30. tammikuuta 2004
Teksti:

Hei taas Jeesus! Pyysin vihdoin sitä tähtisilmää kahville. Sitä, jonka kanssa ollaan moikkailtu ruokalassa kuukauden ajan. Jo ennen kuin päästiin baariin, kävi ilmi, että opiskelen teologiaa. Ellet jo tiennyt, kainostelen aihetta melkein yhtä paljon kuin pientä ympärileikattua penistäni. Pelkään, että minut leimataan uskovaiseksi.

Kahvin, kaljan ja viinilasin jälkeen kahlasimme jo altaan syvässä päässä, elämän peruskysymyksissä: parisuhde ja sinkkuus, ura ja opiskelu, arvot ja aatteet. Silloin se kohottautui kyynärpäiden varaan (tuli niin lähelle, että heikotti) ja kysyi, olenko vakaumuksellinen kristitty.
    Mietin vaan sen takamusta, joka nousi penkiltä. Painoin pään alas ja suuntasin katseen kaula-aukosta pilkistävään punaiseen pitsiin. Kerroin, että olen noita asioita kyllä paljon kelannut, että suhteeni sinuun on niinku kaveritasolla.
    Sitten nojasin taakse ja yritin keskittyä imemään tupakkaa.
    ”Jähmee meininki, eiks noi vaivu horrokseen tai kuole tämmösessä kelissä”, osoitin ikkunanraamilla tärisevää kärpästä.

Se siinä uskovaisen leimassa vain on, että jos luullaan oudoksi. Mitä, jos hän ajattelisi minun kuuluvan niihin, jotka kieltävät itseltään ”intiimin läheisyyden” ennen avioliittoa.
    Tiedän, että autuaita ovat juuri ne, joita sinun tähtesi herjataan ja joista valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa, mutta painaudun ennemmin autuaasti naisen kehoa vasten kuin kerään yksinäisenä pisteitä valtakuntaasi.
    Tiukan paikan tullen kieltäisin sinut Pietarin tavoin kolmeen kertaan: pari kertaa illalla ja vielä kerran aamulla.

Pilkoin tulitikkuja Ysibaarissa neljään osaan. Enkeli vastapäätä naputteli tekstaria. ”Mut vittu en mä mikään saatanan uskovainen ole”, jatkoin ja hymyilin rennosti, kun puhelin katosi takin taskuun.
    Käsi, joka pelasti loput tulitikut silppurilta, tarttui lasin kantaan. Viinin kadotessa huulten väliin näin vilauksen siniseksi värjääntyneestä kielestä. Se kai arvasi jotain, katsoi silmiin ja hymyili. Minua alkoi pissattaa.

Kysymys: Halusiko Paavali vain vittuilla Pietarille, kun kirjoitti Roomassa asuville pyhille suun tunnustuksen tuovan pelastuksen? Se kun ei lämmennyt Pietarin ajatukselle ympärileikata taivasten valtakuntaan kaipaavia pakanoita.
    Tämä askarruttaa esinahasta vapaata miestä, jolle on helpompaa vetää housut kinttuun kuin paljastaa, mitä päässä oikeasti liikkuu. En tiedä paljoa apostolien riidoista, mutta toivon sinulta heruvan ymmärrystä myös meille heikkouskoisille kieltäjille.
    Kun ei uskalla, ei saa tietää, mietin katsellessani Bulevardille suunnistavaa naista. Torjutuksi tulemisen pelossa en uskaltanut ehdottaa illanviettoa leffan ja pizzan parissa.
    Pimeän tullen tein niin kuin olen oppinut. Kävelin yksin kotiin.

Lauri Paavola
lauri.paavola@helsinki.fi