19. syyskuuta 2003
Teksti:

Niin ei pitänyt koskaan käydä. Vaikka joukko ihmisiä on aina kannattanut EU:n yhteistä ulko-, turvallisuus- tai puolustuspolitiikkaa, monet tutkijat olivat sitä mieltä, että valtiot eivät luovuta näitä asioita yhteisesti päätettäviksi.
    Mutta niin vain eräänä syyskuisena torstaiaamuna vuonna 2003 Ulkopoliittisen instituutin (UPI) erikoistutkija Hanna Ojanen lukee lehdestä, että Suomen ulkoministeri olisi valmis hyväksymään rauhanturvaajien lähettämisen sellaisiinkin operaatioihin, joista on päättänyt vain EU. Tähän asti lupa on pitänyt olla YK:lta tai Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ETYJ:ltä.
    Lausunto ei ole dramaattinen, mutta kuvaa sitä, että Suomi ei enää yritä olla turvallisuuspolitiikassaan liittoutumaton.
    ”Täytyy kyllä vielä lukea se juttu, että mitähän se Tuomioja tarkasti ottaen sanoi”, Ojanen pohtii.
    Niin, sillä koskaan ei tiedä, milloin joku toimittaja haluaa tutkijakommentin poliitikon lausuntoon. Siihen UPI on hyväksi havaittu paikka. Sen tutkijat kun analysoivat ajankohtaisia tapahtumia.
    Ja kun puhutaan turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta, puhelut ohjataan tohtori Hanna Ojaselle, 36. Hän on toiminut määräaikaisena professorina Helsingin yliopistossa sekä vierailevana tutkijana Länsi-Euroopan unionin WEU:n tutkimusinstituutissa.
Vähän aikaa sitten Ojanen otti myös kantaa: Suomen pitäisi tukea EU:n itsenäistä puolustusta.     Kyse ei ole niinkään siitä, että Suomen pitäisi olla mukana puolustusyhteistyön ytimessä, vaan siitä, että jos Suomi vastustaa itsenäistä puolustuslinjausta, se suojelee Naton ”yksinoikeuksia” ja hidastaa EU:nkehitystä.
    Vaarana on, että Naton turvallisuuspolitiikasta tulee EU:n turvallisuuspolitiikka.

Yhteisen eurooppalaisen turvallisuuskeskustelun ensimmäiset konkreettiset sanat lausuttiin oikeastaan vasta 1990-luvun lopulla. Ranska ja Iso-Britannia ehdottivat vuonna 1998, että EU:n pitäisi pystyä hallitsemaan kriisejä sotilaallisesti ilman muiden maiden apua.
    Eikä kukaan kauheasti vastustanut.
    Pian selvitykset oli tehty, ja parhaillaan EU:n siviili- ja sotilaalliset kriisinhallintajoukot hoitelevat kolmea – tosin pienimuotoista – operaatiota Bosniassa, Makedoniassa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa.
    Samaan aikaan Hanna Ojanen oli ehinyt väitellä tohtoriksi Firenzessä vuonna 1997, ja ajautua tutkimaan valtioteorioiden kautta ulkopolitiikkaa – joka taas on koko ajan lähempänä turvallisuuspolitiikkaa.
    Niin kuin esimerkiksi Iso-Britannia. Miksi se alkoi ajaa tiiviimpää yhteistyötä, kun maa kerran vastustaa liittovaltiokehitystä?
    Ojasen tulkinnan mukaan Iso-Britannia oli ajautunut kaiken vastustajana hiukan paitsioon unionissa. Turvallisuuspoliittisen yhteistyön kautta se toivoi itselleen tärkeämpää roolia.
    Vanhat jäsenmaat halusivat tiivistää yhteistyötään, koska ne pelkäsivät menettävänsä vaikutusvaltansa unionin laajentuessa.
    Maailmanpolitiikassa tuuli muutenkin. Kylmä sota oli ohi, ja Natolla ei ollut enää vanhaa selkeää vihollista, kommunismia. Viimeistään Irakin sota osoitti, etteivät YK:n tehokkuus ja arvovalta ole enää entisiään. USA käveli tyynesti YK:n yli.
    Euroopassa jouduttiin arvioimaan uudestaan, tarvitaanko USA:sta riippumatonta turvallisuuspolitiikkaa. Jos kuitenkin hoidettaisiin asiat itse?

Suomi on toiminut muutosten keskellä tyypilliseen tapaansa. Koska Suomen hallitus haluaa osoittaa lojaalisuuttaan EU:lle, se ei koskaan vastusta mitään lujasti, vaan pikemminkin muotoilee omia tavoitteitaan vähitellen EU:n päämäärien mukaisiksi.
    Niin kuin puolustusministeri Seppo Kääriäinen totesi viikko sitten, kun hän komppasi Tuomiojan rauhanturvalakipuheita: on hyvä, ettei Suomen turvallisuuspoliittinen selonteko valmistu ennen syksyn isoja EU-päätöksiä.
    Esimerkiksi vielä vuonna 1997 hallituksen turvallisuuspoliittisissa linjauksissa puolustusvoimien päätehtäväksi katsottiin Suomen alueen puolustaminen. Rauhaa lähdettäisiin turvaamaan vain harkiten, perinteiseen YK-tapaan.
    Vuonna 2001 edellytettiin jo, että Suomen joukkojen täytyy kyetä hallitsemaan meihin vaikuttavia kriisejä Suomen ulkopuolella – vaikka ne tapahtuisivat kauempanakin. Yksi selitys on, että kansainvälisellä yhteistyöllä Suomi pönkittää puolustuksensa uskottavuutta.
    Nämäkään pienet tekstimuutokset eivät päässeet tutkija Ojasen silmien ohitse, hän kun on kiinnostunut retoriikasta ja kielestä.
    Hän puhuu myös sujuvasti italiaa, ranskaa, englantia ja ruotsia. Mutta kääntämisen lisäksi Ojasen täytyy osata myös tulkita; ranskalaiset sanovat näin, mutta tarkoittavat siis tätä. Häntä kiinnostaa, miten asioista viestitään ja kerrotaan.
    Ojanen näyttää esimerkkinä Naton julkaisemaa lehteä, jossa hänen itsensä kirjoittamaa sotilaallista liittoutumattomuutta käsittelevää artikkelia on kuvitettu sukellusveneillä ja hävittäjillä.
    ”Näin näitä artikkeleita usein kuvitetaan, niinhän tekin kuvasitte minut sotilaiden luona. Ei ihme, että Suomessa puolustus-sanaan liitetään aina mielikuva sodasta. Mutta en ymmärrä, miksi toisen EU-maan puolustusvelvoite olisi Suomelle niin kauhea asia, kun kerran Nato-oveakin pidetään auki.”
    Tavallisen tallukan silmissä sotilaita lähetetään tosin jo nyt ympäri maailmaa, mutta Ojanen ei usko, että sotilaallinen hyökkäys toiseen Euroopan maahan on kovinkaan todennäköistä.
    ”Puolustusvelvoite olisikin lähinnä symbolinen toteamus, jolla ei arkipäivään olisi vaikutuksia. Kun kerran ollaan poliittisessa unionissa, niin eikös pulaan joutunutta unionimaata auteta?”
    Ojasen mielestä kollektiivinen puolustus olisi unionissa uskottavampaakin kuin vanhanaikaisessa sotilasliitossa. Mitä useammalla alalla maat ovat toisiinsa sitoutuneita, sitä todennäköisemmin ne pulustavat toisiaan – vaikka silkkaa itsekkyyttään. Niin kuin hän kirjoitti Helsingin Sanomissa: ”Eikö puolustusliitto ole jotain vähemmän kuin poliittinen unioni?”
    Ojanen on huomannut, että ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on arkipäiväistynyt. Tähän asti sitä on pidetty kiihkeästi jokaisen maan omana asiana, mutta muutos on jo alkanut. Esimerkiksi Pohjoismaiden puolustusministerit alkoivat järjestää epävirallisia tapaamisia 1990-luvun alussa, vaikka muiden ministerien yhteistyö on ollut itsestäänselvyys vuosikymmeniä. Nyt myös unionimaiden puolustusministerit tapaavat toisiaan.
    Se ei ole Ojasen mielestä huono asia, siinähän sitä päästään tutustumaan muiden maiden puolustusajatteluun.

Nyt käydään siis kädenvääntöä siitä, millä tavalla eurooppalaisten turvallisuudesta huolehditaan: millä järjestöllä tai organisaatiolla on tarvittava sotilaallinen kapasiteetti, vermeet ja joukot. Ja ennen kaikkea, kuka tekee päätökset?
    Vaihtoehtoina ovat Nato, EU:n ja Naton yhteistyö, EU:n omat joukot – ja kai YK:kin pitää vielä muistaa. Ei Suomella kauhea kiire ole, mutta energiaa voisi käyttää muuhunkin kuin Suomen mielestä huonojen asioiden vastustamiseen. Millainen yhteistyö Suomelle sitten kelpaisi, kun EU:n perustuslaista ja puolustusyhteistyöstä myöhemmin syksyllä päätetään?
    Nythän tulevaisuuskonventin puolustusasioita pohtinut työryhmä halusi muun muassa, että unionimailla olisi velvollisuus puolustaa muita EU-maita sotilaallisesti. Suomi on vastustanut. Mutta mitä on Suomen kannattama EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, jos siihen ei kuulu minkäänlainen sotilaallinen toiminta missään oloissa?
    Maallikolle mielipiteen päättäminen on tuskaista, eihän EU-maiden turvallisuuspoliittisen yhteistyön muodosta ole tarkkoja päätöksiä. Se näkyy muun muassa mielipidetiedusteluissa. Suomalaiset kannattavat esimerkiksi Euroopan unionin yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, mutta vastustavat kuitenkin sitä, että päätökset tehtäisiin yhteisesti. Samoin suomalaiset vastustavat Nato-jäsenyyttä, mutta pitävät siihen liittymistä todennäköisenä.
    Pohtiminen ei kuitenkaan ehkä olisi turhaa. Kylmää sotaa Suomi ei voinut yksin lopettaa, mutta nyt meillä on ainakin teoriassa mahdollisuus vaikuttaa siihen, mihin suuntaan EU:ta viedään.

Annetaan siis Ojasen toimia tulkkina ja oppaana turvallisuuspolitiikan ihmeellisessä maailmassa. Sieltä löytyy helposti nippu väitteitä, jotka eivät välttämättä pidä enää huomenna paikkaansa – tai eivät ole koskaan pitäneetkään. Juuri sellaiset kiinnostavat Hanna Ojasta.
    ”Olen vähän sellainen, että jos tarpeeksi toistan itseäni, alan epäillä omaa näkemystäni. En vakuutu helposti. No, käytävällä työkaverit varmaan kutsuisivat minua enemmän idealistiksi kuin realistiksi.”
    Ehkä Ojanen viihtyi siksi yhtä hyvin Italian ja Suomen yliopistomaailmoissa, vaikka suhtautuminen kansainvälisiin suhteisiin on maissa kovin erilainen. Suomessa löytyi kurssi monikärkiohjuksista, Italiassa uskottiin globaalin demokratian mahdollisuuksiin ja YK:nkehittämiseen.
    Ojanen on ihmetellyt tutkimuksessaan muun muassa sitä, miksi kaikki olivat niin varmoja, että ulko- ja turvallisuuspolitiikka jää omaksi erilliseksi saarekkeekseen, vaikka Euroopan integraatio eteneekin. Sitä pidettiin selviönä, yleisenä totuutena.
    ”Esimerkiksi Euroopan yhteisten joukkojen oletettu kalleus on toinen sellainen väittämä. Siihen vedotaan usein, mutta alan asiantuntijatkaan eivät osaa vastata, koska tarkempia päätöksiä toiminnan muodoista ei ole tehty.”
    ”Tai sitten vedotaan siihen, ettei tule luoda päällekkäisiä rakenteita, kun kerran Nato on jo. Mun mielestä on ihan hyvä, että on yksi sateenvarjo kotona ja toinen töissä.”

Natosta Ojanen ei innostu. Syitä riittää.
    Kun Nato pohti olemassaolonsa tarkoitusta kommunismin vastustamisen jälkeen, tilalle tuli terrorismi. Jäsenmailla ei ole yhteistä näkemystä siitä, mitä terrorismi on. Ja jos jäsenmailla on eri näkemyksiä ainoassa asiassa, joka niitä Natossa yhdistää, järjestön on vaikea olla tehokas ja yksimielinen. Natolla on tuskin pitkää tulevaisuutta.
    ”Eihän Nato-mailla ole turvallisuusyhteistyön lisäksi muuta yhteistä, toisin kuin EU:ssa, jossa puolustus nivoutuisi osaksi koko yhteistä päätöksentekoa.”
    ”Naton mission etsintä on ollut haparoivaa. Uudet jäsenmaatkin se otti mukaan osin siksi, että järjestö näyttäisi halutulta ja sitä kautta tarpeelliselta. Omia päätöksentekorakenteitaan Naton kaltainen yhden asian organisaatio tuskin uusii”, Ojanen sanoo.
    Entä sitten YK? Voisiko siitä tulla ihannejärjestö? Kansainväliset lakimiehet vaativat turvallisuusneuvoston demokratisoimista niin, että veto-oikeus poistettaisiin. Se kun tekee kaikista päätöksistä kompromisseja. Pääsihteeri Kofi Annan taas on vaatinut muun muassa kehitysmaille enemmän painoarvoa 15 maan turvallisuusneuvostossa.
    ”Isoissa muutoksissa on se riski, että menetämme saavutetut edut. Esimerkiksi veto-oikeus on hinta siitä, että suurvallat ylipäätään ovat mukana YK:ssa.”

Erkki Tuomiojan lausunto rauhanturvaamisesta oli vastaus kokoomuksen Ville Itälälle, joka vaati, että Suomen rauhanturvalakia pitää muuttaa niin, että Suomi voi mennä mukaan myös vain EU:n valtuuttamiin rauhanturvaoperaatioihin.     Aiemmin muutosta vastustanut Tuomioja taipui nyt Itälän kannalle.
    Ojanen ei pidä EU:n itsenäistä toimintakykyä pahana asiana, mutta tällaisesta muutoksesta hän alkaa olla itsensä kanssa eri mieltä.
    ”On mahdollista, että EU:takin syytetään omin päin toimimisesta, jos sen operaatioihin ei ole esimerkiksi YK:n hyväksyntää. Ihan samalla tavalla kuin Yhdysvalloille on käynyt.”
    Tässäkin asiassa on niin monta puolta. Silti Ojanen on joutunut hyväksymään, että esimerkiksi televisiossa oma sanottava pitää typistää pariin minuuttiin – vaikka kysymys koskisi EU:nkehityshistoriaa.
    Joten pakotetaan mekin: mitä Suomen nyt pitäisi tehdä? Aikaa yksi minuutti.
    ”Mielestäni EU:n yhteinen turvallisuuspolitiikka varmistaisi sen, että Natolle on vaihtoehtoinen toimija, joka ei välttämättä toimi samoin perustein. Se voisi olla alku uudenlaiselle avoimelle turvallisuuspolitiikalle. Eikä liitossa oleminen nykyään tarkoita, että olisimme aktiivisesti ketään vastaan. Että se olisi sikälikin turvallista.”

Riku Siivonen
kuvat Annika Lohi