28. maaliskuuta 2003
Teksti:

Vedimme leppoisan ystäväni kanssa kännit. Loppuillasta hän hermostui tyttöystävälleen ja alkoi mätkiä tätä nyrkeillä naamaan. Menin väliin, ja nyrkit siirtyivät minun poskiluihini. Sain turpiini elämäni ensimmäisen kerran.
    Opiskelijanuoret naureskelevat kännikohelluksille ja järjettömille övereilleen. Ei kannattaisi: muutaman vuoden päästä akateeminen eliitti pitää osaltaan huolen siitä, että Suomi johtaa edelleen parisuhdeväkivaltatilastoja.
    Suomi on kaksinaismoralismin ja silmien ummistamisen maa. Suomessa alkoholi ei ole päihde, vaan kansallislaji, jonka harrastamiseen kannustetaan. Opiskelijakulttuurikin perustuu kaljoitteluun. Kansallinen terveysongelmamme ei kiteydy rantojen miehiin, vaan opiskelijajuhliin, Goom-risteilyihin, festareihin, kotibileisiin ja jääkiekon MM-kisoihin. Opiskelijat ovat yhtä arkoja raukkoja kuin koko Suomi, joka ei sylje kaverin tuoppiin.
    Opiskelijoiden kaksinaamaisuus muistuu mieleen, kun kuuntelee Eva Biaudet’n huolestunutta puhetta opiskelijaseminaarissa. Otsikko on Onko opiskelun ilo ilman viinaa teeskentelyä?
    Metsätalon luentosalissa on parikymmentä kuulijaa, joille muistutetaan, että liian moni opiskelija on joutunut selittelemään sitä, ettei juo alkoholia. Opiskelijajärjestöjen edustajat tietysti esittävät, että tokihan sitä muutakin tehdään kuin viinaa juodaan.
    Opiskelijat juovat ihan niin kuin muutkin suomalaiset – helvetisti. Seminaarin aikana on maassamme kuollut viinaan kaksi ihmistä; alkoholisairauksiin tai kännisiin tapaturmiin kuolee yksi suomalainen kahden ja puolen tunnin välein.
    Tilastollisesti Metsätalonkin luentosalissa on neljä alkoholin riskikäyttäjää. Heitä on joka neljäs suomalainen mies, naisistakin kuutisen prosenttia.
    Vuonna 2000 viina aiheutti terveyskuluja viisi kertaa enemmän kuin huumeet, 195 miljoonaa euroa. Sairaalahoidossa oli alkoholin aiheuttamien sairauksien vuoksi toissavuonna 33 000 suomalaista – yli 6 000 enemmän kuin kymmenen vuotta aikaisemmin.

Viinaa saa
nyt helpommin, nopeammin ja myöhemmin illalla kuin koskaan. Suomessa on 7 200 kauppaa, huoltoasemaa tai kioskia, joista saa alkoholia. Ne ovat auki joka ikinen päivä. Alkoja on 295, viidennes enemmän kuin kymmenen vuotta sitten. Luottokortilla on saanut ostaa viinaa vuodesta 1999 alkaen.
    Toisin kuin huumeiden kohdalla, alkoholin myymisen ja käyttämisen rajoituksista ei ole puhuttu pitkään aikaan. Katujuopottelusta vähän väännetään kättä. Jos jotain on rajoitettu, niin ainoastaan hinta on pidetty verotuksella korkealla loppuun asti.
    Suomalaisten suurimmasta terveysongelmasta ollaan huolissaan ehkä juhlapuheissa, mutta käytäntö kertoo toista. Kirjoittamattoman säännön mukaan on kiellettyä puuttua esimerkiksi työssä olevan ihmisen juomiseen. Alkoholismi on viimeiseen asti jokaisen oma asia, ja kaikenlaiset rajoitukset ovat meistä naurettavaa, viime vuosisadan vanhanaikaista raittiuspotaskaa.
    Suomalainen on juonut perjantaikännit aina. Sen lisäksi – ei tilalle – on tullut keskieurooppalainen viininlitkintä. Kun viinan tuontirajoitukset Virosta poistuvat ensi vuoden alusta, pläjäytämme vielä päälle venäläisen juomakulttuurin: kossun ja Soaven välissä tintataan alku-, väli-, puhe- ja jälkiruokasnapsit.
    Ottaa päähän. Tuttavapiirissä moni juo todellisen alkoholiongelman rajoilla. Yhden kaverin toimitusjohtajaisä hakkaa kännissä äitiä. Pitäisikö tässä alkaa vaatia viinaa kortille, jonka saisi terveystarkastuksen jälkeen? Kuinka absurdi ajatus on ehdottaa viinanjuonnin vähentämistä tai kontrollin palauttamista?
    Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa valmistellaan päihdestrategiaa. Nykyopiskelijaliikkeen radikaalein veto voisi olla tulpan pistäminen dokaamiselle, mutta ainakin Eteläsuomalaisessa osakunnassa jatketaan perinteisellä tyylillä.

Lauantai-iltana osakunnan
tiloissa Uudella ylioppilastalolla on melko rauhallista. Illan teemana on junttius, ja osa juhlijoista on pukeutunut tuulipukuihin ja pipoihin.
    Virve Kunttu ja Maria Suomalainen kuuntelevat karaokea ja juovat siideriä. Eivät tosin illan ensimmäisiään. Kaverin luona etkoilla Kunttu ja Suomalainen olivat juoneet yhden kossudrinkin ja pari-kolme breezeriä. Fiilis on loistava, kavereiden bändi esiintyy myöhemmin illalla. Hyvää aikaa ottaa vähän kuppia. Ja miksei: kuten Maria sanoo, siitä tulee iloiseksi.
    Juuri tällaisia juhlia kansanedustaja Biaudet varmaan tarkoitti sanoessaan, että opiskelijoiden järjestöillä on vastuu siitä, millaisia esikuvia ne antavat uusille opiskelijoille.
    Mutta Junttibileissä on hyvä meininki, ja siinähän se ongelma onkin. Mitä vikaa on siinä, että ihmiset kokoontuvat vähän purkamaan opiskelun paineita?

Sitä vikaa, että monopolialkon maasta EU:n viinamäeksi muuttunut Suomi pääsee Viron EU-jäsenyyden myötä sellaiseen pöytään, josta viina ei ihan heti lopu.
    Kaikki arviot ennakoivat viinan kulutuksen kasvavan roimasti: rohkeimmat eivät näe estettä jo nyt hurjan kulutuksen kaksinkertaistumiselle.
    Kulutus on kasvanut jo pitkään. Keskioluen tulo maitokauppoihin vuonna 1968 romautti täysraittiiden 15-19-vuotiaiden määrän kolmanneksesta 10 prosenttiin. Alkoholin kokonaiskulutus kaksinkertaistui muutamassa vuodessa. Kaikki lisäsivät juomistaan, ja suurkuluttajien osuus kasvoi.
    Mutta muuallakin kävi vilske kuin Alkon ja maitokauppojen ovella. Sairaalahoito uhkasi tukkeutua, kun moninkertaistunut viinanjuonti aiheutti myös moninkertaiset terveyshaitat. 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla Suomeen rakennettiin vauhdilla päihdehuollon erityispalveluita: A-klinikoita, kuntoutuslaitoksia, katkaisuasemia, ensisuojia…
    Nykyään A-klinikoilla käy vuosittain 42 000 suomalaista – ja luku kasvaa koko ajan. Katkaisuhoitoasemilla ja kuntoutuslaitoksilla on vuosittain 11 000 asiakasta – heistä melkein viidennes alle 30-vuotiaita.
    Maamme on kahdenkymmenen vuoden kuluttua yksi suuri Sorbus-Suomi, alkoholistiparantola, kuten professori Seikko Eskola on visioinut. Eivätkä sosiaaliset ja terveysongelmat kohdistu pelkästään katujen vinettovilleihin. Heitä on vain kymmenesosa suurkuluttajista.
    Suurimmat kustannukset ja inhimilliset tragediat syntyvät, kun niin sanotut tavalliset kansalaiset pämppäävät neljän seinän sisällä. Tuloksena on laiminlyötyjä ja potentiaalisia alkoholistilapsia, itsemurhia, masennusta, menetettyjä työpäiviä.
    Mutta se ei vaivaa päättäjien päätä. Viina on huono vihollinen, koska kaikilla meillä on siitä hyviäkin kokemuksia.

Kaikilla taitaa
olla todella mahtaviakin viinamuistoja. Niin kuin vaikkapa Milja Heikkisellä ja Mari Osmalalla, kotieläintieteen opiskelijoilla, jotka tanssivat Eteläsuomalaisen osakunnan tyhjällä tanssilattialla ”kolmen” ja ”viiden” siiderin jälkeen.
    ”Siis puolen litran.”
    Annetaan harvoin juoville Heikkiselle ja Osmalalle synninpäästö, mutta noin keskimäärin nuoret tytöt juopottelevat Suomessa lähes yhtä paljon kuin pojat. Ja nuorehkot suomalaismiehet juopottelevat eniten länsimaissa. Kymmenen prosenttia helsinkiläisistä 30-44-vuotiaista miehistä juo niin paljon, että se täyttää vakavan alkoholiriippuvuuden kriteerit. Ruotsalaismiehistä samaan yltää vain 1,5 prosenttia.
Junttibilettäjillä, alakerrassa saunovilla ainejärjestö Ruplan jäsenillä ja yläkerrassa hiihtävillä teekkarien frakkijatkolaisilla voikin olla tyly kohtalo: yli puolet näiden juhlien opiskelijamiehistä kaatanee oman terveytensä kurkusta alas – kuka nopeammin, kuka hitaammin.
    Mitä aiemmin aloittaa juomisen ja mitä enemmän nuorempana juo, sitä todennäköisemmin on nelikymppisenä alkoholiongelmainen. Professori Lea Pulkkinen on seurannut 400:aa satunnaisesti valittua ihmistä 1960-luvulta lähtien. Pulkkisen tutkimuksessa yli puolet miehistä oli 42-vuotiaina alkoholin ongelmakäyttäjiä, naisistakin liki kolmannes. Kuusi miestä oli ehtinyt kuolla alkoholin aiheuttamiin sairauksiin.
    Liian harva hoksaa itse, milloin alkoholista on tullut ongelma.

Ratkaisut uupuvat. Raittiusliike on lähes sammunut. 1990-luvun lopulla laadittiin kyllä kansallinen Onks tietoo? -alkoholiohjelma, mutta se syntyi pahaan saumaan. Vastuu ennaltaehkäisevästä päihdetyöstä oli sysätty Alkolta Stakesille ja Terveyden edistämisen keskukselle.
    Onks tietoo? -ohjelman arviointiraportti on tyly: paikallisia järjestöjä, kuntien virkamiehiä ja lähiyhteisöjä yritettiin saada turhaan verkostoitumaan. Puuttui rahaa ja toimintavaltuuksia. Harvassa kunnassa edes tiedettiin moisen ohjelman olemassaolosta. Epäonnistuminen oli täydellinen.
    Ohjelma päivitettiin vuonna 2001. Nyt siinä puhutaan yhteistyöstä ja vastuusta, mutta konkreettiset tavoitteet ovat edelleen samat: kaikille pitäisi hoitaa toimeentulo, asunto ja työ, tai muuten juomme viinaa.
    Uusittu ohjelma patistelee myös päättäjiä: julkisenkin vallan pitäisi aktivoitua, kunhan ”ehdotettavat toimet ovat käynnistettävissä nopeasti ja vähäisin lisäresurssein”. Uusittua ohjelmaa uusitaan taas. Toivottavasti päihde- ja raittiusasiain neuvottelukunta keksii myös järeämpiä keinoja, sillä niille on kiire. Ennusteiden mukaan nuorten ja pienituloisten viinanjuonti lisääntyy, kun alkoholin hinta ensi vuonna laskee.
    Terveyden edistämisen keskus on sentään aloittamassa huhtikuussa kampanjan. Siinä kysytään, voisitko sinä vähentää kymmenen prosenttia juomistasi. Siis neljän ison sijaan vaikkapa kolme isoa ja yksi pieni.

Junttibileissä bilehälinä keskeytyy, kun poliisipartio tulee sisään. Joku oli tainnut ottaa neljän ison sijaan kymmenen ja päättänyt mäjäyttää toista pullolla päähän kahdentoista aikaan. Lyöjä ei koskaan selviä.
    Bileet jatkuvat, ja Maria ja Virve ovat juoneet jo kolme siideriä lisää. Virve ei tarvitse valistusta, koska varoittava esimerkki on liiankin lähellä. Läheinen alkoholistisukulainen takaa, että nuori nainen harkitsee tarkkaan, kuinka paljon juo. Edellisestä dokauskerrasta onkin jo kuukauden päivät.
    Suuri osa junttibileiden kännääjistä jatkaa riskirajoilla juomista myöhemmälläkin aikuisiällä. Heitä varten on kuitenkin uusi apu. Päivän sana on mini-interventio. Tai olisi, jos siihen olisi rahaa ja todellista kiinnostusta.

Mini-interventio tarkoittaa sitä, että tavallisen lääkärikäynnin yhteydessä hoitohenkilökunnan pitäisi oikealla tavalla keskustella potilaiden kanssa myös aroista asioista – siis viinan juonnista. Ongelma on, ettei terveydenhuollossa ole kiinnostusta tai rohkeutta ottaa moista tehtävää harteilleen. Harva edes huomaa päihdeongelmaa, koska ammattitaitoa ei ole.
    Edes kansalliseen alkoholiohjelmaan sisältynyt toive vastuullisen päihdelääkärin saamiseksi jokaiseen sairaanhoitopiiriin ei ole vielä toteutunut. Äitiysneuvoloissa heristellään sormea juoville äideille, mikä ei ole kovin hedelmällinen tapa muutoksen tekemiseksi.
    Maailmalla mini-interventiosta on saatu kohtuullisia tuloksia, mutta Suomessa sen kokeilemisen estää minivastuunkanto. Päihdehoidon vastuupullo kiertää ringissä. Päihdehoitoa ei koordinoi oikeastaan kukaan.
    Sosiaali- ja terveysministeriö tietenkin yrittää ohjeistaa, mutta kunnat saavat itse päättää, miten ne valtionosuutensa käyttävät: päihdehoitoon vai esimerkiksi jäähalliin.
    Niinpä Suomessa on tarjolla riittävästi hoitopaikkoja alkoholisteille, mutta kunnilla ei aina ole varaa hoitaa asukkaitaan. Meillä on 450 kuntaa, ja yhtä paljon erilaisia tapoja hoitaa tai olla hoitamatta päihdeongelmaisia. Ministeriön toivoma päihdestrategia on vain 170 kunnassa.
    Käytännössä yksikin kuntoutuspotilas voi kuluttaa pikkukunnan kaikki päihderahat. Alle 10 000 asukkaan kuntia on Suomessa kaksi kolmesta. Ja vaikka päihdehoito on lakisääteinen, asiakkaalle sopivan hoidon määrittelee kunta.
    Erään pikkukunnan terveyskeskuslääkäri kertoo sortuneensa itsesensuuriin: hän ei kirjoittanut lähetteitä kuntoutuslaitokseen, koska ajatteli, ettei kunnan sosiaalitoimella kuitenkaan ole rahaa maksaa hoitoja. Psykiatriseen hoitoon sen sijaan voi kirjoittaa lähetteen, koska siinä ei erillisiä maksusitoumuksia tarvita.
    Ei siis ihme, että meitä uhkaa sama tilanne kuin 1990-luvun alussa, jolloin päihdeongelmaisten erityispalveluja oli ajettu laman takia alas: tuolloin alkoholiongelmaiset ruuhkauttivat erikoissairaanhoidon palveluja, kuten psykiatrian poliklinikoita.
    Ennaltakin pystyisi ehkäisemään: Helsingissä lähetettiin koteihin kirje, jossa oli testi oman juomisen mittaamiseksi. Myöhemmin tutkittiin, että nimenomaan suurkuluttajat olivat oikeasti vähentäneet juomistaan.

Digu ei ole vähentänyt, ainakaan tällä viikolla. Hän makaa Fillip-orkesterin takahuoneessa ja on juuri oksentanut. Koko päivä on mennyt ryypätessä, ja hän on jo ehtinyt ylittää rajan, jonka jälkeen viina alkaa aiheuttaa kropassa fyysistä tuhoa. Miehillä se on 25 pulloa keppanaa viikossa. Siitä alkavat ensimmäiset oireet: unihäiriöt, hermostuneisuus, keskittymiskyvyn puute. Ei kai moisia opiskelijalla voi olla? Vai tuntuuko tutulta?
    Digu on juonut viikkokorinsa yhdessä päivässä. Puhumattakaan edellisestä päivästä.
    Kitaristi Krisu on sen sijaan hyvällä tuulella: bändi soittaa kaljapalkalla.
    ”Aion tehdä ison tilin tänään”, Krisu nauraa.

Sen sijaan kuntien ja valtion tili menee pian miinukselle, sillä maksan pilaaminen maksaa. 1990-luvun lopulla laskettiin, että kun alkoholin kulutus kasvoi vuodessa neljä prosenttia, haittamenot kasvoivat noin 14 prosenttia.
    Vuosittain viina aiheuttaa yli puolen miljardin euron välittömät kulut ja vie työikäisistä 3 500 työkyvyttömyyseläkkeelle. Silti päihdehuoltoon ei ole annettu kunnille lisää rahaa.
    Käsittämätöntä se on siksi, että päihdehuolto ja -hoito ovat aina kannattavia. Mitä kauemmin ihmiset pysyvät pois laitoshoidosta, sitä vähemmän kustannuksia he aiheuttavat. Puhumattakaan inhimillisestä säästöstä.
    Pienikin lisäsijoitus päihdehuoltoon vähentää satojen tutkimusten mukaan alkoholin aiheuttamia haittoja: omaisuusrikoksia, huostaanottoja, rattijuopumuksia…
    Se ei kuulosta pahalta. Suomessa jää kiinni 63 rattijuoppoa päivässä.

Kolmen aikaan yöllä junttibileiden ovet sulkeutuvat ja järjestäjät pääsevät rentoutumaan. Osakunnan isäntä Antti Pirilä ehtii aamukymmeneen mennessä juomaan toistakymmentä ravintola-annosta. Jotkut lähtivät laulamaan karaokea sunnuntain ratoksi – vain tullakseen seilissä Pirilän luokse illalla vaalivalvojaisiin.
    ”He jatkoivat sitten vielä Uudelle valtsikan vaalivalvojaisiin. Paljonhan sitä alkoholia tulee kulutettua noissa tilaisuuksissa”, Pirilä huokaa myöhemmin.
    Eikä juopottelu ole tietenkään Pirilän tai Eteläsuomalaisen osakunnan syy. Se on sinun vikasi – ja minun. Me kaikki haluamme yhteisen nousuhumalan, mutta krapulapäivänä suomalainen pysyy yksin kotona.

Riku Siivonen
kuva Annika Lohi

Lähteinä on käytetty Stakesin julkaisuja sekä Stakesin suunnittelija Anneli Pienimäen, Terveyden edistämisen keskuksen kehittämispäällikön Ritva Varamäen ja STM:n neuvottelevan virkamiehen Olavi Kaukosen haastatteluja.