Liian tiukka lootusasento

Vasemman polven koukistus ja oikea jalka alemmalle rapulle, noin. Ja vasen jalka viereen. 21-vuotias Mikko Silventoinen kävelee kohtia kotiaan Pitäjänmäen juna-asemalta – takaperin. Lapset tuijottavat ja kysyvät nauraen:     ”Mitä sä oikein teet?”
”Rikon rutiineja”, Silventoinen selittää hölmistyneille lapsille.
Tarkoitus on keskittää ajatukset. Vain siten hän voisi päästä tavoitteeseensa – valaistumiseen. Se on täysin mahdollista. Se on jo lähellä.
Kotona Silventoinen asettuu makaamaan kerrostalokaksion olohuoneen lattialle, venyttelee ja sen jälkeen rukoilee: kiitos ihmisistä, joita elämässäni on.
Loppuiltapäivän Silventoinen opiskelee sanskritin kieltä ja joogafilosofiaa. Sitten hän ottaa kaapista pienen kiinalaisen riisikipon, kaataa siihen mysliä, maapähkinöitä ja rusinoita ja syö päivällisensä. Iltaseitsemältä ohjelmassa on vielä parin tunnin astangajoogaharjoitus.
Jokapäiväisestä rutiinista ei saa lipsua.

Kotimatka takaperin? Roikkumista pää alaspäin juna-asemalla? Mitä ihmettä?
Kaikki tämä palveli yhtä tarkoitusta. Silventoisen matka kohti valaistumista alkoi ensimmäisestä meditaatiokokemuksesta muutama vuosi sitten.
”Tuli autuas olo. Tuntui kuin kehoa olisi hivelty sulilla”, hän muistelee nyt hiihtolomapäivänä kahvilassa, kolme vuotta myöhemmin.
Mies perehtyi ja pian ihastui joogafilosofiaan.
”Siinä ihmiselle annetaan jumalan valta. Päämäärän voi luoda itse. Ajatukset tuntuivat omilta, en vain ollut osannut pukea niitä sanoiksi.”
Kirjallisuus, kuten Patanjalin joogasutrat, tarjosi pohdiskelevalle kaverille myös älyllisen haasteen. Mutta lukeminen ei riittänyt. Kaikkia aistinautintoja oli hillittävä, kehon kontrolli oli edellytys mielen kontrollille.
Silventoinen yritti tehdä kaikkensa. Muutenkin niukkaan ruokavalioon kuului viikoittainen ruoaton päivä. Samaan aikaan hän teki fyysisesti vaativan joogaharjoituksen kuudesti viikossa. Keveimmillään 190-senttinen mies painoi 68 kiloa.
Nuoruudessa alkanut pilvenpoltto kuitenkin jatkui, vaikkei se henkiseen kilvoitteluun kuulunutkaan.
”Mutta mitä enemmän harjoitin hiljentymistä, sitä vähemmän poltin. Lopulta se jäi pois.”
Työkseen Silventoinen opetti asperger-syndroomasta kärsiviä lapsia, joilla on keskittymisvaikeuksia. Jos lapsille tuli sanottua ankarasti, omatunto rankaisi saman tien. Tiuskaisu oli hyvitettävä heti, ainakin anteeksipyynnöllä.
Mikko pyrki olemaan tietoinen joka hetkessä. Joinain päivinä hän palasi töistä takaperin kotiin, toisina kulki ruuhkassa silmät kiinni. Rutiinien rikkomisella hän pyrki hajottamaan entisen: ympäristön ja kasvatuksen pohjalle rakentuvat asenteet, tunteet ja ajatukset.
Tavoitteena oli täydellisyys, jossa kaikki teot tulisivat jumalasta. Joka hetkessä oli ajatus kertyvästä saldosta ja jokaisen askeleen oli tarkoitus viedä lähemmäs tavoitetta valaistumisen polulla.
”Joka päivä piti saada annos – tehdä henkinen harjoitus ja sen lisäksi hyviä tekoja, tai ajatella hyviä ajatuksia, että kelpasin. Että olemassaolo oli oikeutettua.”
Täydellinen ajatusten kontrolli tai nautinnoista kieltäytyminen ei kuitenkaan onnistunut. Jos hän oli syönyt palan suklaata, oli tavoite taas askelta kauempana.
”Joka ilta tunsin tuskaa aistinautinnoista”, mies sanoo.

Silventoinen oli yksi niistä, joille fyysisen joogaharjoituksen aikaansaama mielihyvän tunne ei riittänyt. Ei, piti olla enemmän, täytyi olla joku tarkoitus. Ratkaisu oli kurinalainen, askeettinen elämä.
Joogaharrastajien sähköpostilistalla kyllä keskustellaan mikroaaltouunin säteilyn haitallisista vaikutuksista ruoan solurakenteeseen ja vaihdetaan vinkkejä anatomisista tyynyistä. Nuoret askeetikot ovat kuitenkin eri seuraa kuin terveysintoilijat.
Askeetikkojen piireissä – joogatunneilla, retriiteillä ja sähköpostilistoilla – liikkuu juttuja tosi kilvoittelijoista ja rankan linjan joogeista. Aina on joku joka tekee enemmän, pidempään tai rankemmin. Niin kuin sekin intialainen joogi, joka oli ollut syömättä viisitoista vuotta.
Askeetikon logiikka on yksinkertaista: kun teen näin, niin palkkio seuraa. Irrottautuakseen maallisista tarpeista ja mielihaluista hän keskittyy siihen mitä juo, mitä syö ja miten treenaa. Jos ei mitään muuta, niin ainakin omaa kehoa pystyy hallitsemaan.
Elämänohjeet tulevat itämaista henkisyyttä käsittelevistä kirjoista. Krishnamurtia, Oshoa ja Carlos Castanedaa luetaan alleviivaten, ja ajatuksia kootaan omaan ajatteluun ja elämäntilanteeseen sopivaksi sekoitukseksi.

Silventoisen askeesi oli myös kapinaa. Hänen vanhempansa olivat lähetystyöntekijöitä, suvussa on saarnaajia monessa polvessa.
”Nuorena olin pieni kristitty ja uskoin mitä kotona opetettiin. Sitten löysin guruista ja joogakirjallisuudesta auktoriteetin, joka kosketti.”
Vanhemmat eivät perustaneet maallisesta tomumajasta huolehtimisesta ja askeesi oli vastareaktio sille. Jumala, jota Mikko nyt rukoili, oli eri kuin se, mistä vanhemmat puhuivat. Hän yhdisti ajatuksen persoonallisesta jumalasta joogafilosofiaan.
”Jeesus on aina ollut idolini. Harjoitin kristillistä joogaa. Jooga keskittyy vain mielen koneiston puhdistamiseen. Jumalan tahto oli minulle sydämen asia.”
Mutta lähimmäiset eivät oikein ymmärtäneet.
Kaveripiiriin ei kuulunut samoin ajattelevia. Vaimo opiskeli Sibelius-Akatemiassa, eikä jakanut innostusta asketismista tai edes joogasta.
Kotona makuuhuone muuttui joogahuoneeksi ja nuoripari nukkui olohuoneen lattialla. Vaimo yritti sopeutua, mutta hänen oli vaikea ymmärtää Mikon pyrkimystä hiljentää egonsa.
”Eikö juuri sun ego ole mun kanssa?” vaimo kysyi.
Selibaattiin Silventoinen kykeni muutaman kuukauden kerrallaan. Kun alaston vaimo makasi sängyllä vieressä, oli kiusaus vastustamaton.     Jälkeenpäin syyllisyyden tunteet piinasivat. Erityisesti siemennesteen menettäminen oli pahasta, sillä samalla hukkui elämänvoimaa.
Askeesi tuntui Mikosta hyvältä, mutta vaimo tarvitsi omaa rauhaa selvittääkseen ajatuksiaan. Sovittiin, että Mikko muuttaisi tuttavien luokse pariksi viikoksi. Silventoiselle ei tullut mieleenkään, että vaimon pahan olon syy olisi heidän suhteensa.
Lopulta liitto päättyi eroon.

Askeesilla voidaan tavoitella myös jotakin yhteistä hyvää. Mutta näiden nuorten miesten tavoite on henkilökohtainen valaistuminen, ja siksi projektin häiriötekijät eliminoidaan. Heillä onkin mahdollisuus elää vain itseään varten. Ja he ovat tosissaan.
Kun elämäntapa yhdistyy elämyshakuisuuteen, ei välttämättä ymmärretä, mitä tehdään ja miksi. Asketismi voi olla parikymppisen miehuuskoe. Otetaan itsestä mittaa.
Eivät nämä täydellisyyden tavoittelijat kuitenkaan välttämättä vahingoita muita. He ovat herkkiä nuoria miehiä. Omat tarpeet ovat kuitenkin aina etusijalla.
Niin kuin vaikkapa 25-vuotiaalla Sami Vähä-Herttualla. Hän viettää viidettä talveaan Intiassa ja naputtaa sähköpostia.     Mitä hän tekee siellä?
Sami aloittaa alusta. ”Teininä elämäni oli yhtä kaaosta. Poltin aivan helkkaristi hasista ja ryyppäsin. Hirveitä morkkiksia ja krapuloita. Koin, että minusta tulee joko himmeä sekoilija tai aivokuollut. Tai sitten muutan radikaalisti elämääni.”
Vähä-Herttua valitsi jälkimmäisen. Kimmoke kurinalaiseen elämäntapaan tuli itämaista henkisyyttä käsittelevistä kirjoista. Tapaaminen ensimmäisen gurun, Ammachin eli Äiti Amman, kanssa ”oli kuin olisi heittänyt bensaa rovioon”. Omien sanojensa mukaan äärimmäisyyksiin taipuvainen Sami meditoi seitsemänkin tuntia päivässä, teki parin tunnin joogaharjoituksen, vietti paljon aikaa yksin ja yritti vähentää unentarvettaan.
”Vähän kuin olisi ollut retriitillä, paitsi että se venyi pariksi vuodeksi.”
Samin tavoitteena on edelleen valaistuminen, ”herääminen todellisuuteen”.
”Olen tavannut useita guruja ja uskon, että juuri nyt on hyvät tsänssit tehdä kvanttihyppy tuntemattomaan.”
Mutta koskaan ei voi tietää varmasti.
”Koko homma on yhtä kosmista arpapeliä. Ideaali on kai pitää tavoite, tehdä se, minkä voi ja jättää loppu jumalille. Eli ostaa arpalippu ja ainakin osallistua arvontaan.”
Mutta minkä ihmeen takia?
”Sitä en osaa sanoa. Miksi ei?”
Vaikka elämäntapa on nyt alkuinnostusta sallivampi, hän käyttää edelleen useita tunteja päivittäin henkisiin harjoituksiin. Sami ei mielestään ole uskovainen. Hän arastelee elämäntapansa kutsumista asketismiksi ja kokee olevansa pikemminkin ”henkinen etsijä”.
”Koen askeetikon olevan äärimmäisyyksiin menevä kilvoittelija.”
Elämäntapaansa Sami ei koe rajoittavana.
”Kun tietyistä asioista luopuu, tulee uusia tilalle. Yksinäisyys ja hiljaisuus ovat aluksi ahdistavia kokemuksia. Mutta niistäkin voi oppia nauttimaan. Kaikki pelottava tulee kuitenkin eteen, niin kuin vanhuus, kuolema ja yksinäisyys.”
Vuorokauden tunnit on joka tapauksessa valjastettu tavoitteen saavuttamiseen.
”Herään ilman kelloa, käyn moikkaamassa guruani, syön. Hääräilen ja juttelen ihmisten kanssa. Vedän siestaa, meditoin ja joogailen. Yritän vain rentoutua ja unohtaa koko ruumiillisen eksistentialismin tässä kolmiulotteisessa maailmassa.”
Suomessa Vähä-Herttua tekee töitä, esimerkiksi jakaa Helsingin Sanomia, lähinnä rahoittaakseen Intian matkat.
”Tietenkin tällainen henkinen haahuilu on vaikeuttanut työn saantia.”
Suunnitelmissa on palata Suomeen ja opiskella ammatti. Mutta toisaalta:
”Tuntuu, että voisin jäädä Intiaan pariksi vuodeksi putkeen. Palaset alkavat loksahtaa paikoilleen.”

Toivottavasti ne loksahtavat. Aika näyttää. Mikko Silventoisen valaistumisen polku ei ollut sellainen kuin piti.
Ensimmäisestä meditaatiosta on kolme vuotta. Nyt 24-vuotias Silventoinen hörppii antaumuksella loput kermakaakaosta. On hiihtolomapäivä ja hän on liimaillut raskasta rockia soittavan bändinsä mainostarroja pitkin kaupunkia, loppuviikosta on keikka Semifinalissa. Takana on aika, jolloin levylautasella soi vain rauhallinen sitar-musiikki.
Usko asketismiin on mennyt.
”Yritin näyttää elämälle, että olen kova jätkä. Että tiedän, miten tämä juttu menee. Todellinen asketismi on itsensä kohtaamista.”
Homma meni siis överiksi. Mahdollisimman isot kicksit antoivat Mikolle tunteen siitä, että hän oli elossa.
Mutta pyrkiessään häivyttämään itsen ja yhtymään korkeampaan hän vain pyöri entistä tiiviimmin oman napansa ympärillä.
”Vain ego puhuu egosta”, Silventoinen filosofoi.
”Ainoa nihkeältä tuntuva juttu askeesissa oli, että siinä oli se toinen ihminen. En kestänyt nähdä toisen pahaa oloa.”
Vaikka jälkipyykki on ankaraa, elämä tuntuu kuitenkin hymyilevän. Mikon mielestä askeettiset harjoitukset rakensivat nykyistä hyvää oloa.
Edelleen on välttämätöntä päivittäin ”pysähtyä ihmettelemään todellisuutta”. Nyt elämänfilosofian nimi on hampuusijooga, ehkä kirja aiheesta, joogakoulukin joskus. Hampuusijoogalla Silventoinen tarkoittaa elämää, jossa yhdistetään tiukka fyysinen harjoitus nautintojen tuomaan mielihyvään. Joko-tain tilalla on sekä-että.
Enää Mikko ei halua keskittyä johonkin kaukaiseen tavoitteeseen, vaan siihen että on olemassa nyt.
”En voi tehdä virheitä tai epäonnistua. En tarvitse turvaa, tai juttuja joista tuntuu, että elämällä on tarkoitus. Pysyvä onni ei tule tekemällä.”

Sanna Leskinen
Kuvat Laura Vuoma

3 kommenttia

  1. Mou Lotti kommentoi 7 vuotta sitten:

    Itselläni harjoituksesta kohti padmasanaa kävi ns. ”räätälinasento”, eli: Istu lattialle selkä sekä jalat suorassa, taivuta vasen jalka siten, että kantapää on hyvin lähellä peräaukkoa. Nosta sitten oikea jalka jalkaterineen vasemman reiden ja säären päälle. Huolehdi että selkä on suorassa, muttei jännittynyt. Niska suorassa ja katse omaan nenänpäähän.

    Harjoiteltuani em. tavalla parisen kuukautta, taivun vihdoin oikeaan lootusasentoonkin.

  2. Jenni kommentoi 5 vuotta sitten:

    Kiitos tästä artikkelista! Askeesi on maailmasta ja vastuun pakenemista, jonka pitäisi olla väliaikaista, eikä sinänsä tavoiteltavaa. Usko gurun pelastavaan voimaan on saman vastuuttomuuden toinen ilmiö. Asketismi- sekä gurukritiikkiä on erinomaisella tavalla kirjoittanut Paul Brunton teoksessa Ajatuksia etsijän tieltä.

Top