26. maaliskuuta 2004
Teksti:

”Aja lujaa ja laula kovaa.” Se on Mars-tutkija, vauhtilajien harrastaja Sini Merikallion, 26, motto. Ja se sopii hänelle mainiosti.
    Kesäinen kohtaus Merikallion elämästä: hän ratsastaa kotikonnuillaan Myrskylässä, Itä-Uudellamaalla suomenhevosellaan Tuli-Totolla – luonnollisesti ilman satulaa. Rinnalle ajaa auto, jossa istuu sukulaisia. Ajetaanko vähän lujempaa, Merikallio ehdottaa, ja niin alkaa hurja kilpa-ajo. Kun Tuli-Toto laukkaa täyttä vauhtia, Merikallio levittää yhtäkkiä kätensä ja ratsastaa ilman ohjastuntumaa – ja tädit ovat saada sydänkohtauksen.
    Tuota et kyllä tee enää ikinä, he manaavat säikähtäneinä. Ja tietenkin turhaan.
    ”Mä tykkään vauhdista, en tiedä, mikä siinä on. Hevonen kiihtyy uskomattoman nopeasti; se juttu on juuri niissä ensimmäisissä askelissa. Ratsastaminen on siitä ihanaa, että kun suljen silmät, löydän itseni kotoa. Auton kanssa jos sulkee silmät, on aika pian kaiteessa”, Merikallio vertaa.
    Ratsastamisen lisäksi tämä diplomi-insinööri harrastaa muitakin vauhtilajeja, esimerkiksi auto-slalomia: hän siis pujottelee vuosimallin 76 Opel Kadetillaan keilojen välistä asfaltilla. Lisäksi Merikallio valmentaa lämminverisiä ja tietenkin ohjastaa niitä raveissa, harrastaa purjelentoa pikkuisella moottorittomalla koneella ja pelaa rugbyä.     Parhaillaan Merikallio on moottoripyöräkoulussa.
    Merikallio ei siis ehkä ole ihan tavallinen nuori nainen. Palataan kuitenkin hetkeksi maan pinnalle ja puhutaan leppoisista ja tavallisista työasioista. Jotka Merikallion kohdalla liittyvät siis, tuota noin, yhteen punaiseen planeettaan.

”Valmistuin Teknillisestä korkeakoulusta viime elokuussa, diplomityöni tein pölyn kasautumisesta Marsin pinnalle ja valon kulkeutumisesta pölykerroksen ja ilmakehän läpi. Nyt teen jatkotutkimusta Väisälän rahaston apurahalla Ilmatieteen laitoksella”, kuvailee pitkähiuksinen, pienikokoinen, luonnollisella tavalla kaunis Merikallio tämänhetkistä elämäntilannettaan.
    Ulkoisesti hän on mahdollisimman kaukana vaikkapa Suomen tunnetuimmasta avaruustähtitieteilijästä, metusalemilaisesta risuparrasta Esko Valtaojasta. Merikallio on sonnustautunut coolisti mustiin nahkahousuihin, löysään villapaitaan, lenkkareihin ja Oakleyn aurinkolaseihin. Tämä lumilautailijalta näyttävä nuori nainen on yksi maan parhaista Mars-tuntijoista.
    Yhden parhaista Merikalliosta tekee kollegojen harvalukuisuus: pääasiallisesti Marsiin keskittyneitä tutkijoita on Suomessa vain viitisentoista. Ilmatieteen laitoksen lisäksi heitä löytyy lähinnä Helsingin yliopistolta. Merikallion tekemä tutkimus lukeutuu geofysiikkaan ja se on luonteeltaan laskennallista: tällä hetkellä hän kehittelee simulointimallia, joka koskee pölyn käyttäytymistä ja säteilyn kulkua Marsissa.
    Marsista on keskusteltu vilkkaasti helmikuun alusta lähtien, jolloin planeetan pinnalle laskeutunut Nasan tutkijarobotti Opportunity havaitsi kiistattomasti jälkiä vedestä. Marsissa on tähänkin saakka tiedetty olevan suuria jokiuomia ja kanjoneita, joista on voitu päätellä, että siellä on joskus ollut vettä. Ovatko uudet tiedot nyt niin vallankumouksellisia?
    ”No, sanotaanko niin, että amerikkalaiset ovat aika hyviä mainostamaan tutkimustuloksiaan. Itse asiassa Euroopan avaruusjärjestö ESA lähetti Opportunitya vastaavan laskeutujan Marsin pinnalle jo paria kuukautta ennen Nasaa, mutta jostain syystä yhteys katkesi sen saavuttua Marsin ilmakehään. Ja samoihin aikoihin eurooppalaisten Mars Express -luotain havaitsi täysin varmasti vettä planeetan kiertoradalta. Näistä tuloksista ei vain puhuttu niin paljoa”, Merikallio kertoo.
    Se, onnistuuko luotaimen laskeutuminen Marsiin vai ei, on melkoista sattuman kauppaa: Marsiin on tähän mennessä tehty noin 40 lentoa, joista yli puolet on epäonnistunut.
    ”Opportunityn tutkimustulokset ovat toki merkittäviä siinä mielessä, että nyt tehtiin Marsin pinnalta ensimmäiset geologiset löydöt, jotka todistavat varmasti, että siellä on ollut vettä. Myös Opportunityn kaksoiskappale Spirit on tehnyt upeaa työtä Marsin pinnalla.”

    Veden muinainen olemassaolo Marsissa ei tarkoita sitä, että siellä olisi ollut elämää. Merikalliokin epäilee marsilaista elämää hyvin vahvasti. Asiaa on silti kiinnostavaa tutkia.
    Tutkimuksessa on tärkeää se, että jos ei pysty todistamaan jotakin asiaa oikeaksi, niin pitäisi pystyä todistamaan se vääräksi. Että se ei vain jää. Marsista etsitään nyt kiihkeästi elämää sen takia, että jos sitä ei löydy, niin sitten voidaan varmasti sanoa, että ei, siellä ei ole elämää.”
    Koska Mars on lähempänä Maata kuin muut aurinkokuntamme planeetat, Merikallio pitää aivan varmana, että miehitettyjäkin Mars-lentoja tehdään vielä – kenties jopa Merikallion elinaikana. Se on yksi syy siihen, että hän valitsi tutkimuskohteekseen juuri Marsin.
    ”Miehitettyjen lentojen aikataulu on toistaiseksi kysymysmerkki, mutta sinne mennään vielä. Mars on muutenkin kauhean mielenkiintoinen planeetta, ja niin paljas, että me nähdään siitä aika paljon. Siellä on todella kiinnostavia pinnanmuotoja: aurinkokunnan isoimmat tulivuoret löytyvät Marsista, samoin syvimmät rotkot. Grand Canyon kalpenee niiden rinnalla.”
    No, nykyisin Merikallio pystyy vertailemaan ainakin Marsia ja Utahin autiomaata. Vuodenvaihteessa 2002-03 Merikallio pääsi tavallaan toteuttamaan haaveensa Marsiin lentämisestä, kun hän sai yllättäen kutsun Utahin autiomaassa sijaitsevan Mars Desert Research Centerin Mars-simulaatioon. Kaksi viikkoa kestävässä simulaatiossa kuusihenkinen miehistö ”laskeutuu” autiomaahan rakennettuun kuvitteelliseen Marsiin, jossa eletään mahdollisimman pitkälle oikean Mars-lennon kaltaisissa olosuhteissa.
    ”Lähin pikkukylä, jossa oli muita ihmisiä, oli parinkymmenen kilometrin päässä. Pidimme heihin yhteyttä radiolla. Kommunikaatiossa oli käytössä sama viive kuin olisi oikeastikin Maan ja Marsin välillä, eli 5-20 minuuttia”, Merikallio kuvailee.
    Simulaatiossa ei oltu happilaitteissa, mutta ulos mennessä piti laittaa avaruuspuku päälle ja ilmaletkuilla varustettu kypärä päähän. ”Tosin kypärän alta pystyi ihan hyvin vetämään ilmaa.”
    Vaikka simulaatioihin osallistuu paljon Merikallion tapaisia tieteentekijöitä, jotka haluavat käytännön tuntumaa tutkimuskohteeseensa, niissä ei ole kysymys esimerkiksi astronauttien kouluttamisesta. ”Tärkeintä oli elämyksellisyys. Siellä käy myös jonkin verran opettajia, ja oli siellä käynyt yksi lavastajakin Broadwaylta.”

Mars Desert Research Centerin omistaa The Mars Society. Elämyksellisestä meiningistä ja raflaavista nettisivuistaan (www.marssociety.org) huolimatta se ei ole pelkkä hupiyhdistys – lahjoitusvaroin ylläpidettyyn yhdistykseen vain sattuu kuulumaan kaikenlaista jengiä avaruustutkijoista scifi-hihhuleihin.
    Vaikka Mars-simulaatioihin voi hakea kuka tahansa, niissä pyritään myös ihan vakavasti simuloimaan tutkimusta. Esimerkiksi veden säästämiseksi suihkussa, tietenkin kylmässä vedessä, sai käydä vain joka toinen päivä kahden minuutin ajan. Merikallion miehistö testasi jopa jätevesien kierrätystä, josta ei kylläkään tullut mitään.
    ”Kasvihuoneessa kasvit rupesivat kuolemaan, eli se systeemi ei pelannut niin hyvin kuin simulaation suunnittelijat olettivat. Me söimme vielä tavallista ruokaa, mutta tulevaisuudessa siellä on tarkoitus siirtyä kuivamuonaan ja testata sen vaikutusta ihmisen psyykeen.”
    Vain harvat hakijat pääsevät simulaatioon, ja jonottamaan voi joutua vuosikausia: Merikallionkin miehistössä kaikki muut olivat hakeneet paikkaa yli kaksi vuotta. ”Mulla kävi tsägä, koska satuin juuri silloin olemaan vierailevana tutkijana Kaliforniassa Nasan JPL:ssa, Jet Propulsion Laboratoryssä, ja niillä tuli yllättäen tarve mun kaltaiselle ihmiselle.”

Merikallion kaltainen ihminen on tietysti naispuolinen alan tutkija. Kuten monet perinteisen miehisillä aloilla työskentelevät naiset, myös Merikallio kieltää sukupuolella olevan työssä mitään merkitystä.
    ”En ole törmännyt ennakkoluuloihin, en suuntaan enkä toiseen. Jo TKK:lla oli minusta aika paljon naisia. Sähkö- ja tietoliikennetekniikan opiskelijoista naisia on viime vuosina ollut parisenkymmentä prosenttia.”
    Aavistiko Sini Merikallio jo pienenä ryhtyvänsä isona Mars-tutkijaksi?
    ”En. Nuorempana halusin eläinlääkäriksi. Lukion puolivälissä tulin kuitenkin siihen tulokseen, että eläimet ovat mahtava harrastus, mutta varsinaisen työni pitää liittyä fysiikkaan. Ja täytyy sanoa, että muiden maailmoiden tutkiminen on ollut tosi motivoivaa ja jännittävää. Tavallaan koko maailmankaikkeus on mun kenttää, eli voin ottaa sieltä jonkun objektin ja ruveta tutkimaan sitä.”
    Merikallion molemmat vanhemmat ovat taiteilijoita: äiti tekee keramiikkaa ja tauluja, isä on italialainen kuvanveistäjä.
    ”Isoveljeni opiskelee myös insinööriksi. Meitä kannustettiin lapsena tekemään just niin kuin me halutaan. Me sitten katsottiin veljen kanssa sitä vanhempien touhua ja tultiin siihen tulokseen, että ei tuo taide-elämä ole meitä varten.”
    Kun Merikalliolta kysyy, onko hän sinkku, vastaus on monimielinen. Tiede on tärkein.
    ”Niin, tai sanotaanko näin, että mä en anna tämmöisten sekundääristen asioiden häiritä mun uraa. Kaikki poikaystäväehdokkaat ovat kyllä saaneet kuulla, mikä odottaa. Tähän työhön kuuluu, että kun täytyy lähteä, niin mä lähden, ja se on sitten tsau ja moimoi.”
    Merikallion seuraava lähtö on jo tiedossa. Euroopan avaruusjärjestö ESA on valinnut Merikallion vuoden mittaiseen, nuorille tutkijoille suunnattuun perehdytyskoulutukseen järjestön teknologiakeskukseen ESTECiin Hollantiin. Koulutus on eräänlainen sisäänajo siitä, miten ESTEC toimii, ja se on tarkoitettu helpottamaan eri maista tulevien tutkijoiden yhteistyötä. Merikallio pakkaa laukkunsa kesällä ja samalla väitöskirja menee vuodeksi jäihin.

Sini Merikalliolla on – lujaa ajamisen ja kovaa laulamisen lisäksi – toinenkin motto: Free as an eagle, proud as a king. Hän arvelee poimineensa sen jonkun hevibändin, ”Manowarin tai vastaavan”, sanoituksista joskus teini-iässä.
    Palatkaamme lopuksi punaiselta planeetalta tänne maanpäälliseen elämään. Tai siis ainakin melkein. Kotka tuo nimittäin Merikallion mieleen ison haukan, jonka kanssa hän kerran purjelentäessään päätyi samaan termiikkiin eli nousevaan, lämpimään ilmavirtaukseen.
    ”Mä pyörin aluksi vähän ylempänä ja se haukka alempana, mutta paljon mua taitavampana lentäjänä haukka nousi pian mun kanssa samaan tasoon, ja niin me alettiin pyöriä yhdessä. Se oli upeaa.”
    Tällaista on siis Mars-tutkijan arki. Mitä luulette, pitäisikö Merikallion addiktoitumisesta vauhtilajeihin olla jo huolissaan? Pitäisikö jonkun sanoa hänelle, että hei, Maa kutsuu?

Anne Moilanen
Kuva Minna Kurjenluoma