija. Tää nyt on tätä, että jossain iässä jokaisen pitää näyttää munaa. Luen sen verran paljon kirjallisuutta, että kun hyvä romaani tulee vastaan – kuten Neal Stephensonin Cryptonomicon – niin mä yksinkertaisesti tiedän, että mun keskittymiskyvyllä, paneutumishalulla ja tarkkuudella ei ole mitään mahdollisuutta sellaseen. Hyvää romaania pitää tehdä neljä vuotta. Mä en osaa sitä.”
Hmm. Jokin tässä Lehtolan kirjailija-itseruoskinnassa kyllä haisee. Kuten se, että hän korostaa kirjoittaneensa molemmat romaaninsa, jotka ovat ”ihan hirveetä paskaa”, kuukaudessa. Novellikokoelmansa – joka on oikeasti hyvä – hän sentään arvostelee sanaparilla ”kiikun kaakun”.
Mielestään Lehtola ei siis ole kunnolla edes yrittänyt kirjailijan uraa. Eikä aio kaikesta päätellen edes yrittää.
Mutta olkoot, tästä aiheesta. Ei sfinksiä kannata heitellä pikkukivillä.

Kolumnien tehtailu sen sijaan ei ole Lehtolan mielestä ollenkaan vaikeaa. Hänelle ei ole koskaan tullut sellaista stoppia, etteikö tekstiä syntyisi. Mutta onko Lehtola-brändätyssä kirjallisessa ärhentelyssä kysymys pelkästä retoriikasta – vai vituttaako häntä oikeasti?
”Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä mun jutut on pelkkää retoriikkaa”, Lehtola sanoo. ”Koska eihän se nyt tekis mielenterveydelle hyvää, jos oikeesti asiat vituttais siinä määrin kuin ne näyttävät vituttavan!”
Mutta kun Lehtolalta kysyy, mistä hän haaveilee, tulee Taidehallin nurkkapöydässä jälleen hiljaista.
Hiljaista on.
Paitsi, että taustalla on alkanut soida Stingin helvetillinen uikutus If I Ever Lose My Faith In You. Lehtola tunnistaa huonon musiikin, mutta ei sentään biisiä. Onneksi.
No mutta. Aikooko Lehtola sitten kirjoittaa eläkeikään asti näitä hyväksi rahasammoksi osoittautuneita Lehtola-brändättyjä kolumnejaan?
Vastaus: ilmeisen kyllä-sävyinen mumistus. Keski-ikäisen tähtitoimittajan ajatuksenjuoksu voi siis olla myös tällaista.
Haastattelu tarvitsee terästystä. Lehtolan lempparipaukku on jallu. Ei mikään suuri yllätys; siis kenen mediatietoisen helsinkiläisen lempparipaukku se ei olisi?
Harrastuksikseen tämä nelikymppinen nimeää ”samat kuin useimmilla 8-vuotiailla”, eli lukemisen ja musiikin kuuntelun.
Ei mitään urheilua?
”Lasketaanko pienoisgolf?”
No mitä Jyrki luulet?
”Sehän on ehkä the homomaisin urheilulaji. Oon siinä ihan killeri. Pienoisgolf ei vaadi mitään. Siinä voi polttaa röökiä samalla, se ei vaadi varusteita, se on lähellä aina, ja sen kanssa ei mene koko vuotta hukkaan, koska sitä voi pelata vaan kesäisin.”
Selvää generation ex -puhetta. Lehtola tiivisti hiljattain oman, nyt jo keski-ikäisen sukupolvensa elämäntuskan Imageen kirjoittamassaan jutussa. Samalla tarkkuudella on hän on tuijotellut nykyisiä kaksikymppisiä: hän kirjoitti äskettäin kolumnin sushi-sukupolvesta, joka kaiken yltäkylläisyyden keskelläkin on aina vain kaikkea vailla.
Mikä meidän ongelmamme siis on?
”Te ette osaa olla yksin”, Lehtola heittää jo melko lailla turhautuneena.
”Vitustako mä sen tiedän. Tein sen generalisaation sushi-sukupolvesta kaupallisiin tarkoituksiin, siis kolumnia varten. Ei kai teillä sen kummempia ongelmia ole kuin mun sukupolvella, tai kellään… I don´t know. Suurin osa mun ystävistä on teidän ikäpolvea tai vähän vanhempia, enkä mä oo huomannu muuta kuin jonkinlaisia alkoholiongelmia.”

Kun tärskyt Taidehallilla vihdoin päättyvät, nousee Jyrki Lehtola koko vaikuttavaan 184 sentin pituuteensa – hän tosin vaikuttaa huomattavasti pidemmältä – ja valittaa saaneensa kysymyksistä päänsäryn. Sitä paitsi Lehtola nukkuu joka päivä päiväunet; nyt hän on niiltä jo myöhässä.
Leuhkat formulahenkiset aurinkolasit nenällään töölöläisessä kivikorttelissa asteleva Lehtola näyttää maisemaan eksyneeltä filmitähdeltä. Älykkäältä filmitähdeltä. Itseironiselta filmitähdeltä. Tai siis tähdeltä, joka on panssaroitunut itseironiaan.
Enää ei jää pohdituttamaan kuin yksi asia: kuinkahan iso Jyrki Lehtolan Se on?
Sitäkään ei tarvitse pitkään pohtia. Samana iltana kuulen juorun – taivaassa siis on joku – joka räjäyttää mentaalisen pankin:
Tiedätte varmaan Taj Mahalin. Oh my Jesus Christ! Se on monumentaalinen!

Anne Moilanen
Kuva Perttu Saksa