17. lokakuuta 2003
Teksti:

Maailma on siitä ikävä paikka, että se on aivan perhanan sekava. On kriisiä, on sotaa, on globalisaatiota. On väkivaltaa, epätasa-arvoa, köyhyyttä. Vaikeita ongelmia, muttei helppoja ratkaisuja.
    Miten siis yrittää ratkoa näitä ongelmia? Pohdimmeko eri näkökulmia, punnitsemmeko vaihtoehtoja, ratkaisemmeko asian kerrallaan? Muokkaammeko mielipidettämme sen mukaan, mitä uutta opimme ja ymmärrämme?
    Tietenkään emme.
    Me ostamme aukottoman mielipidepaketin, valitsemme puolemme ja käymme hyökkäykseen toisin ajattelevia kohtaan. Mitä monimutkaisempi maailma, sitä selkeämpi järjestys omassa päässä pitää vallita. Ja mielellään muidenkin päässä.
    Nuoret vasemmistolaiset vihaavat Yhdysvaltoja, arvostelevat globalisaatiota, vastustavat ydinvoimaa ja kieltäytyvät ehdottomasti aseista kaikissa tilanteissa.
    Oikeistolaiset taas kannattavat vapaakauppaa, vaativat kovempia rangaistuksia rikollisille ja pistävät terroristeille kovan kovaa vastaan.
    Tärkeintä on logiikka. Johdonmukaisuus. Se, että kun kuulee ihmisen yhden mielipiteen, voi heti päätellä, mitä mieltä hän on kaikista muistakin asioista.
    Ja auta armias, jos joku uskaltaa rikkoa rivit ja olla yhden kanssa yhtä mieltä yhdessä asiassa, toisen kanssa toisessa.
    Täällä ei loikkareita kaivata.

On tietysti ristiriitaista, että esimerkiksi minä en syö lihaa mutta käytän nahkakenkiä. Että kannatin iskuja Irakiin Saddamin syrjäyttämiseksi, mutta en nyt tue Yhdysvaltojen politiikkaa siellä. Että en eilen huutanut kovaan ääneen Neuvostoliiton virheistä, mutta tänään mesoan Yhdysvaltojen toimista.
    On paljon hienompaa, jos ihmisen ajatusrakennelma on täysin looginen ja jokainen teko on harmonisessa suhteessa toisiin tekoihin.
    Mutta eikö silti kaikista hienointa ole, jos ihminen harkitsee kaikkia eteensä tulevia kysymyksiä erikseen, ottaa opiksi virheistään eikä vedä jokaista mielipidettään valmiista mielipidepaketistaan?
    Virheitä on tehty, kyllä. Epäloogisuutta on ollut ilmassa, totta. Mutta vanha kansa sanoisi: parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Minä sanoisin: parempi yksi mietitty takinkääntö kuin kymmenen automaattista periaatepäätöstä.

On tietenkin rasittavaa kysyä itseltään viiden minuutin välein, mitä ajattelen juuri tästä kysymyksestä. On myös rasittavaa perustella muille, miksi ajattelee tästä asiasta noin ja tuosta toisin. Ja väärässä oleminen se vasta rasittavaa onkin.
    Kun USA:n ja Saddamin välinen sota näytti päättyvän nopeammin kuin kukaan oli odottanut, sodan vastustajat luimistelivat nurkissa: olimmeko sittenkin väärässä? Pitääkö meidän myöntää, että olimme väärässä? Nyt kun Irak on taas kaaoksessa, rauhanmiehen ja -naisen rinta voi olla rottingilla. Ja iskuja kannattaneiden tietysti päinvastoin.
    Joku voisi ajatella, että olennaista maailmassa on se, miten asiat ovat nyt ja mitä niille kannattaisi tehdä, ei se, kuka ennusti oikein tai oli loogisesti johdonmukaisin.
    Joku olisi hölmö. Olennaisinta on tietysti se, kuka oli oikeassa.
    Länsimaisen ihmisen ego ei ole leikin asia.

Anu Partanen