30. tammikuuta 2004
Teksti:

Heinäkuussa 2001 Göteborgissa hulinoitiin kuin Göran Perssonin painajaisessa. Etelä-Ruotsiin EU:n huippukokouksen takia raahautunut kansainvälinen media ei saanutkaan ihailla isäntien suittuja jakauksia. Sen sijaan kansankodista välittyi maailmalle tulen ja savun katkuisia kuvia kiviä heittelevistä nuorista, rahtikonteilla eristetystä koulusta, vauhkona poliiseja ja toisiaan purevista poliisikoirista ja poliisin luodista loukkaantuneesta mielenosoittajasta.
    Jälkipyykkiä riittää, ja niin myös pesijöitä. Mielenosoittajien majapaikaksi osoitetun koulun piirittänyttä poliisijohtajaa Håkan Jaldungia syytetään virkavirheestä ja laittomasta vapauden riistosta. Suomalaisiakin aktivisteja haluttaisiin syytteeseen virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta – tosin tutkinta on jäissä, kunnes Jaldungin toimien laillisuus selviää. Eurooppa-neuvostokin perusti työryhmän pohtimaan, kuinka vastaavalta vältyttäisiin tulevaisuudessa.
    Tapahtumista riitti myös dokumenttielokuvan aiheeksi. DocPoint-festivaaleilla esitettiin Lukas Moodyssonin ja Stefan Jarlin dokumentti Terrorister. Siinä ohjaajapari palaa Göteborgiin ja luovuttaa puoleksitoista tunniksi mikrofonin mielenosoittajille. Nämä kertovat, kuinka he päätyivät kantamaan banderolleja, millaiselta maailman tulisi näyttää ja mitä Göteborgissa oikein tapahtui.
    Terroristerin kiinnostavuutta lisäsi tietenkin myös se, että elokuva esitettiin festivaaleilla vain suljettuna kutsuvierasnäytöksenä, sillä sitä ei saa julkisesti esittää muualla kuin Ruotsissa. Tekijöiden mukaan yksi haastatelluista ei halua elokuvaa näytettävän Ruotsin ulkopuolella, ja joihinkin kuvamateriaaleihin heillä on oikeudet vain Ruotsissa.

Siihen, mitä Göteborgissa todella tapahtui, Terrorister ei kuitenkaan vastaa. Varsin yksipuolinen elokuva tuo vain esiin toisenkin näkökulman. Enemmän kuin epäoikeudenmukaista yhteiskuntaa, siinä parjataan ruotsalaista poliisia, joka esiintyy valkokankaalla vain pamppu kädessä.
    Dokumentin nimi on luonnollisesti se ensimmäinen ristiriita. Ketä voidaan kutsua terroristiksi ja kuka sen päättää? Samalla peruskysymyksellä europarlamentaarikko Matti Wuori aloitti Vanhan musiikkisalissa Terrorismi, yhteiskunta ja väkivalta -paneelikeskustelun, joka oli osa DocPoint-festivaalia.
Kysymykseen ei tietenkään saatu vastausta. Mikä ei kai ole ihme, onhan määritelmästä keskusteltu YK:ssakin neljännesvuosisata tuloksetta.
    ”Siitä ollaan yhtä mieltä, että terrorismia on väkivallanteko tai sillä uhkaaminen, jonka tarkoituksena on synnyttää pelon ilmapiiri ja päästä sitä kautta poliittisiin tavoitteisiin”, Helsingin yliopistossa terrorismiväitöskirjaa valmisteleva politiikan tutkija Leena Malkki hahmotteli.
    Siksi terrorismikeskustelu koskee myös kiviä heitteleviä mielenosoittajia ja rivipoliiseja kaukana pohjolassa. Onko valtion, aktivistien tai Al-Qaidan harjoittamalla väkivallalla jotain eroa? Vastaus riippuu tietenkin näkökulmasta.
    ”Ystäväni Desmond Tutu on kertonut, että aina tuntiessaan itsensä masentuneeksi hän menee Etelä-Afrikan parlamentin lehterille. Katsomaan, kuinka entiset terroristit säätävät lakeja”, Wuori selvensi kysymystä.
    Eli: laitkin perustuvat arvoihin ja riippuu puhujasta, milloin väkivalta tai kansalaistottelemattomuus on oikeutettua. Ainakin Göteborgin mielenosoittajat ja Terrorister-filmin ohjaajat uskovat, että nykytilanteessa siihen on oikeus.
Dokumen    tin alussa katsojalle perustellaan muutaman minuutin kuvapotpurissa, että maailma on sen verran epäoikeudenmukainen paikka, että on suorastaan kansallisvelvollisuus yrittää muuttaa sitä. Viimeistään kuuluisa uutiskuva isän syliin ammutusta palestiinalaispojasta todistaa sen.

Mielenosoittajien mielestä pitäisi ennemminkin puhua valtioterrorista ja poliisin väkivaltaisuudesta: mitäänhän ei olisi Göteborgissa tapahtunut, jollei poliisi olisi provosoinut. Mutta ei kai se ihan niinkään mennyt.
    On ihan turha väittää – mellakka-aidan kummaltakaan puolelta – että jotkut olisivat yksiselitteisesti oikeassa. Terrorister-elokuvassakin yksi haastatelluista vihjaili, että väkivallan käyttöön järjestelmää vastaan pitää jättää mahdollisuus.
    Ja sekös pisti eduskunnan lakivaliokunnan puheenjohtajan Tuija Braxin (vihr) hermostumaan paneelissa: Jossain on mentävä raja: poliisia provosoimalla ei voi paljastaa sen väkivaltaisuutta.
    ”En minä ainakaan koe olevani varmalla maaperällä, jos väkivallan kanssa flirttailevia mielenosoittajia pitäisi puolustaa. Jos tarkoituksena on provosoida virkavaltaa ja jotenkin sitä kautta paljastaa koneiston väkivaltaisuus. Tai jos poltetaan yöllä moottoritiekoneita. Tai jos tehdään turkistarhaiskuja.”
    Brax haikaili Koijärvi-ajattelun perään: jos on pakko olla kansalaistottelematon ja rikkoa lakia, se täytyy tehdä päivänvalossa ja omalla nimellä.
Göteborgissa mukana ollut ja oikeudenkäyntiä odotteleva Tapio Laakso halusi, että asiaa tarkasteltaisiin globaalimmin.
    ”Pitääkö valtion väkivaltaa sitten sietää? Miten esimerkiksi Etelä-Amerikassa voisi välttää väkivallan, kun kaadetaan hallituksia?” Laakso kysyy.
Braxin mielestä on outoa verrata poliittiselta oloiltaan kovin erilaisia köyhiä maita Eurooppaan. Eikä väkivaltaa oikeasti edes täällä tarvita.
    ”Jos Suomessa ei muka saa ääntään esiin ja keskustelua aikaiseksi ilman väkivaltaa, niin on se kumma. Sitä paitsi tämä nykyinen radikalisminostalgia tuntuu olevan loppujen lopuksi itsekästä glorian hankkimista. Mitä on tuloksena? Saimme esimerkiksi lakivaliokunnassa asiantuntijoiden avulla läpi lain, jossa häkkikanaloista luovuttaisiin tiukalla aikataululla. Sitten tulivat uusimmat tarhaiskut, eikä läpimenosta siinä muodossa ole enää toivoa”, Brax sanoo.

Siinä mielenosoittajat ovat tietenkin oikeassa, että poliisi ei Euroopassakaan aina ole ystävämme – eikä edes oikeudenmukainen. Göteborgissa myöspoliisia syytetään ylilyönneistä, ja ihmisoikeusjärjestö Amnesty julkisti juuri raportin, jossa se paheksuu saksalaispoliisien väkivaltaisuutta ja tutkinnan hitautta, kun syytteessä on virkavalta.
    Moodyssonin ja Jarlin dokumentissa ruotsalaisnuoret Sara ja Erik kuvailevat scifi-hahmoilta näyttäneiden poliisien ylimitoitettuja kotirynnäköitä. Erikiä tultiin hakemaan kesken videoillan – helikopterilla.
    Wuori muistutti, että nyt ollaan perusasioiden äärellä. Demokratia on nykyään se keino, jolla hallitsijan – tässä tapauksessa sitä edustavan poliisin – mielivaltaa yritetään tasapainottaa.
    Mutta kuinka paljon valtion harjoittamaa terrorismia pitää sietää, sitä ei Wuorikaan osannut sanoa. Eli taas kysymys, johon ei ole tarkkaa vastausta.
    Erityisen ongelmallista kuitenkin on, jos ”valtiot asetetaan melkein pysyvään hätätilaan”, niin kuin näyttäisi tapahtuneen USA:n terrorismisodan vuoksi. Siksi terrorismin vastaisen sodan retoriikalla on yhteys myös Göteborgin kaltaisiin tapahtumiin. Sillä oikeutetaan valtioterrori aktivisti-terroristeja kohtaan.
    Euroopassakin, esimerkiksi Baskimaalla, on jo terroristeiksi leimattuja järjestöjä, joilla oli vielä pari vuotta sitten avoimet toimistot. Ja siitä ei hyvä seuraa, jos oma intressi naamioidaan kosmopoliittiseksi intressiksi, muistutti Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden tutkija Jarna Petman. Silloin kun vihollinen on lähtökohtaisesti väärässä ja paha, sen kanssa ei voida edes neuvotella.
    Wuori on samaa mieltä Petmanin kanssa:
    ”On virhe, jos aseellistenkaan ryhmien kanssa ei suostuta neuvottelemaan. Jos esimerkiksi Sinn Feinia ei olisi otettu neuvottelupöytään, edes nyt saavutettu hatara rauha olisi ollut mahdoton Pohjois-Irlannissa.”
    Göteborgissa neuvotellaan – tosin jälkikäteen ja oikeussalissa.

Riku Siivonen ja Merituuli Ahola
Kuva Esa Mäkinen