05. syyskuuta 2003
Teksti:

Kun ulkomaalaiset kysyvät minulta suomalaisista perinneruoista, aloitan tunnollisesti kertomalla isoäitini valmistamista karjalanpiiraista ja ravintola Sea Horsen kaalikääryleistä.
    Todellinen suomalainen perinneruoka on kuitenkin pitsa.
Kun olin lapsi, äitini laittoi tonnikalapitsaa sunnuntaisin ja K-kaupan Väiski teki pitsarullaa televisiossa. Pitsaa saa kaikkialta Suomesta, se yhdistää idän ja lännen.
    Uskon pizzan olevan Italiasta, vaikka amerikkalainen ystäväni vakuuttaa sen olevan newyorkilainen keksintö. Suomi on kuitenkin se todellinen pitsamaa.
    Suomalaiset ovat kahvinjuonnissa ja pitsansyönnissä maailman huippua. Minä syön pitsani kaukana Italiasta ja italialaisista Vaasankadun Apollo Expressissä, jonka fantasia on kulttuurin kerrostumien sandwich.

Tällä hetkellä monikulttuurisuus tarkoittaa sitä, että katsotaan brasilialaista jalkapallotähteä televisiosta, syödään turkkilainen kebabpitsa ja lopuksi maataan ghanalaisen prostituoidun kanssa.
    Ylemmissä luokissa Ronaldon voi vaihtaa Caetano Velosoon, pitsaan voi lisätä mozzarellaa ja tytön kanssa voi pulahtaa ylellisen ilotalon poreammeeseen.
    Pitsa ei ole demokraattinen ruokalaji, kuten Coca-Cola Andy Warholin mukaan; presidentti ja pummi eivät syö samaa pitsaa.

Globalisaatio saattaa vaikuttaa syvemminkin kulttuuriin tulevaisuudessa, mutta kebabpitsa on helpot ensitreffit toiseuden kanssa.
    Kaikkea ei ole pakko sanoa ihan suoraan. Ghanalainen prostituoitu sanoo olevansa Joy Jamaikalta, koska se kuulostaa seksikkäämmältä ja puhtaammalta. Turkkilainen ravintoloitsija antaa pitsoilleen sianitaliaa olevat nimet. Toiseus on helpompi kohdata italialaisessa iskelmässä.

Tyttöystäväni espanjalainen
isä, joka asuu pienessä kylässä keskellä Espanjaa, ei ole koskaan maistanut ulkomaalaista ruokaa, ei myöskään pitsaa. Häntä ällottää koko ajatuskin, espanjaksi picha tarkoittaa pippeliä.

Riiko Sakkinen

Kirjoittaja on kuvataiteilija, joka asuu Helsingissä ja Pepinossa