26. maaliskuuta 2004
Teksti:

Keskustelu opintoaikojen rajaamisesta ja opiskelijan etuuksista on tuonut vähintään rivien välistä esiin paljastuksia siitä, millainen on tulevaisuuden ”hyvinvointivaltio”. Suomen tulevaisuuden pelastajaksi povataan paitsi opiskelijoita – jotka halutaan pois töistä, jotta he pääsisivät nopeammin työelämään – myös kasvavaa palvelualaa.

Virkistyvä palveluala voisi olla tosiaan olla pelastus, sillä muitakaan keinoja ei näytä olevan tarjolla hämmentävään soppaan, jossa samaan aikaan halutaan ratkaista työttömyys ja työvoimapula. Työministeri myönsi juuri, ettei hallituksen lupaus luoda 100 000 uutta työpaikkaa vuoteen 2007 mennessä toteudu. Pääministeri taas sai kakaistua, ettei hallitus löydä toimivaa teknistä mallia matalapalkkaisen työn tukemiselle. Kauppa- ja teollisuusministerilläkään ei ole tarjota mitään eväitä uusien työpaikkojen luomiselle.
    Opetusministeri Haatainen tosin uskoo, että työuraa voitaisiin pidentää jäykistämällä pakkorajauksin opiskelijoiden siirtymistä työelämään. Siitäkin huolimatta, että laskusuhdanteen aikaan osa opiskelijoista valmistuu työttömiksi ja nousun aikaan yrityksillä on pula osaajista, koska opiskelijat eivät voi irrottautua työelämään.
    Jäljelle jää siis palveluala. Mutta millaiselta palveluala näyttäytyy päättäjien silmissä silloin, kun puhutaan opiskelijoista ja opintoajoista? Niin paskalta duunilta, ettei sellaiseen pitäisi akateemisen opiskelijan sortua edes pahimmassa lattenhimossaan.

Kuten Suomen ylioppilaskuntien liiton hallituksen puheenjohtaja Oskari Nokso-Koivisto on sanonut, keskustelussa opiskelijoiden työssäkäynnistä ällöttävimpiä ja halveksittavimpia ovat ne puheenvuorot, jotka väheksyvät kaupan kassan, vartijan, muuttomiehen, taksinkuljettajan, sairaala-apulaisen tai muun suorittavan työn arvoa. Ja niitä on toden totta riittänyt. Opiskelijoille arvokasta työkokemusta on vain oman alan huippuduuni. Valtiovallan viesti opiskelijoille on ollut, ettei kaikki työ todellakaan ole tekemisen väärtiä – ja kiitokseksi palvelualojen pienipalkkaisen työn tekemisestä tarjotaan opinto-oikeuden keskeyttämistä pakolla.
    Palveluelvytyshypen taakse dumpataan se ikävä tosia, että Suomeen ollaan luomassa Amerikasta tuttua kouluttamattoman työvoiman matalapalkkahelvettiä, jossa omalla työllään ei elä.

Keskustelu opintoaikojen pakkorajaamisesta ja opiskelijan opintososiaalista etuuksista on osoittanut myös sen, ettei virkamiehillä ja päättäjillä ole mitään käsitystä siitä, millaista on opiskelijan arki vuonna 2004. Siltä suljettiin silmät tietoisesti: opiskelijoiden tai yliopistojen edustajia ei otettu mukaan toimenpideohjelmia tehneisiin työryhmiin.
    Itse toivoisin, että nykyisillä opiskelijoilla ja tulevaisuuden päättäjillä olisi käsitys siitä, millaista on laivasiivoojan, mäkkärinmyyjän ja tiskaajan työ palvelualalla. Tulevaisuudessa meidän sukupolvellamme riittää järjestettävää paitsi koulutustasomme, innovatiivisuutemme ja kilpailukykymme ylläpitämisessä myös vanhempiemme vaipanvaihtovuorojen järjestelyssä. Silloin on tarpeen, että osaamme arvostaa duunia kuin duunia. Kaikki työ on arvokasta.

Anna-Liina Kauhanen