28. marraskuuta 2003
Teksti:

”Ei lavalle voi mennä anteeksi pyytämään”, sanoo rockmuusikko Lauri Tähkä, 30, ja potkaisee ison mutakokkareen irti lenkkaristaan.     Onneksi jalassa ovat vain kakkos-Asicsit.
    On marraskuu ja sataa, mutta vähäpukeinen Tähkä seisoo tanakassa haara-asennossa keskellä ympärikäännettyä peltoa Turun Ruissalossa.
    Hihattomassa nahkaliivissä palelee; lihaksikkaiden käsivarsien iho nousee kananlihalle. Mutta mitäpä rokkitähti ei tekisi hyvien valokuvien vuoksi?
    Ja mitä sitä muutenkaan turhista marisemaan. Varsinkin, jos sattuu olemaan kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, tarkemmin sanottuna Teuvalta. Juuri pohjalaisuudesta kumpuaa Lauri Tähkän ja hänen Elonkerjuu-orkesterinsa musiikin ydin – se itsevarma miehekäs uho, jota kuunnellessa alkaa suunnilleen hävettää:

Niin kauan minä tramppaan
tämän kylän raittia
Ku kenkäni pohojat kestää
Ja mä rakastelen ketä minä taharon
Ja sitähän ei akat voi estää

Lauri Tähkä orkestereineen säveltää ja sovittaa uudelleen eteläpohjalaisia kansanlauluja, joiden säkeet säveltäjä ja kapellimestari Toivo Kuula keräsi yksiin kansiin kesällä 1907.
    ”Vuosisadan alussa epäiltiin, että onko meillä lainkaan laulukulttuuria”, Tähkä hymähtää.
    Niinpä Etelä-Pohjanmaan kotiseutuyhdistys myönsi Kuulalle 50 markan apurahan, jonka turvin hän keräsi 262 kansanlaulua Kauhavalta, Lapualta, Ylihärmästä ja Kortesjärveltä.
    Tähkä löysi Kuulan kirjan Teuvan kirjastosta 1990-luvun alussa, ja sen jälkeen hän on avannut sen moneen kertaan. Tähkä on tehnyt kansanlaulupohjaista rokkia vuodesta 1995, jolloin hän voitti yhdessä kitaristi Simo Rallin kanssa Lapualla järjestetyn Spelirock-tapahtuman.
    ”Meillä oli ollut sitä ennen bändi Kuudennusmiehet, ja meitä oli ruvennut jotenkin vituttamaan se rokkitoiminta. Että mitä jos tehtäisiin vaan sitä, mikä sopii meille? Jos kerta ollaan Etelä-Pohjanmaalta, niin ollaan sitten kanssa!”
    Tähkä orkestereineen on julkaissut yhden EP:n Suukkoa vai puukkoa (2000) sekä kaksi pitkäsoittoa, Pistoja syrämmes (2001) ja Komia on aina komia (2003). Kolmas levy on tekeillä. Oma levy-yhtiö vaihtui pari vuotta sitten Mediamusiikiksi; levymyynti on vaihdellut 3 000 ja 5 000 välillä.
    Vaikka bändin jäsenet asuvat nykyisin teuvalaasten Ameriikas eli Turussa ja muissa suurissa kaupungeissa, levyjen demoäänitykset tehdään yhä kotikonnuilla. Sopivat tilat löytyvät Simo Rallin maalaistalon pihapiirissä Teuvalta.
    ”Nykyisin Teuvalla ei ole enää juuri mitään: viinakauppa, R-kioski, S-market. Eikä sinne enää kukaan mene. Asukkaita on seitsemäntuhatta.”

Lauri Tähkän ja Elonkerjuu-orkesterin laulut voi jakaa kahteen pääryhmään. On testosteronia tihkuvia uhokappaleita, joissa ei olla köyhiä eikä kipeitä, ja on murheellisia balladeja, joissa kulta on pettänyt ja sydän mennyt halki.
    ”Kyllähän me ollaan herkkiä poikia. Itsevarmuus tulee itsetunnosta eli siitä, että tietää kuka on. Häjythän olivat alun perin tosi rikollista sakkia, mutta me ollaan kanavoitu uho toisella tavalla. Se sopii hyvin rockmusiikkiin, jossa on pakko olla uskottava.”
    Siviilissä Lauri Tähkä on valo- ja äänisuunnittelija, ja hän on työskennellyt vuosia Turun Linnateatterissa. Viime aikoina musiikki- ja esiintymisprojekteja on ollut niin paljon, että Tähkä on siirtynyt teatterihommissa freelanceriksi; hän on muun muassa tehnyt musiikkia TV1:n opetusohjelmiin.
    Tähkä puhuu kansanperinteestä asiantuntevasti. Hän pitää pohjalaista häjykulttuuria selvästi maskuliinisempana kuin vaikkapa itäsuomalaista runonlauluperinnettä, josta muun muassa Värttinä ammentaa vaikutteensa.
    ”Etelä-Pohjanmaalla äijänäkökulma on vahva. Meidän bändissä on yksi nainen, viulisti Johanna Koivu, joka hieman pehmentää keikkojemme sovinistista vaikutelmaa: että kun tuo nainenkin laulaa mukana, niin ei kai tämä voi niin paha olla!”
    Tähkä ja Elonkerjuu-orkesteri panostavat pohjalaisuuteen myös asustuksessa. Keikoilla heidän nahkahousujensa päällä killuu perinteinen, pohjalaisen miehen kansallisasuun kuuluva metallinen helavyö, josta roikkuu kaksi puukkoa.
    Pienempi puukko on tarkoitettu naisten kurissa pitämiseen ja lasten hätistelyyn. Isompi on miehiä varten.

Kun mikrofonin varressa on noin komia jätkä, luulisi, että naiset eivät pysy pöksyissään?
    ”No jaa. Toisaalta meitä käy kuuntelemassa myös paljon nuoria miehiä, jotka heiluvat keikoilla ilman paitaa”, Tähkä toteaa ja kopistelee jalkojaan vanhan puutalon portinpieleen. Kuvaussessio jatkuu Aurajokilaaksossa, Kuralan Kylänmäen museomiljöössä.
    Tähkä istuu alas ja intoutuu kehuskelemaan, että keikoilla on tosiaan ollut viimeisen päälle kovat meiningit. Pariin kertaan on pitänyt pistää show hetkeksi poikki.
    ”Meillä on ollut tapana tarjota Rannanjärven aikana yleisölle kossu, siis laittaa pullo kiertämään, ja joskus juomasta on tullut tappelu.”
    Itse Tähkä ei ole ollut tappelussa – ei puukkotappelussa eikä muussakaan. Mutta jottei totuus unohtuisi, kerrottakoon, että hän painii. Esimerkiksi isoveljen kanssa kuulumiset vaihdetaan painimalla.
    ”Jos toinen laittaa toisen selälleen, siinä näkyy päivän kunto. Velipoikaa on kiva katella, kun se on tuossa käden välissä! Painissa miehetkin voivat koskettaa. Se on suurta rakkautta.”

Oikeuvenmukasuuven miekka sivaltaa

Toiset heimot luotiin vasemmalla käjellä:
hämäläiset on tervasa räpiköiviä etanoita,
lappalaiset pimiän pimahuttamia joikujia,
karijalaiset tunteisiin naulittuja itkijöitä,
savolaiset höperyyven sakkaa.
Pohojalaisilla on tuulipukusten maasa
ulijuuven haarniska
ja oikeuvenmukasuuven miekka.
Pohojalaiset leppää vasta kirkkauven
valtaistumella Ihimisen Pojan tykönä.

Runoilija Heikki Niskan, 42, runokokoelma Ulijasta väkiä (2003) on uusi tulokas murrebuumissa: se on kirjoitettu keskipohjanmaan murteella. Niskan runoissa pilkkakirves osuu välillä pohjalaisten – tuon valitun kansan – omaankin nilkkaan.
    Syvimmiltään pohjalaisuus merkitsee Niskalle kuitenkin vakavia asioita: rehellisyyttä, luotettavuutta sekä ”hirviää raatamista”, kuten hän luonnehtii kustantajansa Sammakon nettisivuilla.
    Niska syntyi Kalajoella ja muutti Helsinkiin viisitoista vuotta sitten. Hän on julkaissut viisi runokokoelmaa, mutta toimii leipätyökseen pääkokkina ravintola Kolmessa Kruunussa Liisankadulla.
    Niska kokee olevansa erilainen pohjalainen mies, koska Pohjanmaalla perinteet ja sovinnaisuus ovat kunniassa. Niskastakin olisi pitänyt tulla maanviljelijä eikä kokki – ruoanlaittohan on naisten hommaa – ja runoilu, se on paperin haaskausta! Ainoastaan realistisen romaanin, ”oikian kirijan”, pohjalainen vielä jotenkin ymmärtäisi.
    Turkulaisen kustannusosakeyhtiö Sammakon suuria myyntivaltteja ovat olleet Heli Laaksosen turun murteella kirjoitetut runokokoelmat.
    Laaksoselle murteella runoilu on ollut myös kaupallisesti kannattavaa: hänen kokoelmiaan Pulu uis (2000) ja Raparperisyrän (2002) on myyty kumpaakin 30 000 kappaletta.

Raavaita likaisia miehiä

Pohjalaista mieskuvaa ja elämänmenoa 1990-luvun puolivälistä saakka parodioinut huumoriorkesteri Rehupiikles valmistelee parhaillaan kokoelmalevyään. Neljä pitkäsoittoa julkaissut ”rock`n roll jazz kantri blues kansanmusiikkiyhtye” on saanut nimensä siitä, että Etelä-Pohjanmaalla ei aikoinaan osattu lausua oikein Beatles-yhtyeen nimeä. Rehu-etuliite viittaa tietysti maaseutuun.
    ”Rehupiiklesin kaikki jäsenet ovat kotoisin Jalasjärveltä; kotitalomme sijaitsevat 500 metrin säteellä toisistaan. Nykyisin seitsemän meistä asuu Seinäjoella ja yksi Turussa! Meitä yhdistää myös se, että olemme kaikki opettajia”, kertoo Jyrki Keskinen, 36, yksi bändin keulahahmoista.
    Keskisen mukaan pohjalaiseen pyhäpaitaan eli jussipaitaan keikoilla sonnustautuvat rehupiiklesit eivät edusta niinkään pohjalaista uhoa, vaan ennemminkin työtä vieroksuvia, nurkkakuntaisia isäntämiehiä, jotka ovat olevinaan kovastikin perillä maailman asioista.
    ”Pohjalaisen miehen kanssa voi jutella tuntikaupalla mistä tahansa, vaikka Ruotsin Emu-jäsenyydestä, mutta ikinä se ei myönnä, että ei tiedä, mistä puhutaan.”
    Kevyen musiikin soittaminen on Keskisen mukaan epäilyttävää Pohjanmaalla, jossa arvostetaan yrittäjyyttä ja tuottavaa työtä. Rehupiiklesin esikoisalbumi myi reilusti kultaa, 25 000 kappaletta. Viimeisintä levyä myytiin viisi tuhatta kappaletta.
    ”Paikallisradioiden kuolema vuonna 2000 vaikutti huomattavasti radiosoiton vähenemiseen ja levyjen menekkiin”, harmittelee Keskinen. Keikkaa orkesterilla pukkaa kuitenkin riittämiin.
    Mutta miksi te olette niin likaisia?
    ”Luuletsä, että tänne tulee lämmin vesi?”

Puukkojunkkarit sarjakuvassa

”Soli hyvä tappelu”, sanoo häjy toiselle taivaan portilla, johon toinen: ”Kyllä siinä kehtas kualla.”
    Ote on pitkän linjan sarjakuvataiteilijan, kuvittajan ja pilapiirtäjän Timo Mäkelän, 53, Häjyt-sarjakuvasta, joka nimensä mukaisesti ammentaa Härmän häjyistä eli puukkojunkkareista. Mäkelä on tosin itse kotoisin Hämeestä, Hauhon pitäjästä, ja nyt hän on asunut Helsingissä jo 35 vuotta.
    Vuosina 1985-1997 muun muassa Ilta-Sanomissa ja Aamulehdessä ilmestynyt mustavalkoinen Häjyt on vastikään koottu kirjaksi. Kustantaja Arktinen banaani mainostaa kokoelman sisältävän aitoa kotimaista väkivaltaviihdettä härmän kielellä.
    ”Kyllä, olen ihan itse keksinyt mainoslauseen”, Mäkelä nauraa. ”Mutta enemmän kuin yhtä heimoa, Häjyjen lähtökohtana on ollut kuvata suomalaista miestä ja sen sielunmaisemaa. Semmoista mieheyttä, jota häjyt edustavat, on perinteisesti pidetty kauhean pahana.”
    Mäkelän häjyt ovat juroja tuppisuita, jotka tappelevat ja juovat. Taiteilijan mukaan suomalaisia miehiä onkin kahta tyyppiä, länsisuomalaista ja itäsuomalaista.
”Hämäläiset ja pohjalaiset kuuluvat samaan länsisuomalaiseen mököttäjätyyppiin.     Itäsuomalaiset selviävät elämässä helpommalla, koska ne pyrkivät aukaisemaan sydäntänsä.”
    Kansan Uutisten graafikkona työskentelevä Mäkelä jaksoi inspiroitua yleispohjalaista murretta puhuvista Häjyistä viisitoista vuotta. Taiteilija suhtautuu kuitenkin kriittisesti sarjakuvien murrebuumiin, jossa ulkomaisia sarjakuvia, kuten Aku Ankkaa ja Asterixia, käännetään suomen eri murteille.
    ”Murre on silloin epäaidossa ympäristössä. Murteita romantisoidaan siksi, että ne ovat häviämässä.”

Anne Moilanen
kuva Perttu Saksa