25. huhtikuuta 2003
Teksti:

Tämän vapun haalarimuoti on joko reilusti käytännöllistä tai reilusti epätrendikästä, opastavat vaatesuunnittelijat Johanna Vainio ja Merja Seitsonen. Ylistailaamiseen ei saa sortua, sillä se pilaa haalaripukeutumisen perusjujun, spontaaniuden.
    Helsinkiläiset vaatealan ammattilaiset Johanna Vainio ja Merja Seitsonen antoivat Ylioppilaslehden pyynnöstä vinkkejä haalaripukeutumiseen juuri ennen haalarisesongin huippua vappua. Vaatesuunnittelijakaksikon oma Vainio-Seitsonen-mallisto esiteltiin juuri Kööpenhaminan CPH Vision-messuilla ja on nyt tuotannossa. Mallistosta löytyy linkki haalareihinkin.
    ”Haalarien kangas, Finlaysonin kehittelemä työvaatemateriaali, on tosi hyvää. Meilläkin on ensi talven mallistossa siitä takkeja. Ja pidämme kovasti kaikenlaisista rintanapeista”, naiset kertovat.

Haalarikonsultin tehtävä
on monella tapaa haastava.
    ”Haalarin jatkokehitely on todella haastava tehtävä, koska se edustaa jo huippuunsa hiottua desingin ja tuotekehittelyn kärkeä. Sen kyyninen metatarkastelu onkin amatöörien puuhaa”, Merja Seitsonen pohtii.
    Molemmat ovat sitä mieltä, että haalareihin sopii sama periaate kuin kaikkeen pukeutumiseen: täydellisyyden tavoittelusta on lopputuloksena ikävystyttävää ja tylsää pukeutumista.
    ”Tylsyys ei onneksi ole ensimmäinen ongelma, mutta ristiriitoja riittää: örmyämiseen haalari on tosi hyvä, mutta flirttaamiseen onneton, ja molemmat ovat tärkeitä tavoitteita. Varsinkin naisille opiskelijahaalari on nykyisellään hirveän epäkäytännöllinen”, Vaino suomii.
    Hän ehdottaakin reippaasti, että naiset leikkaisivat haalarinsa vyötärön kohdalta kahtia: ”Silloin voi juoda enemmän.”
    Housumaisen alaosan riisuminen on paljon helpompaa kuin kokohaalarin kanssa kykkiminen suurlähetystöjen muurilla Kaivopuistossa. Eikä haalarin muokkaamisesta ole syytä ottaa stressiä.
    ”Pidä sakset mukana ja leikkaa, jos siltä tuntuu. Vain sillä tavalla päätyy erilaiseen tai mielenkiintoiseen lopputulokseen. Spontaanius on pukeutumisessa tärkeää, ja juuri nyt ovat sitä paitsi raakareunat ja ronski käsityön jälki muotia. Coolius ei haalaristailiin sovi.”
    Alaosaa on ehkä hieman kurottava kasaan, jotta se pysyisi yllä. Vainio ja Seitsonen ehdottavat aina muodissa olevaa hakaneularatkaisua. Alaosan voi rutata niillä kiinni, tai ylä- ja alaosan voi liittää suoraan toisiinsa hakaneuloilla tai roudarinteipillä.
    ”Sukkahousuista saa hyvän vyön, ja sukkikset kuuluvatkin aina haalaribilettäjän varustukseen”, Seitsonen muistuttaa.
    Vaihdetut lahkeenpätkät kannattaa ommella reilusti erivärisillä langoilla. Vainio ja Seitsonen soveltavat itsekin suunnittelussaan design-by-accident-menetelmää.
    ”Pitää vaan hölmön rohkeasti luottaa sattumaan silloin kun ongelmia tulee, ja soveltaa niihin ihan omia ratkaisumalleja. Design-by-accident-menetelmä liittyy samalla myös siihen, miksi vaatesuunnittelijat eivät tyylituomaroi: jos henkilöä ei tunne, ei voi tietää, millaiset asenteet ja arvot ovat valintojen taustalla”, Seitsonen filosofoi.
    ”Kiteytetysti: on ihan ok, jos haluaa pukeutua haalariin”, Vainio nauraa.

Teekkariperinteestä nousseet opiskelijahaalarit ovat nykyään jo massakulttuuria; lukiolaisetkin hankkivat oman koulun haalarit, ja ammattikorkeakouluissa haalari on tärkeä erottumisen merkki – korkeakoululaisia tässä ollaan.
    ”Teekkareilla haalarit kuuluivat alun perin kesätyökulttuuriin: ne olivat päällä raksalla. 80-luvulla jo ihan kaikilla teekkareilla oli opiskelijahaalari, ja monella yliopistollakin. Tuntumamme on, että valtsikalaisista vuonna 1986 aloittaneet taisivat olla vika porukka, joka kokonaisuudessaan kieltäytyi hankkimasta vuosikurssilleen haalareita”, Vainio ja Seitsonen kertaavat historiaa.
    Koko haalarigenren mittakaavassa opiskelijoiden tiedekuntahaalari on vain pieni yksityiskohta.
    ”Harmillista kyllä opiskelijahaalari on jäänyt tuotekehittelyssä muiden haalarien varjoon”, Merja Seitsonen ja Johanna Vainio toteavat.
    Mäkihyppääjien haalarit ovat haalareiden kuninkaita, niiden tuotekehittelyyn ja leikkauksiin on satsattu kunnolla. Paljon on nähty vaivaa myös pilkkihaalarin eteen.
    ”Jos opiskelijahaalari pohjautuisi suoraan pilkkihaalariin, ei pakkaseen sammuminen olisi ongelma eikä mikään, ja sitä paitsi ne toimivat usein myös kelluntapukuina. Molemmat ominaisuudet olisivat lähes välttämättömiä nykyisille opiskelijahaalareille. Lasten haalareissa taas on kehitetty pitkälle idea signaali- ja turvaväreistä – opiskelijahaalaritkin on tehtävä sellaisiksi, että pakkasessa Kolera-altaassa kelluva myös näkyy hyvin pelastajille”, Seitsonen listaa.
    Molemmat uskovat, että tulevaisuuden opiskelijan äly on juuri haalareissa. Bilekulttuuri kehittyy väistämättä siihen suuntaan, että haalarista tulee niin sanottu turva-asu tai älyvaate.
    Sitä ennen suunnittelijakaksikko neuvoo opiskelijoita sumeilematta lainaamaan muiden haalareiden varustuksen parhaita puolia.
    ”Kai jokainen nyt ottaa Ullanlinnanmäelle ainakin kairan ja jakkaran mukaan, kuuluuhan pilkkiminen olennaisesti vapunviettoon.”
    Seitsonen ja Vainio innostuvat myös suunnittelemaan opiskelijan lämmikkeeksi haalareihin liitettävää toppaliiviä: miesten malli on kuin toppatakki ilman hihoja, naisten malli muistuttaa erehdyttävästi push uppeja.
    ”Noin kaiken kaikkiaan haalari on kiitettävän unisex asu. Perusongelma haalarissa on se, että työmiehen haalari ei korosta riittävästi naisten linjoja”, Vainio sanoo.
    Ongelma on kuitenkin korjattavissa, esimerkiksi asusteilla.
    ”Mustat piikkarit jalkaan ja olan yli musta pieni iltalaukku, sellainen suorakulmion mallinen pitkällä kapealla hihnalla. Ei mitään reppuja, vaan iltalaukkuun mahtuu just tupakat ja rahaa”, Vainio neuvoo.
    ”Tai sitten vyölaukku, mutta huom, asusteiden on kaikkien oltava samanvärisiä.”

Ylipäätään kaikenlaiset haalarit ovat tällä hetkellä nousussa. Vainio veikkaa, että ensi kesänä kadulla näkee taas vanhoja kunnon Lenita-haalareita. Lenita Airistohan muistetaan klassikkovaatteestaan, discohaalareista, joiden pussimaiset lahkeet kapenivat alaspäin ja joiden vyötärö oli kurottu patellavyöllä korkealle.
    Vainio ja Seitsonen vinkkaavat edelläkävijä-opiskelijahaalaristille, että kasarituuliin on helppo tarttua.
    ”Haalarin korkeilla kauluksilla kohotetaan hiuspilveä mahdollisimman pöyhkeäksi. Ylikasvanut permanentti kestää parhaiten haalarikampaukset. Isot rannerengastyyppiset korvikset nousevat esiin. Vyötärö on vyöllä nostettu korkealle ja olkapäillä on tietty poletit. Tosin olkatoppaukset ei vielä ole se juttu”, Seitsonen selostaa.
    In ovat kaikenlaiset nyörit, nauhat ja kiristimet sekä metallikilkutinvetoketut. Catwalkeilla jo näkyvää yhdistelmää säärystimet ja piikkarit parivaljakko ei kuitenkaan vielä tohdi suositella.
    ”Kuoliaaksi stailaaminen on aina pahasta. Liikaa ei saa kikkailla, ettei haalarin perusominaisuus, univormumaisuus, peity liian persoonallisuuden alle”, Seitsonen sanoo.
    Liika puritaanisuuskin on pahasta: silloin haalari muistuttaa liikaa alkuperäistä duunarihaalaria, jonka elegantin yksinkertaisuuden kanssa on turha lähteä kilpasille. Joskus yksinkertainen on kuitenkin kaunista. Vainio ja Seitsonen esimerkiksi sommittelisivat kaikki haalarimerkit perinteiseen juhlapukutyyliin riviin rinnuksille.
    Muotiväreistä ei haalareissa kannata puhua. ”Värit on niin psykologisia juttuja. 80-luvulla oli kauhean vitsikästä, kun teekkarit teettivät vaaleanpunaisia haalareita.”
    Väreillä ei siis kikkailla. ”Tällaisessa edustusasussa kannattaa muistaa asun historiallisuus: 5-10 vuoden perinnettä on kannettava eteenpäin tyylillä. Isoihin rakenteellisiin muutoksiin pitää olla todella hyvät syyt.”

Anna-Liina Kauhanen

kuvat Milla Vauhkonen