05. syyskuuta 2003
Teksti:

Heti kättelyssä totean yhden asian. Tämä arvio Jani Saxellin romaanista Minä, Lotta ja Päivikki ei ole puhdasoppinen kirjallisuuskritiikki, jossa kirjaa analysoitaisiin reaalimaailmasta irrallisena esteettisenä luomuksena.
    Tämä on subjektiivinen arvio, ja syitä on kaksi. Ensiksi olen asianosainen. Saxell on käyttänyt persoonaani ja tekojani luodessaan romaaninsa fiktiivisen Opiskelijalehden toimitussihteerin.
    Toiseksi en ole lukenut Hannu Salaman romaania Minä, Olli ja Orvokki. Saxellin ilmeinen velka Salamalle on yksi Saxellin romaanin ulottuvuuksista, mutta minun olisi turha yrittää sitä kommentoida.
    Niinpä käsittelen reaalimaailman ja Saxellin romaanin välisiä kytköksiä sekä romaanin kerrontatekniikkaa ja sen vaikutusta romaanin uskottavuuteen.

Saxell on kirjoittanut tyylipuhtaan avainromaanin. Avainromaanissa todellisille ihmisille, paikoille ja asioille annetaan keksityt nimet.
    Vuosiin 2000-2001 sijoittuvassa romaanissa on ainakin nelisenkymmentä henkilöä, joilla on esikuvansa tuon ajan opiskelijamaailmassa sekä toimittaja- ja kirjallisuuspiireissä. Jotkut esikuvista Saxell tuntee läheisesti, toiset, kuten minut, pinnallisesti.
    Puhun vain omasta puolestani, mutta oletan, että oma kirjallinen vastineeni, Turo Tötterman, kuvaa sitä, mitenSaxell on henkilönsä luonut.
    Töttermanissa ja minussa on paljon samaa. Meillä on isot etuhampaat, silmälasit ja nörtin ulkonäkö. Meitä kiinnostaa Yhdysvallat. Saxell kuvaa myös pääosin realistisesti kiistan, joka syntyi, kun editoin hänen Prahan mielenosoituksista kirjoittamansa artikkelin.
    Mutta Tötterman on fiktiota. En omista farkkutakkia, jossa on etelävaltioiden lippu. En ole koskaan osallistunut oikeistolaisten opiskelijoiden toimintaan. En pyrkinyt tekemään Ylioppilaslehdestä pataoikeistolaista.
    Toisin sanoen Saxell on kohdellut minua niin kuin kirjailijat henkilöitään kohtelevat. Hän on käyttänyt todellista ihmistä romaanihenkilönsä esikuvana ja kirjoittanut sitten fiktiota parhaaksi katsomallaan tavalla.

Tötterman on Saxellin romaanissa sivuhenkilö. Tapahtumien keskiössä on toistakymmentä ihmistä, joista Saxell kirjoittaa kainostelematta.
    Niinpä Saxellin romaani on kuin ankkalammikkoon nakattu tiiliskivi. Arvattavasti Saxellin kuvaamat ylioppilas- ja toimittajamaailman pikku piirit lukevat romaania sormet hikisinä, mutta monelle sellaiselle lukijalle, joka ei keskity pseudonyymien arvailuun, henkilöitä on liikaa.
    Romaanissa esiintyvät ihmiset erottavat faktan ja fiktion, mutta romaanin ulkopuoliset lukijat eivät, joten heidän mieliinsä romaani luo fiktioon perustuvia käsityksiä todellisista ihmisistä.
Tämä on tavallista kirjallisuuden historiassa. Esimerkiksi Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä (1941) kuvasi sen verran reippaasti aikansa sivistyneistön avioliittoja, että kirjan sensuroimaton versio ilmestyi vasta yli 50 vuotta myöhemmin.
    Samoin talousrikoksista vankilaan tuomittu Kari Uoti kirjoitti viime syksynä julkaistussa vankilapäiväkirjassaan todellisista ihmisistä fiktiivisesti. Uotin ja Saxellin kustantaja, WSOY, jänisti,veti kirjan takaisin ja julkaisi sensuroidun painoksen myöhemmin.
    Uotin kirjan sensuroidusta painoksesta poistettiin esimerkiksi kohta, jossa Uoti kirjoitti kansanedustaja Ben Zyskowiczista. Kohta perustui tosiasioihin ja Uotin tulkintaan niistä. Myös Saxell kirjoittaa Zyskowiczista ja laittaa sanoja hänen suuhunsa tilanteessa, joka perustuu todellisiin tapahtumiin.
    Se mikä on romaanikirjailija Saxellille sallittua, ei selvästikään ollut sallittua päivänkirjanpitäjä Uotille.

Lukijoiden enemmistölle fiktion yhteydet HYY:n sekä kirjallisuus- ja toimittajapiirien ankkalampiin ovat tietysti herttaisen yhdentekeviä. He lukevat Saxellin kirjan niin kuin romaani luetaan eli mielikuvituksen tuotteena.
    Nämä lukijat eivät siten huomaa Saxellia itseään vastaan kääntyvää ironiaa, jonka yksi romaanin kohtauksista synnyttää. Kohtauksessa romaanin minä-kertoja, Tuukka Salminen, vihastuu ennakkoluuloihin perustuvasta selkään puukottamisesta. Ironia on siinä, että Saxellin luomat romaanihenkilöt perustuvat nimenomaan tällaiselle selkään puukottamiselle.
    Salminen tuntee, että yksi hänen edustajistoryhmätovereistaan on pettänyt hänet ja puhunut hänestä pahaa. Salminen menee tuulettamaan ajatuksiaan Suurkirkon portaille ja alkaa kehua itseään:
    Mitä sinä Maija, toverisi vartija, minusta ylipäänsä tiesit?
    Olitko paikalla kun pyöräilin pikkutunneilla pitämään kädestä ystävää, jolle yö satoi pelkoa? Tai silloin kun puhutin aamuun asti erästä, joka olisi halunnut tykittää suoniinsa pulverin sijasta ilmaa?
    Romaanin maailmassa Maijalla ei ole mahdollisuutta tietää Salmisen samarialaisuudesta. Itsekeskeinen Salminen loukkaantuu, koska hänen mielestään ihmisistä ei saa puhua pahaa, jos heistä ei tiedä mitään.
    Tosin tässä kohtaa Salminen joustaa hieman. En minä voinut ihmisyyttäni menettämättä kirjoittaa lapsuudenystävistäni. Ne poliittis-journalistiset piirit, joissa nyt liikuin, tuntuivat suorastaan kerjäävän pientä ravistelua, Salminen toteaa.
    Ehkäpä tässä on avain Saxellin romaanin tulkintaan: Salminen on nietzscheläinen yli-ihminen, joka luo moraalinsa itse.

Samaan kohtaukseen sisältyy laajempikin läksy. Niin houkuttelevaa kuin olisikin pitää Salmista ja Saxellia samana henkilönä, kannattaa muistaa, että Salminen on samanlaista fiktiota kuin kaikki muutkin kirjan henkilöt.
    Salminen on toimittaja ja runoilija, joka haluaa rakastaa naisia ja pelastaa maailman. Hän on myös itsekeskeinen juoppo, jonka elämänfilosofian kiteyttää seuraava lainaus: Kaipasin ihmistä, jonka onni ei ollut riippuvainen minun liikkeistäni.
    Kahta naista pallotteleva Salminen ajattelee sokaisevan omahyväisesti itsestään. Kuulasta, hidasta, hienovireisen surumielistä elämää, molemmat elämäni femme fatalet ympäri Suomea. Vaikka minähän se olin heille fataali.
    Salminen syyttää suoraan toista naisista omista ihmissuhdevaikeuksistaan. Eli sä pidät mua jonain sikana vai? Deittailen kahta naista ja dumppaan toisen sitten kun alkaa kyllästyttämään? Luuletko sä todella, etten mä itse hajoa tähän tilanteeseen?
    Myös Salmisen rajaton tekopyhyys on häkellyttävää. Hän ei salli muille samaa kuin itselleen. Hän arvostelee HYY-aktiivien enemmistöä ”minäminäminä-ajattelusta”, vaikka on itse patologisen itsekeskeinen. Salminen myös pilkkaa toisten miesten sovinismia ja äijäilyä, vaikka hän itse on seksistinen tai pikemminkin naisvihamielinen.

Rajattomassa puberteettisuudessaan Salminen tuo mieleen Elvis Presleyn esittämän rock-laulajan ja pahan pojan elokuvassa Jailhouse Rock. (Hänestä lisää osoitteessa www.prisonflicks.com)
    Tässä mielessä Salminen on Saxellin romaanin ongelma. Saxell on tarttunut suureen aiheeseen, vuosituhannen vaihteen nykyistä talouden ylivaltaa vastustavien kansalaisjärjestöjen toimintaan.
    Prahan ja Göteborgin mielenosoitukset ansaitsevat romaaninsa. Mutta kun niistä kertoo Salmisen kaltainen mies, Saxellin romaani jää kiusallisesti jonkinlaiseksi parodiaksi tai kirjalliseksi vitsiksi klassisesta nuori taiteilija viinan ja naisten pauloissa -tarinasta.

Juhana Rossi
kuva Pasi Autio

Kirjoittaja on kirjallisuuslehti Parnasson päätoimittaja ja Ylioppilaslehden entinen toimitussihteeri.

Jani Saxellin Minä, Lotta ja Päivikki (WSOY) ilmestyy 11.9.