Häjyt pilut: Kunnon miehet

T:Teksti:

Sattuipa hiljattain yksissä kotibileissä, että siellä istua tillotti ennalta tuntematon komea mies. Miehessä ei ollut äkkiseltään mitään erityistä: hyvin istuvat farkut, silitetty paitapusero, lyhyt tukka, selkeästi urheilullinen. Siis ihan tavallinen, terve suomalainen mies.
    Nuoruusvuosinaan lähinnä teatterirenttuihin ja muihin taiteilijahampuuseihin erikoistunut pilu lehahti perhosena juttelemaan miehelle. Ja hetsillään pilu ilahtui kohtuuttomasti lisää: mies kertoi olevansa insinööri! Aivan mahtavaa!
    Ja vielä: hänellä oli oma maansiirtofirma!
    Se oli viimeinen niitti. Nyt pilun uteliaisuudella ei ollut enää mitään rajaa: Siis miten kauan bisnes on ollut pyörimässä? Yritysmuoto? Montako alaista? Onko tilitoimistoa, vai pystyykö hoitamaan itse?

Samaan aikaan pilu ahmi katseellaan insinöörin lihaksikkaita käsivarsia ja ihaili kevyttä rusketusta. Mielenrauha järkkyi lopullisesti, kun kaveri näytti lantioonsa tatuoidun pienen intiaanin.
    Okei, olihan se sovinnainen – mutta tyyppi oli todella tiukassa lihassa! Vatsanpohjassa kierähti, mikä on aina varma merkki.
    Toinen – muusikkorenttuihin erikoistunut – pilu seurasi kohtausta epäuskoisena sivusta. Järkytys oli ilmeinen. Siis ei kai pilusisko voinut tuollaisesta miehestä pitää – vai voiko? Mistä lähtien kierrokseen oli kelpuutettu muitakin kuin taiteilijoita?
    Mutta niin se on, että pilunkin miesihanne muuttuu. Parikymppisenä teiniritsana, jos joku sanoi olevansa teekkari, pilu ei jaksanut edes sanoa mitään. Sitä vain lähti pois.
    Teekkari oli tylsintä mitä on.
    Yökerhojen viimeisillä hitailla joutui yleensä väistämään kokonaisen armeijan epätoivoisia, vonkaavia, humalaisia flanellipaitateekkareita. Kerran, kun pilu ei lähtenyt yhden kanssa tanssimaan, tyyppi kysyi, että johtuuko se silmälaseista.
    Mitä siihen voi vastata? Johtuu, totta kai. Mitä oikein luulet?
    Silloin käypä ammatti miehelle oli muusikko, näyttelijä, kuvanveistäjä, kirjailija tai vähintäänkin taideopiskelija. Tyypillisellä ihastuksella oli pitkä tukka, pulisongit ja parrantynkä, korvakoru, nahkaremmi ranteessa, huppari, räjähtäneet maiharit ja sukat housunlahkeiden päällä. Ja takki aina auki.

Nuorten miesten ei kannattaisi koskaan vähätellä elekielen merkitystä. Pilu muistaa ihastuneensa yhteenkin machorenttuun sen perusteella, miten mies istui baarissa. Itsevarmuutta uhkuva asento vei jalat alta heti ensisilmäyksellä – eihän noin leuhkasti voi kukaan istua! Jätkähän kaipaa kunnon haastetta!
Sekään ei haitannut, että taiteilija haisi hieltä, koska ei käynyt kovin usein suihkussa, tai että hänellä ei ollut koskaan rahaa. Se oli vain maallista.
    Mutta mikä oli se hetki, kun insinööreistä tuli pilujen ymmärryksessä kuumaa kamaa?
    Se oli varmaan joku niistä hetkistä, kun renttumies ei soittanutkaan, ei tullutkaan sovittuun tapaamiseen, petti, jätti ravintolalaskun maksamatta, joi vuokrarahat, söi hassuja kakkuja ja kasteli sen jälkeen kolme päivää kukkia, unohti syntymäpäivän, lupasi jättää vaimonsa, heitti silitysraudalla. Onhan näitä.
    Se oli joku semmoinen hetki, kun renttu ei taaskaan pitänyt sanaansa.
    Ja mikä mies se on semmoinen, joka lupaa ja lupaa, mutta kaikki on puhetta vain? Jonka varaan ei voi koskaan laskea mitään? Joka taipuu niin kuin koivu tuulessa?

Pilut ilmoittavat täten virallisesti, että renttumitta on nyt tullut täyteen. Pilut ovat sietäneet renttumiesten temppuilua yllättävän pitkään ja varmaan enemmän kuin on terveellistä, mutta se on loppu nyt.
    Nyt on kunnon miesten aika. Sellaisten kuin – huokaus – insinöörit.
    Tosin joku on aina susi lammasten vaatteissa. Se namupalan näköinen insinööri, johon miesihanteellisesti uudistunut pilu iski silmänsä kotibileissä, alkoi sittemmin seurustella tutun tytön kanssa. Suhde loppui, kun selvisi, että mies piti kahta naista yhtä aikaa.
    Mutta aina on toivoa – aina on insinöörejä.

hajytpilut@yahoo.no