23. huhtikuuta 2004
Teksti:

Näin tehdään vallankaappaus:
    Kolme helsinkiläisen Lilla Teaternin hallituksen nykyistä ja entistä jäsentä saa idean. Taloudelliseen ahdinkoon ajautuneen Lillanin on yhdistyttävä Helsingin kaupunginteatteriin. Kolmikko, jota johtaa teatterin hallituksen puheenjohtaja, tutkii fuusion mahdollisuutta salassa kaikilta muilta lillanilaisilta – myös teatterinjohtajalta.     Kaupunginteatterin johto suhtautuu ehdotukseen myönteisesti. Pieni piiri valmistelee asian perusteellisesti alkuvuoden aikana.
    Maaliskuussa Lilla Teaternin hallituksen puheenjohtaja kutsuu koolle kokouksen, jonka aiheeksi ilmoitetaan ”Lillanin tulevaisuus”. Iltapäivällä kello 15 pidetyssä kokouksessa esitetäänkin yllättäen varsin radikaali tulevaisuudenkuva, fuusioituminen. Teatterinjohtaja ja muut teatterissa työskentelevät hallituksen jäsenet ovat kuin puulla päähän lyötyjä. Alustava päätös fuusioitumisen hyväksymisestä on tehtävä heti, sillä kellonlyömällä, koska kaupunginteatterin hallituksen on määrä kokoontua kello 18. Niinpä päätös tehdään, vaikka teatterinjohtaja on kauhuissaan. Nyt puuttuu enää lopullinen ratkaisu, joka on tehtävä Lilla Teaternin kannatusyhdistyksen kevätkokouksessa.
    Teatterin sisällä alkaa mahdoton lobbaus: kaupunginteatterin alaisuudessa kaikkien työpaikat säilyvät, Lillan saa rahaa, ruotsin kielen asema kaksikielisessä Lillanissa turvataan… Ilman fuusiota taas Lillan on konkurssissa, saavat teatterilaiset kuulla, joten kevätkokouksessa on äänestettävä oikein. Vallankaappaus on viittä vaille valmis.
    Ja niinhän siinä käy, että kevätkokouksessa henkilökunnan ennen niin tiukasti fuusiota vastustaneet rivit hajoavat. Fuusiota kannattaa selkeä enemmistö, 24 jäsentä. 14 jäsentä äänestää vastaan ja yksi tyhjää.
    Fuusiota – ja erityisesti sitä tapaa, jolla se valmisteltiin – vastustava teatterinjohtaja tajuaa tilanteen. Luottamuksesta ei voisi olla enempää pulaa.     Teatterinjohtaja ilmoittaa eroavansa 3. huhtikuuta.
    Vallankaappaus on viety loppuun.

Kaksi viikkoa myöhemmin entinen teatterinjohtaja Laura Jäntti seisoo entisen työpaikkansa edessä. Lilla Teaternin edustalla Yrjönkadun kivikorttelissa on hiljaista. Teatterin ovet ovat lukossa, kun taas naapuriin, Suomen Punaisen Ristin veripalveluun, riittää menijöitä. Seinän toisella puolella vuodatetaan verta suonesta, toisella sydämestä.
    Jäntti, 54, ei tosin aio uhrata Lillanille enää pisaraakaan. Hän ei edes suostu astumaan sisälle Lillaniin, vaikka poseeraakin urheasti valokuvaajalle teatterin portilla. Läheinen Cafe Amos kuulostaa paljon paremmalta juttelupaikalta.
    Pikavauhtia teatterinjohtajasta freelance-ohjaajaksi siirtynyt Jäntti tarvitsi tosin ensin pienen hermoloman Kreikan saaristossa.
    Jäntti istuutuu tyylikkäänä ja kevyesti ruskettuneena, ketunsilmiään siristellen kahvilan ikkunapöytään.
    ”Ei tämä ole henkilökohtainen tappio, vaan kulttuuripoliittinen tragedia.”
    Sivusta seuranneen mielestä asia voisi olla päinvastoin: Lillanin sählinki on taatusti Jäntille henkilökohtainen tappio, mutta onko kyseessä todella kulttuuripoliittinen tragedia, se on eri asia.
    Kaksikielisen Lilla Teaternin ohella Helsingissä on monta muutakin teatteria, jotka tarjoavat esityksiä ruotsin kielellä: on Svenska Teatern, Viirus, Klockriketeatern, Sirius. Monet niistä ovat jo vuosia kärsineet yleisökadosta. Eikö se ole merkki siitä, että helsinkiläiset eivät tarvitse näin monta ruotsinkielistä teatteria?
    ”Se on tietysti hyvä kysymys, mutta kyllä pienet, itsenäiset teatterit ovat tärkeitä. Ne ovat suorastaan elinehto sille, että syntyy persoonallisia ja parhaimmillaan kiinnostavia esityksiä. Vaikka isoissa yksiköissä on teoriassa samanlaiset mahdollisuudet, niin käytännössä ne kiinnostavimmat esitykset tehdään aina jossain muualla”, Jäntti linjaa.
    Jäntti – joka ei ole suomenruotsalainen, vaan ruotsia puhuva suomalainen – ei näe Lillanin ja Helsingin kaupunginteatterin yhdistymistä pelkkänä kielikysymyksenä. Fuusioitumisajattelussa, niin kulttuurissa kuin yritysmaailmassakin, pyrkimys yhä suurempiin yksikköihin on hänen mielestään vaarallista.
    ”Sitä seuraa yleensä sisältöjen yhdenmukaistuminen, persoonattomuus, laimea väljähtyneisyys. Erityisen vaarallista fuusioitumisajattelu on juuri taiteessa.”

Tosin ei kielikysymystäkään voi kieltämällä ohittaa, sillä kielipolitiikkaa on niin monenlaista. Laura Jäntti oli järjestyksessä toinen Lillanin ei-suomenruotsalainen johtaja; ensimmäinen oli Kaisa Korhonen vuosina 1981-84.
    Jäntti sanoo suoraan, että ei-suomenruotsalaisuutta ei laskettu hänelle Lillanin johtajana eduksi tilanteessa, jossa suomenruotsalaisten määrä hupenee hitaasti mutta varmasti, saavutettuja etuja menetetään ja RKP:täkin lyödään vähän joka suunnalta.
Helsingin kaupunginteatterin haluun kaksikielistyä liittyy Jäntin mielestä ilman muuta myös se, että kaupunginteatteria johtaa suomenruotsalainen Asko Sarkola, jonka kotiteatteri Lillan kaiken lisäksi on. Sarkola johti pitkään Lillania. Vaikka kaupunginteatterin poliittisessa hallituksessa ei kuluvalla valtuustokaudella istukaan yhtään RKP:n jäsentä, kaupunginteatterin voi sanoa olevan tällä hetkellä hyvinkin ruotsinkieli-myönteinen.
    ”Niin nyt, mutta miten tulevaisuudessa? Miten Lillanissa sitten suu pannaan, kun kaupunginteatteri joskus saa suomenkielismielisen johtajan? Siinä ruotsin asema unohtuu hyvin äkkiä”, Jäntti epäilee.
    Jäntin kanta teattereiden fuusioon on selvä: Lillan kaivaa omaa kuoppaansa. Eikä hän enää halua työskennellä Lillanissa. Eikä Helsingin kaupunginteatterissa.
    Jäntti on perunut ensi syksyksi jo sovitun vierailuohjauksensa kaupunginteatteriin.

Ilman töitä Jäntti ei taatusti jää. Vuonna 1974 Teatterikoulusta valmistunut Jäntti on kokenut ohjaaja. Hän on työskennellyt paitsi pikkuteattereissa, kuten Komissa, myös isoissa laitosteattereissa, esimerkiksi Turun kaupunginteatterissa, sekä ollut pitkään freelancerina. Lisäksi hän on toiminut Tampereen Teatterikesän taiteellisessa johtotroikassa ja opettanut ohjaamista Teatterikorkeakoulussa.
    Jäntin taidoista todistaa myös hänen tuorein ohjaustyönsä, kiitetty Lillanin ja Kansallisteatterin yhteistyö Hiiriä ja ihmisiä, jota esitetään parhaillaan kansallisen pienellä näyttämöllä.
    Lillan rypi farssiteatterin maineessa pitkään. Teatterin johtoon tullessaan Jäntti alkoi toden teolla rummuttaa paluuta sisältökeskeiseen, taiteellisesti korkeatasoiseen teatteriin, jota tultaisiin myös katsomaan.
    Ja siinä Jäntti myös onnistui. Kaksi ja puoli vuotta kestäneellä johtajakaudellaan Jäntti yli kaksinkertaisti Lillanin katsojaluvut: vuoden 2002 aallonpohjasta (7 000 katsojaa) päästiin vuonna 2003 jo paljon parempiin lukuihin, 18 000 katsojaan. Toki Lillanissa oltiin vielä kaukana 1990-luvun alkupuolen lihavista vuosista, jolloin penkeillä istui keskimäärin 50 000 katsojaa, mutta suunta oli lupaava. Myös Lillanin uusin ensi-ilta, Anton Tshehovin näytelmä Tre Systrar, on ollut arvostelu- ja yleisömenestys.
    Mutta teatterin johtaminen vaatii tunnetusti muutakin kuin taiteellista intohimoa: vastuun kantamista taloudesta. Ja siihen liittyvien kompromissien tekemisen ovat viime vuosina kokeneet liian raskaaksi myös monet muut lupaavasti aloittaneet teatterinjohtajat, kuten Mikko Roiha Seinäjoella, Kristian Smeds Kajaanissa, Snoopi Siren Hämeenlinnassa ja Heikki Kujanpää Kuopiossa. He kaikki erosivat tai ovat eroamassa johtamistaan kaupunginteattereista jo muutaman vuoden jälkeen.
    Laura Jäntti myöntää, ettei hänellä ole talousasioissa kovinkaan suurta kompetenssia. Hän sanoo kuitenkin olevansa siinä käsityksessä, ettei Lillanin talous ollut alkuvuonna 2004 niin huonossa kunnossa, että fuusioon olisi ollut pakko mennä.
    ”Mikään lainoista ei ollut kaatumassa akuutisti niskaan, vaan niitä lyhennettiin pikkuhiljaa. Lainojen lisäksi oli kasa maksamattomia laskuja, mutta niitä nyt on aina. Ajan kanssa olisimme selvinneet”, Jäntti uskoo.

Jäntti jäi uskoineen vähemmistöön. Vallankaappauksen pääkoreografin, Lillanin kannatusyhdistyksen hallituksen puheenjohtajan Marika Tandefeltin mielestä Lillan ei olisi enää selvinnyt maksuvaikeuksistaan. Lillania uhkasi akuutti kassakriisi.
    ”Viime vuoden tilinpäätöksen yhteydessä tilintarkastajat antoivat varoituksia ja pitivät tilannetta hälyttävänä. Fuusioitumisen tarkoituksena on esitystoiminnan jatkuminen Lillanissa, siis Lillanin pelastaminen. Laura Jäntin syksyksi suunnittelema uusi näytelmä – Kaisa Korhosen ohjaus kahdesta Christer Kihlmanin romaanista – olisi tullut liian kalliiksi. Meidän olisi pitänyt lomauttaa henkilökuntaa”, Tandefelt sanoo.
    Nykyisellään Lilla Teatern ei aio lomauttaa ketään, vaan se karsii produktioita. Tosin Lillan joutuu maksamaan muun muassa ohjaajalle, dramaturgille ja muille tekijöille korvauksia siitä, että se yksipuolisesti perui Kihlman-näytelmän Familjen Bladhs barnin.
    Jäntin syksyksi suunnittelemaa ohjelmistoa ei toteuteta, vaan ensi syksynä teatterissa nähdään suomeksi tällä hetkellä ruotsiksi pyörivä klassikko Tre systrar. Sen sijaan Viirus-teatteri ottaa ohjelmistoon hallituksen hylkäämään Kihlman-näytelmän.
    Säästöjä Lillanille tulee myös eronneesta teatterinjohtajasta; hänellehän ei enää tarvitse maksaa palkkaa. Seuraavan johtajan – jonka valitsee siis kaupunginteatterin, ei Lillanin, hallitus, ja joka on Asko Sarkolan alainen – on määrä aloittaa syksyllä.
    Suomenruotsalaisten parissa on moukkamaista puhua rahasta, ja niinpä Lillanin lainojen kokonaissummaa suojellaan kuin liikesalaisuutta. Marika Tandefelt kuitenkin myöntää, että summa ylittää 100 000 euroa.
    Kaupunginteatteri on ilmoittanut, ettei se ota hoitaakseen Lillanin velkoja. Ihmettelyä elokuussa 2005 tapahtuvassa fuusiossa on herättänyt juuri se, että Lillanin saama julkinen toimintatuki siirtyy tuolloin kaupunginteatterille, mutta velat jäävät edelleen Lillanin vanhalle kannatusyhdistykselle.
    Eikö tämä ole huono diili?
    ”Saneeraus olisi pitänyt tehdä joka tapauksessa; fuusion kautta sen tempo on vain nopeampi. Tavoitteemme on, että Lillan on velaton vuonna 2005, mutta jos näin ei ole, niin ainahan sitä voi anoa tai kerjätä apua”, Tandefelt pohtii.
    Aika riskialtista toimintaa, kun ottaa huomioon sen, että fuusiossa Lillan joka tapauksessa menettää itsenäisyytensä. Tandefeltin ja muiden hallituksen jäsenten kiireeseen ja hätään vaikuttaa luultavasti myös se, että yhdistysmuotoisessa Lillanissa hallituksen jäsenet vastaavat teatterin veloista tosipaikan tullen henkilökohtaisesti.
    Paljonko semmoisen uhan alla painaa joku itsenäisyys, tai taide? Moolokin kitaan vaan!
    Sitäkään Tandefelt ei myönnä, että fuusion valmistelun pimittäminen istuvalta teatterinjohtajalta olisi ollut mitenkään outoa.
    ”Olen toiminut lain suomalla mandaatilla. Hallituksen puheenjohtajana tehtäviini kuuluu valmistella asiat ja tuoda ne kokouksiin.”
    Kai Tandefelt sentään sen myöntää, että salailu oli huonoa käytöstä?
    ”En.”

Laura Jänttiä eivät Tandefeltin terveiset yllätä; hän on kerta kaikkiaan saanut tarpeekseen. Syrjäytetty teatterinjohtaja kulauttaa epäilyttävän itsevarmana ja viehättävänä kahvinsa loppuun.
    Oliko Lillan-sekoilu hänen uransa suurin vastoinkäyminen?
    ”Ei. Se oli lopulta selvää pässinlihaa. Olosuhteet ja omat työskentelyedellytykseni muuttuivat niin radikaalisti, että en katsonut voivani enää työskennellä Lillanissa. Ei mulla ollut vaihtoehtoa. Olin kuitenkin teatterinjohtaja, ja mun ylitseni käveltiin törkeällä tavalla.”
    Jäntin suuri intohimo ei ole teatterinjohtaminen. Se on ohjaaminen.
    ”Ohjaajan ammattiin liittyy ennen kaikkea se, että pitää henkeen ja vereen puolustaa omaa proggista. Kun on samaan aikaan sekä johtaja että ohjaaja, saattaa joutua hyvinkin ristiriitaisiin tilanteisiin. Ja jos tämmöinen tyyppi joutuu liian kauan johtamaan, se syö sisältä sen omimman asian.”

Anne Moilanen
Kuva Henna Aaltonen