13. helmikuuta 2004
Teksti:

KATMANDU. Autonrenkaat roihuavat ja liekit tarttuvat kuningasta esittävään nukkeen, joka palaa kohahtaen ilmassa hajoavaksi tuhkapilveksi. Tiilet, kivet ja pullot lentävät. Mustahuppuiset opiskelijanuorukaiset kaatavat huutaen autoja. Kitkerän mustan savun keskellä kumpikaan osapuoli ei säästele voimiaan.
    Ylioppilaslehti on keskellä opiskelijamielenosoitusta. Poliisien ja turvallisuusjoukkojen mellakkavarusteiset rivit ja tanassa sojottavat konekiväärit ovat yhtä pelottava näky kuin mielenosoittajat. On parasta siirtyä sivummalle, samaan suuntaan, jonne kiikutetaan jotakuta verissä päin retkottavaa turvaan. Kukaan ei kuitenkaan kuole, tällä kertaa.
    Eletään joulukuun loppua, yliopisto-opiskelijat osoittavat mieltään kuningasta vastaan. Opiskelijaprotestien tahti on kiihtynyt koko syksyn. Matkamme aikana, joulukuun lopussa Nepalin opiskelijaliike on todellakin päättänyt näyttää olevansa aktiivinen yhteiskunnallinen osallistuja.
    Nepalin kollegat, mistä on kyse?

”Tulkaa hetken kuluttua uudestaan. Ja ilman lehtiöitä.”
Katmandun poliisiaseman päällikkö hymyilee toki nepalilaisen ystävällisesti, mutta viesti on selvä. Maastopukuiset poliisit heilauttavat tuimina konekivääreitään: pois portilta.
    Toimittajia ei kauheasti asemalle kaivata. Muurien sisäpuolella on pidätettynä kolme opiskelijajärjestöjen nokkamiestä – jo viidettä päivää. Heitä syytetään kuningas Gyanendran vastaisten iskulauseiden huutamisesta mielenosoituksessa.     Periaatteessa eli perustuslain mukaan se ei ole laitonta, joten poliisit ovat ymmärrettävästi nihkeitä.
    Mieluummin ulkomaalaiset voisivat vain ihailla temppelialuetta, Katmandun Durbar-aukiota, jonka keskellä poliisiasema on. Hiekkasäkeillä bunkkeroidun poliisiaseman vieressä on vanha kuninkaan palatsi, nykyisin museo.
    Vuodenvaihde ja talvi eivät ole turistisesonkia, joten aukiolla riittää yhtä turistia kohden neljä avuliasta opasta: ”Tiger balm?”
    Ei kiitos.
    ”Opium? Hash? Nepal is a beautiful country.”
    Tosin juuri nyt Nepal ei ole turistien ykköskohde muutoinkaan. Kahden Aasian suurvallan, Kiinan ja Intian, puristuksissa oleva maa on elänyt kahdeksan vuotta väkivallan kierteessä, ja viimeistään nyt ollaan anarkian partaalla, maoistien ja Nepalin armeijan välisessä sisällissodassa.
    Suomi on kuitenkin kaukana Nepalista, joten vieraat pääsevät poliisiasemalle tapaamaan pidätettyjä ja ”juttelemaan ystävällisesti” vankien kanssa. Haastattelua ei kuitenkaan saa tehdä.

Konekiväärimiehet väistävät ovella, kun poliisipäällikkö ohjaa meidät pieneen huoneeseen, jonka seiniä koristavat korruption vastaiset julisteet. Nepal Student`s Unionin pääsihteeri Gagan Thapa, 35, istuu puupenkillä – ja hymyilee yllättävän iloisesti. Varsin räväkän kuningasnukenpolttoprotestin jälkeen Thapa käytiin pidättämässä kesken yliopistolla järjestetyn seminaarin.
    ”Luulisin, että pääsemme täältä pian pois. Puolueet ovat uhanneet yleislakolla, jos meitä ei vapauteta. Eikä meitä kohdella väkivaltaisesti”, Thapa selittää.
    Onneksi pidätetyllä kolmikolla on poikkeuksellisesti oma selli; parinkymmenen varkaan ja narkomaanin seassa putkareissu olisi vielä karumpi.
    ”Mutta sitä ihmettelemme, miksi meidät pidätettiin vasta nyt. Tilanne on ilmeisesti menossa huonompaan suuntaan.”
    Niin se onkin, on mennyt jo pari vuotta. Nepalin nuori demokratia – tai oikeastaan sen rippeet – on tosi kovilla. Vuonna 1990 opiskelijaliikkeestä lähteneen kansannousun seurauksena maahan saatiin monipuoluejärjestelmä, mutta rauhaa se ei taannut.
    Puolueiden johtopaikoille jäi iso joukko kuninkaan ja ylimpien hindukastien muodostaman panchayat-hallintojärjestelmän johtajia. Nyt he taistelevat henkilökohtaisesta menestyksestään puolueissa, jotka hamuavat otetta koko yhteiskuntaan, samoin kuin kapinoivat maosissit ja kuningas Gyanendra.
    Gyanendra nousi valtaan kaksi ja puoli vuotta sitten, kun kruununprinssi Dipendra ampui huume- ja viinapäissään isänsä kuningas Birendran, itsensä ja neljätoista muuta kuningasperheen jäsentä. Uusi kuningas ei ollut demokratian ystävä; Gyanendra hajotti vaaleilla valitun hallituksen puolitoista vuotta sitten. Siitä lähtien maata on luotsannut kuninkaan nimittämä nukkehallitus – esimerkiksi opetusministerinä ja suurimman yliopiston kanslerina on kuningas itse. Poliittisen kaaoksen seurauksena kaikilla osapuolilla riittää niin vihamiehiä kuin ystäviäkin, ja opiskelijaliike yrittää parhaansa mukaan pysyä pinnalla.

Suomalaisen silmin Nepalin opiskelijaliike näyttää mielenosoituksissaan yhteiskunnan uudistusvoimalta puhtaimmillaan: iskulauseissa kaikuvat perustavanlaatuiset vaateet demokratiasta ja ihmisoikeuksista. Vai olisiko kysymys jostain muusta?
    Kaikki eivät ole varmoja siitä, kenen asialla opiskelijat oikein ovat. Opiskelijajärjestöt ovat tiukasti sidoksissa puolueisiin. Monet syyttävät opiskelijajohtajia vain puolueiden kätyreiksi ja helposti manipuloitaviksi vallan tavoittelijoiksi, joilta koulutuskysymykset ovat tyystin unohtuneet.
    ”Totta kai opiskelijaliike on ollut demokratialiike Nepalissa, ja on yhä. Mutta opiskelijaliikkeen uskottavuusongelmat alkoivat vuoden 1990 jälkeen”, sanoo vasemmistolaisen opiskelijajärjestön ANNFSU:n entinen opiskelijajohtaja Basanta B. Basnet.
Basnet toimii nykyisin Forum for Women, Law and Development -kansalaisjärjestön lakimiehenä, mutta seuraa aktiivisesti opiskelijapolitiikkaa. Ensimmäiseksi hän kysyy, oliko pidätetty Thapa kunnossa.
    Basnet tuntee pelin hengen ja varoittaa myös liiasta martyroinnista. Gagan Thapan pidätys on myös kunniaksi miehelle sillä se, että kuningas pitää opiskelijajohtajaa uhkana, tuo Thapalle sopivasti uskottavuutta. Ja pidätys sopii hyvin myös puolueille: ne saavat syyn näyttää kuninkaalle voimansa uhkaamalla yleislakolla.
    Lakot ovatkin tehokkaita aseita, ja varsinkin maolaiset ovat jatkuvasti julistamassa Nepal bandoja, yleislakkoja, joiden aikana opettajat eivät sissien koston vuoksi uskalla pitää kouluja auki ja liikenne seisoo täysin.
    Basnet soisi kuitenkin, että opiskelijaliike miettisi, kenen asialla se oikeasti on. Esimerkiksi kaikkia kampuksia ei kannattaisi polttaa ja räjäyttää.

Toden totta, Nepalin suurimman yliopiston Tribhuvan Universityn pääkampuksella Katmandun laidalla törröttää muutama palanut rakennus. Muuten kampuksella on uinuvan rauhallista, vain pari lehmää norkoilee uutta päärakennusta ympäröivällä niityllä, sillä opiskelijat ovat taas keskustassa mielenosoituksessa.
Tribhuvanin yliopiston alla toimii 60 kampusta, ja opiskelijoita on yhteensä 145 000. Toimipisteitä ja collegeja on ympäri maata. Pääkampus on ruohottunut ja puskittunut monen hehtaarin alue, jonka poikki kulkee hiekkateitä ja kinttupolkuja tiedekunnasta toiseen. Aidantolpissa liehuu julisteita, joissa maolaisten maanalainen opiskelijajärjestö toivottaa uudet opiskelijat tervetulleeksi.
    Normaalisti täälläkin tapahtuu. Taannoin mellakkapoliisi ratsasi kampuksen opiskelija-asuntolan. Eräs opiskelija heitettiin katolta alas, monet hakattiin. Ja sama tapahtui muissakin kaupungeissa ja kampuksilla.
    Oppaamme, Yogendra Shahi, vastaa kansainvälisistä asioista ANNFSU-opiskelijajärjestössä. The All Nepal National Free Student Union on Nepalin suurin opiskelijajärjestö, ja 600 000 koululais- ja opiskelijajäsenellään se on maailman suurin vasemmistolainen opiskelijajärjestö. Viimeisissä ylioppilaskunnan vaaleissa vuonna 2000 se saavutti murskavoiton. Sen jälkeen vaaleja ei ole sekasorron vuoksi pidetty.
    ”Toinen suuri järjestö, Nepal Student`s Union, kannattaa eliittidemokratiaa, ja sen jäsenet ovat ylimmistä kasteista. Opiskelijat tietävät tämän, ja siksi meitä kannatetaan”, Shahi väittää, ja on osin oikeassa. Silti Shahi haluaa tietää, kuinka pidätetty Thapa voi sellissään.
    NSU on Nepal Congress -puolueen opiskelijajärjestö, ja kongressipuolue on eniten oikealla Nepalin puoluekartalla. Ei ole helppoa ANNFSU:llakaan. Se on jakautunut moneen eri osaan sisäisten linjaerimielisyyksiensä vuoksi; ärhäkin on ANNFSU-revolutionary. Maoistien opiskelijajärjestö toimii tällä hetkellä kokonaan maan alla. Kaikkiaan Tribhuvanin yliopistossa toimii 11 poliittista opiskelijajärjestöä.
    Yogendra Shahin mukaan opiskelu Tribhuvanin yliopistossa on tällä hetkellä mahdotonta, mutta ongelmia on ollut jo ennen kuninkaan viimeisintä tempausta.
    Tuntiopettajat lakkoilevat jatkuvasti, koska virassa olevat professorit eivät tee töitään, vaan opettavat yksityisissä yliopistoissa tai perustavat niitä itse. Varsinkin maaseutukampuksilla opettajat propagoivat avoimesti oman puolueensa nimissä.
    ”Omalta kurssiltani kuoli eräs tyttö ennen lukukauden lopun tenttijaksoa. Kun tulokset myöhemmin tulivat, oli tyttö päässyt läpi kolmesta tentistä neljästä”, Shahi kuvaa meininkiä.
    Kaikki kuuluvat johonkin opiskelijajärjestöön. Opintojen ohjaus on ainoastaan opiskelijajärjestöjen varassa, ja siksi niihin on syytä kuulua.
    Isoin ongelma on kuitenkin yhteiskunnallinen tilanne. Valmistuneille ei ole töitä, joten monet ovat opiskelleet vuosikausia ilman toivoakaan työpaikasta. Siksi opiskelijajohtajatkin ovat pitkälle yli kolmekymppisiä.
    ”Työttömyys yhdistettynä kuninkaan toimiin turhauttaa opiskelijoita”, Shahi viittoo palanutta rakennusta kohden.
    ”Vaikka ymmärrän syyt, opiskelijoilla ei ole oikeutta polttaa kirjastoja tai koulurakennuksia. Sen vuoksi mediakin suhtautuu välillä kriittisesti opiskelijoihin, vaikka se periaatteessa kannattaa meitä.”

Entisen opiskelijajohtajan Basanta B. Basnetin mukaan poliitikot ovat itse liian varpaillaan uhmatakseen kuningasta ja kuninkaalle lojaalia armeijaa, mutta opiskelijamellakoiden ärsyttämänä kuningas saattaisi haluta neuvotella maltillisilta vaikuttavien puolueiden kanssa kompromisseista, esimerkiksi uudesta pääministeristä.
    ”Puolueet ovat valmiita sellaisiin kompromisseihin, joihin itsenäisen opiskelijaliikkeen ei missään nimessä pitäisi tyytyä. Se haluaa todellista demokratiaa, vaaleja, joissa mukana ovat myös maolaiset, kun puolue-eliitille riittää paluu vanhaan luokkayhteiskuntaan”, Basnet sanoo.
    Hänen mukaansa 1990-luvun kuluessa opiskelijaliike kytkeytyi suoraan puolueisiin, koska ne rahoittivat ja tukivat opiskelijoiden toimintaa – tai ainakin opiskelijajohtajien elämää. Korruptiosta kieltäytyminen oli nuorille opiskelijajohtajille vaikeaa, sillä jotenkin oli elätettävä itsensä, oma perhe ja sairaat sukulaiset.
    ”Opiskelijaliike menetti itsenäisyytensä, koska monipuoluejärjestelmä oli kaikille uutta. Syntyi uudenlainen poliittinen kaaos. Puolueet pelasivat roolejaan hallituksessa ja oppositiossa ja keskittyivät vain siihen, kuka on vallassa. Samoin opiskelijat”, Basnet sanoo.
    ”Nyt on vaara, että opiskelijoita käytetään hyväksi, mutta mikään ei muutu.”
    Opiskelijaliike on esimerkiksi kuninkaan, mutta myös puolueiden, kanssa aivan eri mieltä siitä, kuinka maosissien kanssa tulisi asioida. Kuninkaan ja hallituksen ratkaisu on jakaa kyläläisille ilmaisia aseita, joilla he voivat vastata sissien hyökkäyksiin.
    Yhtä kammottava strategia on Yhdysvalloilla, Iso-Britannialla ja Intialla. Ne kouluttavat ja aseistavat Nepalin armeijaa huolimatta armeijan brutaaleista toimista siviilejä kohtaan. Esimerkiksi USA antaa armeijan erikoisjoukoille vastavallankumouskoulutusta ja toimittaa Nepaliin 20 000 M-16-rynnäkkökivääriä sekä yönäkö- ja kommunikointilaitteita.
    Opiskelijajohtajat kieltävät, että heidän mielenosoituksissaan käytettäisiin aseita. Ja hoidetaan asioita myös pöydän ääressä esimerkiksi yliopiston professoreiden ja johtoryhmän kanssa neuvotellen.

Mitä pidemmälle koulutusongelmat pääsevät, sen pahemmalta Nepalin tilanne näyttää. Maan koulutusjärjestelmä on vanhanaikainen, epätasa-arvoinen ja kaiken kaikkiaan palasina.
    Katmandun korkeakastisten ja varakkaiden perheiden lapset opiskelevat kalliissa yksityisissä englantilaiskouluissa, joihin pikkubussi hakee heidät kotiovelta. Samaan aikaan vuoriston kylien lapset kulkevat monen tunnin matkoja kouluun, johon kouluttamattomat opettajat eivät aina vaivaudu paikalle.
    Esimerkiksi opetushallinnon kouluille lähettämiä valtakunnallisia englanninkokeita on masentava silmäillä: taivuta adjektiivit, kuuluu tehtävä – big bigger, tall taller, write writer?
    Tilastot ovat surullisia. Kun tuhannesta nepalilaislapsesta 700 aloittaa koulun ensimmäisen luokan, vain 70 on koulussa vielä kymmenennellä eli peruskoulun viimeisellä luokalla. Näistä 70:stä vain 14 on saanut sen verran opetusta, että pääsee läpi SLC-loppukokeesta, saa siis yliopistoon vaadittavan School Leaving Certificaten. Valtion koulujen taso on niin surkea, että SLC:n suorittaneista vain viidennes on opiskellut niissä; yliopistoon pääsee vain kalliin yksityiskoulun kautta.
    Kuvaavaa on esimerkiksi Basnetin lakimiesuran alku: ”Olisin halunnut opiskella luonnontieteitä, mutta koulussani ei ollut viimeisinä kouluvuosinani lainkaan matematiikan opettajaa, joten minun oli valittava sellainen aine, jota pääsin lukemaan ilman matematiikan arvosanaa.”
    Viime vuonna opettajille määrättiin tasokokeet, mutta maaseudulla vaikutus on olematon: miten voit erottaa englanninopettajan, jos tämä on naapurisi muutaman kymmenen ihmisen kylässä?
    Sitä paitsi on periaatteessa ihan ymmärrettävää, että lapset katoavat kesken päivän kylien koulusta, sillä jonkunhan on kannettava vesi vuohille ja vesipuhveleille ja kerättävä polttopuut.

Nepalin opiskelijaliike tietää olevansa melkein mahdottoman edessä. Ilman koulutusjärjestelmän korjaamista kaikilla tasoilla Nepalin on turha haaveilla paremmasta tulevaisuudesta.
    Siis sellaisesta, jossa melkein puolen kansasta ei tarvitsisi tulla toimeen alle eurolla päivässä; jossa ilmainen koulutus tarkoittaisi hyvää koulutusta; jossa maan budjetista puolet ei tulisi ulkomaisilta avustusjärjestöiltä ja ystävällisiltä hallituksilta – kuten Suomelta.
    Yogendra Shahin mielestä Nepalin tulevaisuus riippuu pitkälti siitä, kuinka hyvin opiskelijaliike pystyy uudistumaan. Hän saattaa meidät yliopiston pääportille ja muistelee haltioituneena 1950-luvun opiskelijaliikehdintää Rana-suvun oligarkiaa vastaan ja liikkeen vaatimuksia panchayatin parantamisesta.
    ”Vuoteen 1990 asti me olimme kaikkien mielestä kansakunnan kermaa, suunnannäyttäjiä. Nyt järjestöissä on vain puolueiden kaadereita.”
    Ja jos poliittinen tilanne saadaan rauhoitettua, tekemistä riittää silti.
    ”Meidän pitäisi osata päättää, millaisia aineita opiskelijoille opetetaan, mihin keskitytään. It-ala ja johtaminen ovat nyt suosittuja, mutta mikä olisi Nepalin kannalta parasta?”
    Niinpä. Parasta olisi se, ettei kukaan tapa ketään, ettei hallitus anna kyläläisille aseita ja etteivät ulkomaat aseista Nepalin armeijaa. Sen jälkeen voitaisiin vaikka yrittää kysyä, mitä demokratia voisi Nepalissa tarkoittaa.
    Ehkä tulevaisuus ei ole ihan toivoton. Muutama päivä putka- ja kampusvierailujen jälkeen saapuu viesti: Gagan Thapa ja muut opiskelijapomot on vapautettu, ilman yleislakkoa, vaikka kolmikkoa ehdittiin jo uhkailla kolmen vuoden vankeustuomiolla.

Haparoivan demokratian askeleet

Kaikki näytti melko hyvältä vielä vuonna 1990. Opiskelijaliikkeestä lähteneen kansanliikkeen ansiosta silloinen kuningas Birendra lakkautti vuosikymmeniä vallalla olleen Panchayat-järjestelmän. Se oli käytännössä kuninkaan yksinvaltaa, jota toteuttivat ylimpien hindukastien virkamiehet.
    Kansanliike huipentui toivotulla tavalla: Nepalista, maailman ainoasta hindukuningaskunnasta, tehtiin perustuslaillinen monarkia ja maassa järjestettiin monipuoluevaalit. Perustuslaissa säädettiin ihmisoikeuksista ja sananvapaudesta.
    Mutta käytännössä 13 viime vuotta ovat olleet ankaraa taistelua vallasta. Nepalissa on tuona aikana ollut 12 hallitusta. Se ei ehkä vielä olisi vienyt maata kohti anarkiaa, mutta viimeistään maolaississien vuonna 1996 alkanut kapina pisti pakan lopullisesti sekaisin.

Nepalin kommunistisesta puolueesta irtautunut maolaissiipi julisti maahan Kansansodan, People`s Warin. Maolaiset vastustavat ”feodalismia, imperialismia ja reformisteja” ja haluavat kaataa kuninkaan. Yhden puolueen kommunismi oli aluksi ainoa vaihtoehto, mutta nyt liike on ainakin puheissa hyväksynyt myös monipuoluejärjestelmän.
Maosissien kapina alkoi syrjäisiltä ja köyhiltä vuoristoalueilta, jotka hallitus oli jättänyt oman onnensa nojaan. Siellä monen oli helppo kannattaa maolaisten vaateita kansojen itsehallinnosta sekä varallisuuden ja maan jakamisesta. Mutta samaan aikaan ”kansanvaltaa” ajavat maolaiset ovat tuhonneet toistatuhatta hallintorakennusta, keränneet kohtuuttomia ”avustuksia” muutenkin köyhiltä maanviljelijöitä, sulkeneet satoja kouluja ja tappaneet ilmiantajiksi epäiltyjä.
    Nepalissa riittää eri intressiryhmiä. Maa on 1600-luvulla valloitussodilla yhteen liitetty entisten kuningaskuntien kokonaisuus, jossa on yli kuusikymmentä kieltä ja etnistä ryhmää sekä nippu eri uskontojen kasteja. Yli puolet kansasta ei osaa lukea ja kirjoittaa.
    Kuninkaalla ja hallituksella on käytännössä valtaa vain pääkaupungissa Katmandussa. Sissit hallitsevat maaseutua. Siellä hallituksen puolisotilaallinen poliisi on vastannut teloittamalla mielivaltaisesti sisseiksi epäiltyjä.
Viime syksynä kuninkaallisen armeijan sotilaat tulittivat ja tappoivat pieniä koululaisia, koska sissit olivat pitämässä koulussa propagandaluentoa.
    Väkivaltaisuuksissa on kuollut noin 8 500 henkeä. Näistä 5 000 on ollut viattomia siviilejä, joista suurin osa on saanut surmansa maan armeijan aseiden luodeista.

Anna-Liina Kauhanen ja Riku Siivonen
Kuva Noora Jokinen