13. helmikuuta 2004
Teksti:

Siirrä katse ultima thuleen, 1970-luvulle ja äärimmäisen pohjoisen elokuvateatteriin. Olen ensimmäistä kertaa elokuvissa, tietenkin lapinpuku päälläni. Pian saisin ensikosketukseni gotiikkaan – ja pian olisin myyty.
    Elokuva on Prinsessa Ruusunen. Yhtäkkiä kankaan valtaavat Pahattaren sinisen koleat kasvot. Tärisen pelosta ja ihailusta.
    Pahattareen lainattiin kolkon skandinaavivampin Greta Garbon piirteitä. Tätä hahmoa ei kukaan pakottaisi syömään tillilihaa tai hyppimään tamburiinin tahdissa.
    Toinen kohtaaminen. Vuonna 1982, jolloin olin ahkera kultapossusäästäjä, tuli televisiosta Rauta-aika, jossa Louhea näytteli Kristiina Halkola: vahva, itsenäinen, mustatukkainen, liehuvahihainen, hopeakoruinen väkevä noita – gootin arkkityyppi, ja minun ihannenaiseni. Minusta kasvaisi gootti, väistämättä.
    1980-luvun lopulla haaveilin Helsingin Goth-klubeista, joissa osattiin coolina poseerata kalmankalpeina, hymyttöminä, tupakkaa kiskoen, Suomen ympyröitä pieniksi haukkuen ja Sister of Mercyä kuunnellen. Lapissa piti käyttää enemmän mielikuvitusta ja lukea vain Soundia, mutta silti, gootti minusta tuli.

Gootit ovat esteetikkoja ja fetisistejä, joille tavaroilla on oma tärkeä merkityksensä ja magiansa. Gootti on hedonisti, hänellä on dramatiikan tajua.
    Mieluiten gootti asuu linnassa tai vähintään kartanossa. Raskaan kynttelikön roihu valaisee korkeaa huonetta ja messinkinuppisesta sängynpäädystä roikkuvat kookkaat krusifiksit laskeutuen mustille muhkeasti poimutetuille satiinilakanoille.
    Goottius on valinta. Gootiksi ei tulla, vaan gootiksi synnytään pitkän metamorfoosin ja kivuliaiden initiaatioriittien – esimerkiksi lävistysten ja tatuointien – kautta. Länsimaisen valkoihoisen kauneuskäsitteen takia naisen on kärsittävä.
    Goottinaisten mustan asun peruselementtejä ovat pitsi ja sametti. Niistä muodostuvan selkeän seksuaalisen, mutta torjuvan asusteen yläosa on tyköistuva, helma liehuva ja hihat nyöritetyt. Fetisistisen korkeat korot eivät koskaan mene muodista tai tunnu naurettavilta. Goottiasu kertoo: olen olemassa, minulla on itsemääräämisoikeus ruumiiseeni, jumaloi minua, pois tieltä tai kuljen sormiesi päältä.
    Goottinainen on mieluummin näennäisen hento keijukainen kuin kömpelö peikko, mutta kaikkein mieluiten arvovaltainen kreivitär. Mikään muinaispuku goottiasu ei kuitenkaan ole. Nykyään, aidsin ja tartuntatautien aikana, kun kaikki länsimaiset tabut on näennäisesti rikottu, goottisen kauhun skenaariossa gootin yltiönaisellinen, vaikeasti puettava ja prostituoidun lailla huomiota herättävä mekko on vaihtunut ilmatiiviisiin, aktiivisuuden mahdollistaviin mustiin kiiltäviin pvc-puseroihin ja -housuihin. Pvc istuu kuin kondomi hymyttömien sankarittariensa päällä – mieti Matrixia, Dark Angelia, Crowta, Varjojen valtakuntaa, Aliasta, Batmania, X-Meniä, Lone Gunmeniä, Catwomania, Gothikaa – helposti varjoihin sulautuen.
    Goottimies voi ottaa mallia Damned-orkesterin nokkahahmosta Davis Vanianista, joka kirkui valkea raita mustissa hiuksissa ja tietysti kreivin röyhelöpuserossa kulmahampaat terävinä esimerkiksi Älypäät-sarjassa. Mitä dandympi, sen parempi – esikuviksi kelpaavat vaikka Herrasmiesliiga-elokuvan Dorian Gray, vampyyri Lestat ja moni muu.

Gothica ei ole pelkästään pukeutumisen laji. Se on ihanaa satua, kadonnutta aikaa, jossa voi unohtaa arjen, parisuhdeväkivallan, poliitikkojen palkkavaatimukset ja veroilmoitukset.
    Goottia kiehtoo 1800-luvun dekadenssi ja viktoriaaninen kaksinaismoralismi, jolloin ihmisen pimeä puoli jylläsi kaupunkien hämärimmillä kaduilla. Tohtori Jekyll ja herra Hyde, Viiltäjä-Jack, Dracula, Frankenstein, Neito vanhassa linnassa, Dorian Grayn muotokuva, Oopperan kummitus, Elefanttimies, Sherlock Holmes, Edgar Allan Poe, Lautréamont, Ambrose Bierce, haudanryöstäjät ja muut lääketieteenopiskelijat synnyttivät muun muassa dekkarikulttuurin ja surrealismin, goottien perustaruston.
    Nykyajan gootit ammentavat noidankattilaansa paljon aineksia nimenomaan kirjallisuuden kauhuromantiikasta – siitä samasta, joka poiki 1700-luvun lopulta lähtien kauhun arkkityyppejä myös elokuviin ja sarjakuviin. Gotiikka on aina kiehtonut ihmisiä; jo 1700-luvulta lähtien tuuli on ulvonut, harjut humisseet, saranat narisseet, neidot olleet ahdingossa, munkit hulluja, sukusalaisuudet ja metsät synkkiä. Tiedenaiset ovat tehneet pitkää yötä laboratoriossa tai kirjoituspöydän äärellä uusia kauhukuvia luoden ja hirviöitä synnyttäen.
    Kauhuromantiikkaa on tietenkin pidetty halpana, naisten lajina, jota ei arvosteta. Gotiikka onkin viihdettä, parodian parodiaa, jännitystä ja odotusta, joka muodostuu kauhusta, pelosta ja latentista sadomaskismista. Aiheissaan se on aina käsitellyt tabuja kuten seksiä ja kuolemaa.
    Alkuperäiset itä- ja länsigootit olivat ilmeisen skandinaavista alkuperää, sittemmin germaanista kansaa ajanlaskumme alusta. Gootit kulkivat ja valloittivat alueita pitkin Euroopan repaleista karttaa. Maine oli huono, ja gotiikka-nimityskin tarkoitti aluksi halventavasti goottien, siis barbaarien, taidetta. Se muuntui myöhemmin kuvaamaan keskiajan taidetta laajemminkin.
    Rakennustaiteessa gotiikalla tarkoitetaan 1150-1500-lukujen pystysuoria linjoja, joilla pyrittiin äärettömään korkeaan kokonaisvaikutelmaan. Goottikirkoista suosikkejani ovat Chartresin ja Notre Damen katedraalit.
    Gotiikka suosi suippokaaria ja runsasta ornamentiikkaa. Lasimaalauksin koristellut ikkunat kohosivat suurina kohti tulevaa, renessanssia. Veistoksissa linnanneitojen pitkät laahukset kaartuivat taidokkaasti.

2000-luvun katukuvassa gootit näkyvät etenkin Tuska-festivaalien aikaan. Itse näin viimeksi goottien pimeyden armeijan parhaimpiinsa pyntättynä Marilyn Mansonin konsertissa.
    Samalla, kun ihailin nuoria miehiä ja naisia, jouduin toteamaan, että paljon on verta virrannut ajasta, jolloin pyhää goottikrääsää sai ostaa helsinkiläisestä Dekadenz-putiikista vain asialle vihkiytynyt puhdasoppinen gootti.
    Nykyään arkipäiväistynyttä gotiikkaa myydään Seppälässä, Tiimarissa ja Anttilassa kenelle tahansa. Musta väri valtaa markkinat ja gotiikka on yksi tuotenimi viivakoodin alla: röyhelöliepeiset satiinilakanat, pikkuhousunsuojat, kynttilät, krusifiksit, pesuaineet, servietit ja kynsilakat – eikä vain Halloweenin aikaan.
    Gootista on tullut kuluttaja. Vai onko suomalaisesta kuluttajasta tullut gootti?
    Molempia. Internet luo mustan lesken verkon, jossa gootit voivat kirjoittaa toisilleen tyrmistä ja kellariloukoista. Sana leviää: Tukholman Buttrick`s-pilailuliike myy edullisia vampyyri-kreivittärien samettimekkoja, koruja ja peruukkeja ensi hätään, ja Helsingin aito goottiliike Morticia antaa eväitä laajemman garderoobin luontiin. Mortician puvut ovat ruotsalaiskrääsää yksityiskohtaisempia ja siksi hinnakkaampia.

Goottikuluttajalle on tarjolla täsmätäkyjä. Itse odotan kuin kuuta nousevaa jatkoa norjalaisen Lise Myhren sarjakuvaan Valloittava goottityttö Nemi. Nemin seurassa paatuneimmankin irtonokka – mallia Mortiis – tipahtaa naurusta. Nykyiset pohjoisen goottitytöt panevat tu[u]lemaan, tulevat panemaan, sarjakuvissakin.
    Goottityttö Nemi on äärettömän hauska: hän itkee, kun lohikäärme-parkaa lahdataan sadussa ja jättää poikaystävänsä, kun tämä kehtaa tulla ihmisten ilmoille Phil Collins -t-paita päällä.
    Nemissä korostuu huumori ja hedonismi, onhan sinkku Nemi pimeyden kuningatar, kaikkien huomaama keskipiste, jonka ei koskaan tarvitse maksaa drinkistä ravintolassa, vaan miehet tarjoavat kilpaa.
    Tosin asiantunteva media surkuttelee, ettei Nemi ole undergroundia. Valloittava goottityttö Nemiä voi verrata toiseen aikalaiseen, ruotsalaisen Åsa Grennvallin parisuhdehelvetti-albumiin Seitsemäs kerros. Nemi voittaa. Sen painojälki on kostean kiiltävän mustaa, kaunista ja hypertarkkaa kuin nestemäinen kajal-ornamentti ikuisesti freshin, hikoilemattoman gootin valkoiseksi puuteroiduilla poskipäillä.
    Åsa Grennvallin musta jälki on dagen eller pari efter Tuska, tuhruisempaa, elämää ja kuolemaa nähnyt kajal-kynän jälki. Sellaisella parannellaan suurpiirteisesti maskia maanantaiaamuisin samalla kun parannellaan oloa kuppilassa.
    Grennvallin tarinassa korostuu väkivalta, suru, lohduttomuus ja arki, joka lyö talikolla päähän ja estää ihmistä olemasta luova. Yhteistä Grennvallin ja Myhren tarinoille on selkeä omakohtaisuus, aitous, into, katu-uskottavuus sekä tietysti goottinen aspekti, sanoma jota sietääkin levittää maailmalle.

Minulle gotiikka ei ole pelkkä mustavalkoinen muotiasia, vaan pitkäaikainen rakkaus ja osiensa summa, joka muuntautuu ja sulautuu arkeen ja juhlaan.
    Tällä hetkellä kirjoitan goottiromaania Lapissa.
    Gotiikka on inspiraation lähde, joka tulee huoneeseeni ikkunasta vihreänä aavemaisena usvana, tuonpuoleisena valona, tai niljakkaana ektoplasmana, joka sisällä ollessaan muodostaa Valakian kreivin Draculan kuvan.

Jemina Staalo
Kuva Vesa Rannan sarjasta Under the Ground