14. helmikuuta 2003
Teksti:

Katsoin äsken televisiosta Hohto-elokuvan. Se on ihan hirveä. Olen nähnyt sen jotain viidesti, ja jokaisen katsomiskerran jälkeen päätän, että en katso sitä enää ikinä. Paitsi että sitten katson sen taas.
    En oikein tiedä, miksi katson kauhuelokuvia. Minun ei pitäisi, koska en kestä niitä. Kotona homma on inhimillisempää kuin elokuvateatterissa, koska voin välillä käydä keittämässä teetä ja mahdollisesti jutella jonkun kanssa muutaman sanan.
    Elokuvissa en voi enää katsoa mitään kauhu- tai säikyttelykuvia. Lopetin suosiolla muutama vuosi sitten, kun minulta pääsi salissa ihka aito kurkunleikkauskirkaisu. Vieruskaverini (joka oli mies) säikähti yllättävää ääniefektiä niin, että rupesi itsekin huutamaan. Lopetimme yhtaikaa. Loput elokuvasta kärsin nolona nyrkki suussa.

Tunnen muutamia elokuvafriikkejä ja/tai kylmäverisiä tyyppejä, jotka pystyvät katsomaan kauhua tai raakaa väkivaltaa täysin teknisessä mielessä. Hämmästyn siitä joka kerta. Miten he oikein tekevät sen?
    Katsovatko he kauheuksia vain jotenkin osittain, siis sillä tavalla, että yksi osa tietoisuudesta eläytyy toimintaan ja toinen osa tajuaa, että se ei ole totta? Vai eläytyvätkö he laisinkaan? Vai ovatko he yksinkertaisesti katsoneet niin paljon vastaavaa kamaa, että heidän hoksottimensa ovat turtuneet?

Itse olen kaikkea muuta kuin turtunut. Muistan monet katsomani kauhuelokuvat ikuisesti. Ensimmäinen oli nimeltään Sokea kauhu. Katsoin sen ala-asteella salaa videolta naapurin pikkutytön kanssa.
    Järkyttävän elokuvan päähenkilö oli sokea neito, jota salaperäinen murhaaja ajoi takaa. Miltei tarinan loppuun saakka murhaajasta näytettiin vain kengät. Ne olivat bootsit, joissa oli tähdet ja kannustimet. Lopussa hysteerinen neito pakeni miestä tarpoen vetelässä lällissä.

Näin elokuvasta painajaisia vuosikaudet. Lienee turha mainita, että minulla ei ole kannustimellisia bootseja. Eikä tule.
    Yliherkkyydestäni huolimatta katson toisinaan kauhua. Se on omituista. Jotenkin vain tahdon pelätä turvallisesti, vaikka se on vittumaista – tai ehkä juuri siksi. Hallittua kiusaa.
    Selvisin Hohdon lopusta tutulla mantrallani, joka on ”se on vain elokuva”. Toistelin sitä mielessäni tomerimmalla äänelläni. Jos vieressäni olisi ollut joku, olisin pyytänyt häntä sanomaan sen.
    Yksi rauhoittavimmista lauseista, jonka voi kuulla toiselta vastaavassa tilanteessa, on ”minä suojelen sinua”.
    Täytyy tosin olla aika rakastunut, että sellaista kehtaa pyytää. Kun ei se kumminkaan itse älyä sanoa.

Anne Moilanen