Elämän ja kuoleman kysymyksiä

T:Teksti:

Kuvittele olevasi siloposkinen lääkärinalku. Liukastelet valkoinen takki lepattaen urean ja ajaxin tuoksuisen vuodeosaston linoleumilattiaa pitkin kohti sydänpysähdyksen saanutta sotaveteraania, joka on ollut pitkään elämänsä loppumetreillä.
Miehen potilaskorttiin on merkitty pienen pieni kukkanen. Lääkärien kielessä se tarkoittaa, ettei potilasta elvytetä. Mutta mitä tehdä, kun veteraanin poika huutaa sängyn vierellä, että tee jotain, elvytä!
    Tiedät, että elvyttäminen pidentäisi vanhuksen elämää päivällä, ehkä viikolla. Toisaalta olet unohtanut kertoa potilaan pojalle siitä piskuisesta kukkasesta isän potilaskortissa.

Päätät, että liika on jo liikaa: Vanhus on sairastanut sepelvaltimotautia, verenpainetautia, sydämen vajaatoimintaa ja sokeritautia yli kymmenen vuoden ajan. Lisäksi potilaalla on Alzheimerin tauti, minkä seurauksena hänellä on rajuja kouristusoireita.
Potilaan poika on kuitenkin kieltänyt kouristuslääkityksen, mutta on toisaalta vaatinut keuhkokuumeen aggressiivista antibioottihoitoa. Olet suostunut pojan molempiin vaatimuksiin.
    Miksi kiduttaa kuolevaa ihmistä enää pidempään?
Toisaalta potilaslaissa sanotaan, että potilaan tai tämän lähiomaisen toiveita on kunnioitettava hoitopäätöksiä tehtäessä. Mutta mihin pisteeseen saakka?
    Saako omainen pitkittää läheisensä kärsimyksiä, ja jos saa, niin kuinka pitkään? Päivän? Viikon? Vuoden? Näistä asioista laki vaikenee.
    Niinpä Suomen lääkäriliitto ja lääkäriseura Duodecim perustivat vastikään Lääkärien eettisen foorumin, jonka pohdittavaksi kollegat voivat lähettää visaisia tapauksia. Foorumin esimerkin innoittamana Ylioppilaslehti kokosi oman, neljästä Helsingin yliopiston lääkisläisestä koostuvan eettisen foorumin.

lääkisläiset
Kovan paikan edessä lääkisläiset Leena Ritvanen (vas.), Antti Metso, Aniina Oksanen ja Jaakko Hotta.

Lääkisläisten foorumiin osallistuivat vastikään kliinisen harjoittelunsa aloittaneet neljännen vuoden opiskelijat Anniina Oksanen ja Leena Ritvanen sekä tänä vuonna valmistuvat Jaakko Hotta ja Antti Metso.
    Hoidettiinko potilasta oikein?
    ”Jaa-a. Paha tapaus. Minun tekisi ainakin mieli antaa kouristuslääkettä, mutta eihän sitä voi salaa tehdä”, Hotta aloittaa varovaisesti.
    ”Toinen ongelma on elvytyskiellon salaaminen potilaan pojalta. Siinä ei kyllä menetelty korrektisti.”
    Muu raati nyökkäilee.
    ”Näyttäisi siltä, että omainen on ollut sekä epätietoinen että epäjohdonmukainen hoidon suhteen. Onhan ihmisillä oikeus myös hölmöihin valintoihin, mutta tällainen epämääräinen hoitotahto on kyllä omiaan vain lisäämään ongelmia”, Metso tuumii.
    Ritvasen mielestä tuntuu oudolta, että omainen kieltää kouristuslääkityksen, joka parantaa elämänlaatua ratkaisevasti. ”Jos ihminen itse kieltää järjellisen hoidon, siinä on enemmän omaa vastuuta, mutta järjetön hoitopäätös toisen ihmisen kustannuksella on hirveän ristiriitainen asia”, hän tuumii.
    Anniina Oksanen olisi yrittänyt päästä yhteisymmärrykseen potilaan omaisen kanssa.
    ”Hänen motiivinsa lääkityksen kieltämiseen vaikuttaa niin omituiselta. Olisiko siellä taustalla ihan joku muu asia? Vaikka taloudelliset seikat”, Oksanen puntaroi.

Raadin mielestä tapauksen lääkärillä olisi aihetta miettiä, tekikö hän parhaansa päästäkseen keskusteluyhteyteen omaisen kanssa. Hoitovirheestä he eivät kollegaansa kävisi kuitenkaan tuomitsemaan.
    ”Jos olisi saatu syntymään luottamuksen ilmapiiri, niin luultavasti poika olisi ymmärtänyt, mikä on isän parhaaksi. Toisinaan lääkärin ja potilaan tai tämän omaisen henkilökemiat eivät yksinkertaisesti toimi. Silloin pitää pyytää muita avuksi, vaikka sosiaalityöntekijää”, Metso kiteyttää raadin tuntemukset.
    Myös Lääkärien eettisen foorumin jäsen, Vantaalaisen Katriinan sairaalan ylilääkäri Leena Niinistö pitää vanhuksen tapausta hyvin hankalana.
    ”Mielestäni tässä oli hyvin lähellä se, ettei vanhukselle suotu ihmisarvoista kuolemaa. Lääkärit pidättäytyivät kouristelulääkityksen antamisesta, vaikka he tiesivät kouristelujen olevan potilaalle tuskallisia ja vaarallisia.”
    Niinistön mielestä elvyttämisestä pidättäytyminen oli lääkäriltä oikea ratkaisu.

Vuonna 1993 voimaan tullut potilaslaki toteaa, että vastuu hoitoratkaisuista on hoitavalla lääkärillä ja muulla henkilökunnalla, mutta päätökset hoidosta on tehtävä mahdollisimman pitkälle yhteisymmärryksessä potilaan kanssa.
    Erityisen epäselvä on lain 6. pykälä. Siinä todetaan, että jos potilas ei pysty itse päättämään hoidostaan, ”tulee hoitoon saada potilaan laillisen edustajan taikka lähiomaisen tai muun läheisen suostumus”.
    ”Kuudennen pykälän noudattaminen vaatii todella paljon aikaa ja työtä, eikä lääkäri aina onnistu vakuuttamaan omaisia siitä, että potilas on kaiken lääketieteellisen hoidon ulottumattomissa. Jos näin käy, lääkäri todella joutuu toteamaan, ettei hän tämän potilaan osalta voi noudattaa omaisten vaatimuksia, koska ne eivät ole hyväksytyn hoitotavan mukaisia”, Niinistö huokaisee.
    Toisaalta lääkisläisten raadin mielestä potilaiden lisääntynyt tietämys ja kiinnostus itseä koskevien hoitopäätösten suhteen on pitkälti positiivinen asia, joskaan ei ongelmaton.
    ”Toisinaan on paikallaan hyväksyä se, että potilas tietää enemmän sairaudestaan kuin lääkäri. Tietoa on tarjolla niin valtavasti”, Antti Metso toteaa.
    ”Lääkärin roolina on olla konsultti ja neuvonantaja.”
    Vaan missä on neuvonantaja silloin, kun pitää päättää, siirtääkö tehohoidosta pois viisikymppisen alkoholistin vai parikymppisen nuoren, joka on vetänyt yliannoksen kokaiinia? ”Niin. Kyllähän se vähän pelottaa, että idealismi karisee siinä vaiheessa, kun joutuu oikeasti päättämään, ketä hoidetaan ja ketä ei, ja vieläpä taloudellisin perustein”, Jaakko Hotta tuumaa.
    Ja siihen lääkärit joutuvat, väistämättä.

Henrikki Timgren
Kuva Veikko Somerpuro