26. maaliskuuta 2004
Teksti:

Voi Sinua Jumalan Karitsa! Kävin katsomassa elokuvan takkuisesta tiestäsi Golgatalle. Kun tulin ulos Bristolista, selkääni kutitti: kylläpä sinua piestiin. Ja tiedän, ettei fyysinen kipu ollut edes pahinta, mitä sinulle tapahtui. Tunsin mitä puhtainta myötätuntoa, sillä minutkin on dumpattu.
    Siitä selviäminen oli pitkä tie.

Aloitetaan Getsemanesta, jossa verta hikoillen rukoilit, että ”tapahtukoon Sinun tahtosi, ei minun”. Halusit niin lujasti uskoa siihen, ettei Isäsi sinua hylkää, että antauduit suosiolla sotilaille. Itse koin jotain hyvin samankaltaista, kun istuin eräänä keväänä meren rannalla odottamassa jäiden lähtöä. Parisuhteeni rakoili. En tiennyt mitä tuleman pitää, mutta vaistosin, että edessä on rankka repeämä.
    Sanoin itselleni, että todellinen rakkaus koetellaan aina tulessa.
    Sitten kolahti ensimmäisen kerran, oli myöhäistä perääntyä ehjin nahoin. Sinua lyötiin kettingillä, toinen silmäsi turposi umpeen. Et nähnyt enää selvästi, en minäkään. Meitä retuutettiin kuin vierasta sikaa. Sinua mätkittiin kepillä ja veri suihkusi, kunnes makasit maassa tajuttomana. Minunkin valitullani oli alkanut jo uusi suhde.
    Siinä vaiheessa kipu muuttui kiihokkeeksi. Sinä nousit pystyyn, enkä minäkään osannut luovuttaa, halusimme lisää piiskaa. Vaikka kaverini yrittivät sanoa, ettei touhussani ole enää mitään järkeä, minä tiesin paremmin. Vain sydämellä voi nähdä, toistelin sokeana.
    Sinulta ruoska repi lihat luiden päältä, minulta itsekunnioituksen rippeet. Pääkallonpaikalla naulat lävistivät kätesi ja jalkasi. Sinuun sattui aivan perkeleesti. Haukoit happea, niin kuin minä silloin Rooman syrjäkujilla umpitunnelissa, kaatosateessa, viimeisen niitin saaneena. Risti nousi pystyyn. Siellä roikkuessamme näimme maailman uusin silmin: usko tarkoitukseen rapisi kuin maali kesämökin seiniltä. ”Miksi minut hylkäsit!” huusit hänelle, joka ei enää ollut paikalla. Samoin tein minä. Sinä oksensit kysymyksen veren tukkimilla keuhkoilla taivaalle, minä hotellin käytävälle.
    Emmekä etsineet enää vastausta, vaan itkien rukoilimme hyväksyntää häneltä, jonka kautta kerran hengitimme elämää. Itsesäälin ja häpeän tunteet alkoivat muuttaa uhrautuvaa rakkautta vihaksi ja katkeruudeksi.
    Elämä oli kusettanut päin naamaa, kaikki kärsimys olikin turhaa.

En tiedä, miten sinä olet onnistunut kasaamaan itsesi kokemasi jälkeen, mutta toivon, että olet saanut Isäsi kanssa välit kuntoon. Minulle menneistä luopuminen on välillä vaikeaa. En oikein osaa vielä elää ilman sitä kipua, jossa toinen on edes jollain tavalla läsnä. Onnellisuuskin on niin epämääräinen mielentila, ettei siitä saa millään otetta.
    Kun opinkappaleista rakennetut käsitykset rakkaudesta ovat sortuneet, oman haavoittuvuuden ja kaikenlaisen epävarmuuden hyväksyminen on kuin lilluisi ilman kellukkeita keskellä valtamerta.
    Alan vähitellen uskoa pysyväni pinnalla. Samalla mietin, millaista olisi elää suhteessa, jossa sitoutuminen ei perustuisikaan rajoituksiin ja kiinnipitämiseen, vaan vapauteen ja irtipäästämiseen.
    Onko sellaista edes olemassa?

Lauri Paavola
lauri.paavola@helsinki.fi