Pääsiäinen, juhlapyhistä tylsin, on täällä taas. Tämä pääsiäinen on kuitenkin poikkeava, sillä nyt itse juhlan syy on nähtävissä valkokankaalla. Siis pari viikkoa sitten teattereihin tulleen Mel Gibsonin elokuvassa, joka kertoo Jeesus Nasaretilaisen viimeisistä 12 tunnista.
Kyseisen The Passion of the Christ -elokuvan katsominen herättää samanlaisia ristiriitaisia tunteita kuin kokoomuksen talouspoliittisen ohjelman lukeminen. Kiusallista, kun väärä taho on oikeassa.
On hämmentävää, että juuri Mel ”Tappava aasi” Gibson onnistui tekemään elokuvan, joka jää maailmanhistoriaan. Leffassa on nimittäin kaksi suorastaan ällistyttävän hienoa oivallusta.
Kielikysymys. Filmissä puhutaan arameaa ja latinaa niukalla englanninkielisellä tekstityksellä. Siitä huolimatta juonenkäänteissä pysyy hyvin kärryillä. Loppuratkaisukin tulee aidosti yllätyksenä, vaikka kysehän on fiktiosta. Vastaavaan on aiemmin pystynyt ainoastaan muutaman ajan takainen Levottomat-elokuva, jossa puhutaan turkua ja ähinää tiukalla malmivaaralaisella seksityksellä.
Loppuratkaisun toissijaisuus. Elokuvaa on moitittu siitä, että siinä keskitytään kärsimykseen ja sivuutetaan ylösnousemus. Tosiasiassa tämä on kuitenkin ansio. Gibson on oivaltanut täysin zeniläisen periaatteen, joka yhdistää ainakin onnistunutta rakastelua, megasuuren palapelin kokoamista mökillä sateisena kesäviikonloppuna ja suomalaista pitkäaikaistyöttömyyden nujertamista. Tärkeintä on prosessi, ei lopputulos.
Jos Gibsonin filmissä jotain heikkoutta on, niin ilman muuta väkivallalla mässäily. Väkivallan seurausten totuudenmukainen kuvaaminen on toki moraalikehitykselle ja yhteiskuntarauhalle vaarallisempaa kuin standardielokuvat, joissa hakkaaminen on kliinistä ja ongelmien ratkaiseminen edellyttää vähintäänkin parin ihmisen ampumista.
Lisäksi elokuva siirtää romukoppaan käyttökelpoisen luonnehdinnan Raamatusta. Tähän asti on voinut todeta puolihuolimattomasti, että ”kirja on toki hyvä, mutta itse tykkään enemmän elokuvaversiosta”.
franzaillaan@yahoo.com
