09. toukokuuta 2003
Teksti:

Hervannasta mekkaan

Mitä 18-vuotias tamperelaispoika Jouko Rauvala tekee Itäkeskuksen moskeijassa? Rukoilee tietysti. Opiskelee arabiaa ja pänttää koraania.Ja keskustelee muiden muslimimiesten kanssa uskonasioista, elämästä tai vaikka Irakin sodasta.

Kerrostalo metroaseman lähellä Myllypurossa on yksi tusinasta samanlaisesta. Seitsemän kerrosta, leveät parvekkeet, pihana parkkipaikka. Asunnon ovessa lukee Rauvala, mutta sen takaa alkaa pieni Arabia.
Kaksion seinät on vuorattu verhoilla ja lattia paksuilla matoilla, vitriinissä kiiltävät messinkiastiat. Seinällä on lauseita Koraanista ja olohuoneen lattialle, pyöreälle tarjottimelle, on katettu valmiiksi mehua ja keksejä.
Ei, emme ole kylässä maahanmuuttajaperheessä, tolkutan itselleni. Rauvalan sisarukset Jouko ja Anne-Marie ovat kotoisin Tampereen Hervannasta. Nyt he elävät itähelsinkiläistä muslimikulttuuria.

Jouko, tai nykyään siis Yusuf, kääntyi islaminuskoon kaksi vuotta sitten.
”Aloin silloin miettiä elämää vähän tarkemmin. Tuntui siltä, että elämässä täytyy olla muutakin, ei tämä voi olla kaikki”, hän hymyilee. Vakaa katse, musta kufi-myssy ja suorat housut hämäävät. On vaikea muistaa juttelevansa 18-vuotiaan kanssa.
Uuteen uskontoon kääntymisen alkusyy on isosiskossa Anne-Mariessa. Kun Anne-Marie oli 15-vuotias, teiniriennot ja kaupungilla juodut pussikaljat lakkasivat kiinnostamasta. Hän vietti paljon aikaa omissa oloissaan, mietti elämää ja tutustui naapurin somaliperheen tyttöön. Perhe oli lämminhenkinen, avoin ja suomalaisen silmin ihanan epämuodollinen.

Samalla Anne-Marie tutustui islamiin. Se tuntui tarjoavan yllättävän oikeita vastauksia. Yllättävää oli uskonnon herättämä innostus ylipäänsä, sillä aikaisemmin uskonasiat eivät olleet erityisesti kiinnostaneet.
Sisarusten äiti on tavallinen tapakristitty, eikä rippikoulukaan ollut jättänyt Anne-Marien ajatuksiin sen kummempia jälkiä.
Anne-Marie alkoi hankkia lisää tietoa. Hän opiskeli Koraania ja islaminuskon perusteita – ja kääntyi lopulta muslimiksi ja alkoi pukeutua huntuun. Äiti oli ymmällään ja pelkäsi muiden ihmisten vihamielisiä reaktioita.
Jouko ei jakanut äidin huolta. Hän seurasi isonsiskon jälkiä muutamaa vuotta myöhemmin. Sisarukset muuttivat Helsinkiin.

Oikeastaan Yusuf ja Anne-Marie eivät muuttaneet Tampereelta Helsinkiin, vaan keskelle Helsingin kansainvälistä muslimikulttuuria, jossa turkkilaiset, somalit ja bangladeshilaiset ovat ainakin periaatteessa kuin sisaruksia.
Köyhää autetaan ja kodittomalle etsitään koti. Tuttavien sisaruksia silmäillään mahdollisina puolisoehdokkaina.
Anne-Marien ja Yusufin äiti on edelleen huolissaan, mutta hyväksyy lasten valinnan. Se ei tosin tarkoita, että hän ymmärtäisi sitä kokonaan.
Tamperelaisiin kavereihin ei juuri tule pidettyä yhteyttä, Yusuf kertoo. ”He ovat menneet vähän eri suuntaan.” Roikkuvat kaupungilla ja läträävät viinan kanssa.
Anne-Marie taas ehti jo pitkään liikkua Tampereellakin muslimi- ja maahanmuuttajaympyröissä. Hän on saanut lähihoitajan koulutuksen, ja häntä sitoo muslimiyhteisöön myös työ Kampin islamilaisessa päiväkodissa.
”Suomalainen kulttuuri on oikeastaan vähän hävinnyt meidän elämästä”, Yusuf sanoo.
Hän ei kuitenkaan haikaile menneitä. Valinta on oikea.
”Uskon, että islam on viimeinen uskonto, jonka Jumala on antanut maan päälle.”
Kun ihminen elää islamin oppien mukaan, elämä järjestyy ja siitä tulee hyvä, sisarukset sanovat.
Molemmista parasta on mielenrauha. Elämässä on sisältöä, tyhjänpäiväiset asiat eivät jaksa kiinnostaa. Olisi ihan hyväksyttävää katsoa telkkarista saippuasarjoja, mutta ei se enää huvita, Anne-Marie kuvailee. ”Ei se anna minulle mitään.”
Sama pätee moniin muihin ulkoisen maailman houkutuksiin. Kyselen musliminaisten muodista, mutta se ei Anne-Mariesta tunnu tärkeältä.

Uskonto liittyy sisarusten elämässä kaikkeen ja on mielessä kaiken aikaa. Mitä valoisammiksi päivät käyvät, sitä varhaisemmin herätyskello piippaa Myllypuron kaksiossa aamurukouksen merkiksi.
Toukokuun alussa ensimmäisen rukouksen aika on vähän ennen neljää aamulla, keskikesällä se varhaistuu aamuyön puolelle. Viides ja viimeinen rukous on vuorossa ennen puoltayötä.
Kaupunkikin näyttää erilaiselta muslimin silmin. Siellä liikkuessa on oppinut etsimään rauhalliset nurkat ja kolot, joihin voi mennä rukoilemaan, kun on sen aika. ”Eilen esimerkiksi rukoilin Forumissa yhden rappukäytävän perällä”, Yusuf kertoo.
Hän haaveilee opiskelupaikasta Saudi-Arabiassa. Siellä yliopistojen opetusohjelmassa on varsinaisen opiskelualan rinnalla aina islamin opiskelua. ”Haluan tuntea uskontoa paremmin.”
Tällä hetkellä Yusuf käy aikuislukiota ja tekee töitä laivasiivoojana. Ja opiskelee tietysti moskeijassa Koraania ja arabian kieltä. Kirjaimet ovat jo hallussa, mutta sanavarasto ei vielä riitä tekstien lukemiseen.
Anne-Marien suunnitelmat ovat toisaalla.
”Mulla on tavoitteena päästä naimisiin tämän vuoden aikana. Vielä kun tietäisi kenen kanssa”, hän nauraa tietäen hyvin, miten kaukana suhtautuminen on rivikristittyjen käytännöistä.
Joitain sopivia nimiä on kyllä mielessä, ja monetkin puolitutut ovat tiedustelleet Yusufilta siskon avioitumisaikeista.
Toisin kuin stereotyyppisesti luullaan, suomalaisnaiset eivät käänny islamiin pelkästään avioliiton kautta, Anne-Marie painottaa. Päinvastoin. Ensin käännytään, sitten mietitään löytyisikö yhteisön sisältä myös sopiva sulhanen. Hyviä vinkkejä voi saada imaamilta.
Muslimimies voi mennä naimisiin muunuskoisen naisen kanssa, mutta musliminainen ei voi valita miehekseen kristittyä. Syykin on selvä: mies on vastuussa lasten uskonnollisesta kasvatuksesta.
”Miehen valitsemisessa pidän kriteerinä eniten sitä, että mies on hyvä muslimi”, Anne-Marie sanoo. Avioliitto jännittää ja vähän pelottaakin, sillä yhteiselämä voi alkaa vasta vihkimisen jälkeen. Siksi tärkeintä on varmistaa, että tuleva mies on todella sitoutunut islamiin, jolloin arvotkin ovat yhteiset.
”Naisen asema islamissa on mun mielestä todella hyvä”, Anne-Marie korostaa vielä, kuin ennakkoluuloja torjuakseen. Naisella on vapaus valita joko turvattu kotielämä, jossa mies kantaa taloudellisen vastuun – tai halutessaan opiskelu ja ura.
Yusuf aikoo odottaa avioitumista vielä pari vuotta. Ensin täytyy olla henkisesti ja taloudellisestikin valmis vastuunkantoon. ”Profeetta on sanonut, että hyvä nainen on kuin jalokivi. Hänestä täytyy huolehtia hyvin”, Yusuf siteeraa ja istuu nojatuolissa kuin jämäkän isännän roolia opetellen.

Suomessa on eri arvioiden mukaan 15 000-20 000 muslimia. Heistä suurin osa asuu Helsingissä. Syntyperäisiä suomalaisia joukossa on joitain satoja ja heidän määränsä kasvaa jatkuvasti.
Joidenkin muslimien mielestä Helsingin muslimiyhteisö on kaikessa monikulttuurisuudessaan hajanainen ja saisi pitää enemmän yhtä keskenään. On shiioja ja sunneja; somaleita, marokkolaisia, afgaaneja, irakilaisia, pakistanilaisia ja bosnialaisia.
Silti Suomen vanhin muslimiryhmä, tataarit, liikkuu omissa piireissään ja heillä on oma moskeijansa. Muillakin ryhmillä on omia yhdistyksiään, yhteisöjään ja kokoontumispaikkojaan.
Tulokkaiden Yusufin ja Anne-Marien näkökulmasta yhteisö on tiivis ja lämminhenkinen, eivätkä suuntausten väliset erot häiritse. Sisarukset on otettu vastaan avosylin. Sen huomaa, kun liikkuu kaupungilla Yusufin seurassa: keski-ikäiset ja nuoret somalimiehet kättelevät hervantalaispoikaa tuttavallisesti ja taputtelevat selkään.
”Meitä yhdistää uskonto. Olemme kuin iso perhe”, Yusuf sanoo hyvin tosissaan. Perheen jäseniä tavataan moskeijoissa: opiskellaan yhdessä, keskustellaan, istutaan moskeijan kahvilassa tai ravintolassa.
Yhtään varsinaista moskeijarakennusta Suomessa ei tosin vielä ole. Pasilassa islaminuskoiset rukoilevat entisissä Kansaneläkelaitoksen tiloissa Veturitorilla.
”Ovissa on vielä jonotusvalot. Ihan kuin istuisi lattialla Kelan toimistossa”, Anne-Marie kuvaa. Munkkiniemen moskeija on entisessä kirkkosalissa kerrostalon kivijalassa, Itäkeskuksen taas ostoskeskuksen yläkerrassa.
Kun ”tavallisten” suomalaisten sosiaalista elämään katsoo muslimiyhteisön suunnasta, se näyttää muodolliselta, pidättyväiseltä ja jopa viileältä, Anne-Marie kertoo. Läheisetkin ihmiset ovat etäällä. Moskeijoissa saatetaan kerätä rahaa ventovieraan asunnottoman tai vähävaraisen auttamiseksi – suomalaiset taas eivät välttämättä kanna huolta edes omista sukulaisistaan.
Rauvaloiden tuttu somaliperhe on sen sijaan ”adoptoinut” kadulta hoivaansa asunnottoman suomalaismiehen: tarjonnut ruokaa, yösijan ja uudet vaatteet. ”Nyt hän on heille hyvä perhetuttu”, Anne-Marie kertoo.

Luulisi, että islamia voisi harjoittaa myös perisuomalaisessa olohuoneessa. Ovatko paksut matot, musilmivaatteet ja sukeltaminen syvälle maahanmuuttajayhteisöön eksotiikannälkää, vai onko niillä aito yhteys uskontoon?
Kyse on identiteetistä, Yusuf ja Anne-Marie selvittävät. Yusuf ei käytä kufi-pipoaan siksi, että Koraanissa niin vaadittaisiin, vaan sen takia, että siitä muut muslimit tunnistavat hänet kaupungilla uskonveljekseen. Pukeutuminen sitoo yhteisöön.
Samasta syystä moni vaihtaa nimeä kääntyessään muslimiksi. Se ei ole pakollista, mutta suositeltavaa. Identiteetti vahvistuu. Yusufina on helpompi löytää oma paikkansa yhteisössä kuin Joukona. Anne-Mariekin on harkinnut nimen vaihtoa, mutta ei ainakaan vielä ole löytänyt omalta tuntuvaa musliminimeä.
Toisaalta syyt vieraan kulttuurin omaksumiseen ovat ihan arkisia. Uuteen kotiin on saatu paljon tavaroita tuttavapiiristä, ja kun tutut nyt sattuvat olemaan kotoisin Somaliasta tai Algeriasta, matot eivät ole suomalaisia räsymattoja. Kotoa katsottuna Mekka on samassa suunnassa kuin telkkari ja stereot.
”Ja mehän eletään tosi tavallista elämää”, Yusuf hymyilee. Käydään töissä, opiskellaan, tavataan ystäviä. Se mikä islamista näkyy ja kiinnittää vieraiden huomion on ulkoista. Oikeasti olennaisempaa on se, mikä tapahtuu päässä ja sydämessä.

Vielä vähän Venäläinen

Jevgenille Suomi on koti, mutta tulevaisuus voi olla yhtä hyvin Lontoossa tai Pietarissa.
Vihreät, marinoidut tomaatit, valtavat puistot ja metrolla liikkuminen. Ne Eugene eli Jevgeni Kleparski muistaa Moskovasta, siltä ajalta kun oli alle kuusivuotias.
Kun perhe muutti Suomeen, Jevgeni osasi kieltä noin neljän sanan verran: kiitos, näkemiin, kuppi, lautanen.
Nyt Jevgeni on 17 ja käy Kallion ilmaisutaidon lukiota Helsingissä.
”Mun venäläinen tausta on aika lailla haihtumassa”, Jevgeni sanoo.
Kotona tietysti puhutaan venäjää. Venäläistä mediaa, esimerkiksi tv-kanava ORT:ia tulee seurattua ja venäläinen kirjallisuus on tuttua. Perheen kesken juhlitaan naistenpäivää ja ortodoksista pääsiäistä, mutta toisaalta syödään sekä sushia että hapankaalia. ”Ja on mua pienestä asti raahattu venäläiseen teatteriin ja balettiin.”

Jevgenin siteet Suomeen syntyivät paljon ennen kuin poika itse. Karjalan-venäläinen äidinisä oli Helsingissä töissä tietotoimisto Itar-Tassilla ja äidin perhe asui välillä Suomessa, välillä Moskovassa. Äiti oppi hyvin suomen kielen, eikä unohtanut maata vaikka kasvoi aikuiseksi Moskovassa.
Suomeen perhe muutti osin vanhempien töiden takia, osin Jevgenin tulevaisuuden tähden.
”Mulla on kaksoisidentiteetti jakoen, että poimin molemmista kulttuureista parhaat palat”, Jevgeni analysoi kantakahvilansa Prankkarin pöydässä Kalliossa.
Venäjä-puoleen kuuluu ihmisten kunnioitus, joka syntyperäisillä suomalaisnuorilla on Jevgenin mielestä hukassa. Venäläisestä kulttuurista tulevat myös avoimuus ja puheliaisuus.
”Ja kun on joka tapauksessa täällä vieras, itsensä nolaaminen erilaisissa tilanteissa on ollut helpompaa”, Jevgeni naureskelee.
Voi heittäytyä, niin kuin taidelukiolaisen varmaan kuuluu. Ala-asteella Vuosaaressa Jevgeni perusti kouluun lehden, yläasteella käytti aikansa bändikoulussa. Nyt ”itsensä nolaamista” pääsee harrastamaan Annantalon teatteriryhmässä.

Jevgeni kokee Suomen kodiksi, hän viihtyy täälläs ja tuntee olevansa rauhassa. Venäläisten kaupunkien väenpaljous tuntuu vieraalta.
”Ero valtaosaan venäläisistä maahanmuuttajista on se, että mulla on ollut koko ajan suomalainen kaveripiiri. Ja se, että meidän perheellä menee ehkä paremmin kuin monilla muilla.”
Molemmat vanhemmat ovat töissä, juristiäiti ulkomaalaisvirastossa ja rakennusinsinööri-isä isossa rakennusfirmassa. Äiti tosin ei saa venäläisen tutkinnon suorittaneena tehdä Suomessa juristin töitä, vaan hän toimii neuvonantajana. Arkinen tosiasia on, että syntyperäisille suomalaisille myös Helsingissä kasvanut Jevgeni on lopun ikänsä venäläinen.
Mutta mihin sijoittuu kaksikielisen nuorenmiehen tulevaisuus, kun valittavana on sekä pieni Suomi että valtava, nopeasti kehittyvä Venäjä?
”Yksi kaveri pääsi juuri Pietariin elokuvakouluun. Se voisi olla kiinnostavaa, mä ajattelen visuaalisesti ja hahmottelen koko ajan kuvakulmia”, Jevgeni pohtii.
”Ongelma on se, että venäläinen koulutus ei päde Euroopassa. Voisin lähteä yliopistoon vaikka Britanniaan. En halua jäädä tänne jumittamaan.”

Avun ammattilainen käy Suomessa järjestämässä päätään

Sari Nissi vastaa puhelimeen Jerusalemissa, Punaisen Ristin toimistolla. Kello on puoli kahdeksan aamulla, päivä näyttää aurinkoiselta mutta kiireiseltä.
Nissi, 35, on Punaisen Ristin kansainvälisen komitean yhteistyödelegaatti, jonka tehtävänä on huolehtia, etteivät kansainvälisen Punaisen Ristin ja kansallisten järjestöjen avustustyöt mene alueella päällekkäin vaan tukevat ja täydentävät toisiaan.
Yhdessä järjestöt kehittävät esimerkiksi Länsirannan terveys- ja ensiapupalveluja. Hälytysajoneuvot ovat jatkuvassa valmiudessa. Lähi-idässä kuohuu silloinkin, kun alue ei mahdu uutisvirran kärkeen.
Tärkeä työsarka on omaisistaan eroon joutuneiden ihmisten jäljittäminen ja perheiden yhdistäminen.
Yli puolet Nissin työajasta kuluu kentällä: Gaza, Jerusalem, Tel Aviv… Työyhteisö on kansainvälinen: parin suomalaisen lisäksi brittejä, ranskalaisia, sveitsiläisiä, norjalaisia ja australialaisia. Ja tietysti sekä israelilaisia että palestiinalaisia.
Kansainvälinen työympäristö ei muuta identiteettiä vaan vahvistaa sitä, Nissi sanoo.
”Koen täällä hyvin vahvasti, että olen suomalainen. Se on voimavara, josta ponnistan.”

Ennen Jerusalemia Nissi on ollut parin vuoden komennuksella Kambodzassa ja vajaan vuoden sodan runtelemassa Abhasiassa, Georgian rajalla. Hän on tehnyt myös lyhyen pestin YK:lla New Yorkissa ja vuoden Genevessä. Työ on vienyt mukanaan, valtioiden välisestä diplomatiasta koko ajan lähemmäksi konkreettista auttamista.
Mitä seuraavaksi? Onko delegaatin loppuelämä sinkoilemista kriisialueelta toiselle?
”Haluan ehdottomasti jatkaa humanitaarista työtä, mutta en usko, että olen loppuelämäni kentällä”, Nissi miettii.
Työskentely vieraassa kulttuurissa ja epävakaissa oloissa on kuluttavaa. Globaalille pätkätyöläiselle kotimaa merkitsee paikkaa, jossa akkujen lataaminen, oman elämän puntarointi ja työtehtävien jälkipyykki onnistuu parhaiten.
”Totta kai sitä miettii työnsä sisältöjä tarkkaan myös kentällä, mutta Suomessa pystyn parhaiten reflektoimaan tekemisiäni. Se on olennaista analyysia oman oppimisen tueksi.”

Tavallaan maailma on Nissin näkökulmasta jakautunut kahtia: länsieurooppalaiseen rauhan ja turvallisuuden maailmaan ja työkenttiin, sodan, epävakauden ja niukkuuden maailmaan.
”Olen etuoikeutettu, kun minulla on mahdollisuus katsoa maailmaa näin monesta näkökulmasta; nähdä kahta niin erilaista todellisuutta. Sitä kautta pystyy myös itse antamaan enemmän kummallakin puolella.”
Ihanteellista olisi, jos kenttätyötä ja rauhallista länsieurooppalaista arkea olisi tarjolla sopivassa suhteessa vuorotellen. ”Mutta tässä globalisaatio iskee! Eihän enää ole elinikäisiä virkoja eikä voi valita miten sijoittuu!”
Nissin nykyinen työsopimus on tehty vuodeksi. Punaisen Ristin tyypilliset komennukset kestävät 1-3 vuotta – ja keikat katastrofialueille muutamia kuukausia.

Pariskunta kolmen kodin välissä

”Olen japanilainen, minne menenkin”, Manami Komatsu sanoo keskellä keväistä Helsinkiä.
Asiaa täytyy korostaa, sillä 26-vuotias Manami on viimeksi asunut Japanissa kahdeksan vuotta sitten. Väliin mahtuvat viiden vuoden korkeakouluopinnot Kentin yliopistossa Britanniassa ja kolme vuotta Suomessa. Ison osan lapsuudestaan hän vietti liikemies-isän töiden takia Hong Kongissa.
Jotkut japanilaiset traditiot ovat silti mielessä voimakkaina ja vaikuttavat elämään.
”Osa minusta on japanilaisempi kuin ne, jotka ovat asuneet siellä koko ikänsä. Joissain asioissa toivon, että maa pysyisi aina ennallaan eikä mikään muuttuisi”, Manami sanoo.
Esimerkiksi: jos hän veisi suomalaisen avomiehensä Mikko Jorosen Japaniin tapaamaan vanhempiaan, hänestä olisi selvää, että Mikko ei voisi yöpyä hänen vanhempiensa luona.
”Se olisi aivan mahdotonta!”
Ei niin, etteivätkö urbaanit nuoret voisi nyky-Japanissa asua yhdessä ennen naimisiinmenoa. Mutta Manami haluaa kunnioittaa vanhempiensa näkemyksiä.
Avopuoliso Mikko, 28, istuu pöydän toisella puolella armeijan harmaissa. Asepalvelus hidastaa filosofianopintojen loppuvaihetta, mutta homma oli pakko hoitaa alta pois. Passin kanssa ehti jo tulla ongelmia.

Pariskunnan yhteinen historia alkoi canterburylaisessa baarissa viitisen vuotta sitten. Kun Mikko sai oman tutkintonsa Kentin yliopistossa kasaan, hän palasi Suomeen. Manami seurasi perässä ja hankki opiskelupaikan Helsingin yliopiston valtsikasta. Hänelläkin oli taskussaan tuore brittiläinen tutkintotodistus.
Ensin kansainvälistä kauppaa ja markkinointia, sitten yhteiskuntatieteitä, molempia englanniksi monikulttuurisessa ympäristössä. Manami kuuluu juuri niihin ihmisiin, joista Suomi toivoo helpotusta tuleviin työvoimaongelmiin. Isänmaan toivo!
Kai Mikko ja Manami aikovat jäädä rauhalliseen ja turvalliseen Suomeen?
Saa nähdä. Johonkin täytyy asettua, jos – ja kun – aikoo perustaa perheen, pari harkitsee. Mikko ei osaa japania eikä Manami juurikaan suomea. Yhteinen kieli on englanti.
Mikolle on tärkeää, että Manami saisi hyvän ja kiinnostavan työpaikan, eikä sitä välttämättä löydy Suomesta. Isot kansainväliset yritykset, joissa olisi käyttöä sekä Manamin koulutukselle että kielitaidolle, pitävät Suomea liian pienenä markkina-alueena. Ja kokonaan suomalaisiin firmoihin jopa tuplamaisterin on vaikea työllistyä ilman täydellistä suomen kielen hallintaa.
Sitä paitsi tähän saakka Suomen valtiolta on herunut Manamille vain vuoden mittaisia opiskelijaviisumeita, joiden takia vuokrasopimusta HOAS: lla on pakko uusia pahimmillaan muutaman kuukauden välein. Manamia kohtelu tuskastuttaa. Eikö viisumia voisi myöntää kerralla koko tutkinnonsuorittamisajaksi?
Mikko ja Manami saattavatkin päätyä lopulta Britanniaan, vaikka maa ei erityisemmin houkuta kumpaakaan tulevana kotimaana.
”Me olemme niin kielirajoitteisia”, Manami harmittelee.

Noora Jokinen
kuvat Tiina Palomäki