30. tammikuuta 2004
Teksti:

Kymmenen päivän ajan elänyt Helsinki Hall of Fame syntyi Uudenmaankadulla sijaitsevaan kellaritilaan. Kokeellinen, seitsenhenkisen osuuskunnan pyörittämä Myymälä2-galleria kokosi suojiinsa kansainvälisestikin arvostetun suomigraffitin taitavimmat maalarit, kuten esimerkiksi Egs:n, Poen ja Traman.
    Teokset maalattiin suoraan gallerian seiniin, ja uudet teokset tehtiin aina edellisten päälle – yksittäisen piissin elinaika oli siis vain vuorokausi.
    Töiden lyhytikäisyys on graffititaiteilijalle tuttua, käyttäähän Helsingin kaupunki tänäkin vuonna jopa 1,5 miljoonaa euroa graffitien vastaisiin toimiin: niiden poistamiseen tuoreeltaan sekä vartiointiin.
    2000-luvulla Hall of Fame onkin mahdollinen ainoastaan galleriassa. Toisin oli 1980-luvun lopulla ja vielä 90-luvulla, jolloin kaupungissa oli useita aitoja Hall of Fameja: Lepakko, Pasilan galleria, Pulutunneli Huopalahden asemalla ja Hertzikan mölymuuri.
    Nykyistä tilannetta puolestaan kuvaa hyvin se, että jopa nykytaiteen museo Kiasma on saanut moitteita osallistumisestaan graffitiin kytkeytyvän Rocking da North -tapahtuman järjestelyihin.

Myymälä2:n näyttelyn tarkoitus oli muistuttaa, että piissit voivat olla tyylikkäitä, jopa korkeatasoista taidetta. Katutaiteeksi luokiteltavaa graffitia ei ole ennen Helsingin taidegallerioissa nähty, ja Myymälässä kävikin parhaimmillaan pari sataa vierailijaa päivässä.
    Galleriagraffitit muistuttavat myös siitä, että graffitien putsaus- ja vartiointi-into kertovat kaupunkitilan ja -kulttuurin muutoksesta. Helsingin ydinkeskustan kauppakeskuskorttelien seinillä on tilaa ainoastaan mainoksille. Yksilö on pelkkä asiakas, ympäristö steriili ja käsite julkinen tila vain illuusio.
    Rosot, vaikka graffitit betonissa, ovat kuitenkin luonnollisempia kuin luulemmekaan – rosoja on ihmisessä itsessään ja aikojen kuluessa niitä soisi näkyvän myös rakennetussa ympäristössä. Kenelle on oikeasti haittaa alikulkutunneleissa, melumuureissa, sähkökaapeissa tai työmaa-aidoissa näkyvistä elämän merkeistä? Päinvastoin koko yhteisölle koituu haittaa siitä, että rakennettu ympäristö ei vastaa asukkaiden tekemisten kulttuurista todellisuutta.

Graffitin ensisijainen viesti on tyylissä. Siinä heijastuu tekijän asenne: onko tyyli villiä, kokeellista vai maltillista. Myymälän seinissä käväisseissä teoksissa ei näkynyt suorempia yhteiskunnallisia kannanottoja – kuten ei suomigraffitissa liiemmin muutoinkaan. Se on sääli, sillä aika vaatisi sanomaa.
    Varsinkin underground-graffitimaalaamisessa luomisprosessin lisäksi tärkeitä ovat tallenteet, todisteet nopeasti hävitetyistä mestariteoksista. Niinpä kaikki Myymälä2:n maalausaktit kuvattiin videolle ja koosteita esitettiin myöhemmin galleriassa.
    Osuuskunnan väki haluaakin tilaansa näyttelyitä, joissa tapahtuu jotakin. Myymälä ei saa olla tila, jonne vain tuodaan omat teokset esille. Tilaa pitää käyttää hyväksi.
    Hall of Famessa tila oli saatu tutun oloiseksi myös graffitimaalareille: kaiken tallentava valvontakamera surrasi koko ajan katossa luomassa todentuntuista urbaania tunnelmaa.

Kirmo Kivelä
Kuva Vesa Hjort