15. marraskuuta 2002
Teksti:

Laskelmat ovat johtaneet siihen, että tyttöjen peleissä haahuillaan elektronisessa satumaailmassa ilman alkeellisintakaan juonta. Tyttöydestä on pelikulttuurissa tehty invaliditeetti, sanoo mediatutkija Sonja Kangas.
    ”Onneksi tuollaiset stereotypiat eivät ole toimineet. Jenkeissä perustettiin firmoja tekemään pelkästään tytöille pelejä. Nyt suurin osa niistä on konkurssissa.”
    Tilalle ei kuitenkaan ole tullut pelihittiä, joka olisi saanut nimenomaan naiset hurahtamaan tietokonepeleihin. The Sims -simulaatiopeliä pidetään naisten pelinä, ja paljon sitä naiset pelaavatkin. Kankaan mielestä kyse ei kuitenkaan ole siitä, että The Sims olisi naisten peli. ”Se on vain hyvä simulaatiopeli.”
    Pelin vetovoimaisuuden takaa immersio eli illuusio virtuaalitilan sisällä olemisesta. Immersion lisäksi ihastus ja vuorovaikutteinen toiminta saavat pelaajan siirtymään toiseen todellisuuteen.

Taistelupeleissä immersio ja vuorovaikutteisuus ovat ilmeisiä, mutta Simsin mekanismi on muualla. Pelin ideana on pitää kotitaloutta yllä ja huolehtia talon asukkaiden onnellisuudesta. Simppeliydestään huolimatta peli on osoittautunut erittäin addiktoivaksi.
    Pikkutyttöpeleissä kuten Barbie NailDesignerissa ei ole immersion häivääkään: idea on siinä, että pelin käyttäjä voi suunnitella kynsiin erilaisia kuvioita ja värityksiä.
    ”Peli on tytöistä pöhkö, mutta lähinnä heitä on ihastuttanut se, että itse suunnittelemansa kynnet voi printata pienille tarroille ja liimata ne sormiinsa”, Sonja Kangas kertoo.
    Pikkutyttöjen suosikkeja ovat samat pelit kuin poikienkin, Quake ja muut action- ja ampumapelit.

Siihen, miksei tyttöjä juuri tietokonepelaaminen ole kiinnostanut, on toki paljon muitakin syitä kuin typerät tyttöpelit. Esimerkiksi se, että vanhemmat ostavat tyttärilleen opettavaisia mutta armottoman tylsiä pelejä, mutta pojilleen tappomäiskettä.
    ”Alun alkaenkaan tietokoneiden ja pelien ei uskottu kiinnostavan tyttöjä. Vieläkin konsolit ostetaan perheen pojille ja isä omistaa tietokoneen”, Kangas sanoo.
    Suomessa pelaaminen rinnastetaan vahvasti leikkimiseen, mutta jostain oudosta syystä pojille tästä leikkimisestä katsotaan olevan enemmän hyötyä kuin tytöille. Kouluissa pojat valtaavat tietsikkaluokan tyttöjen edestä. Pojilla on etunaan myös pidempi kollektiivinen pelihistoria.
    ”Pelaaminen on nimittäin äärettömän sosiaalista. On oltava kavereita, joilta voi lainata pelejä ja joiden kanssa puhua peleistä. Pojilla on pelaamiseen tyttöjä valmiimpi verkosto.”
    Ja tietenkin iso ongelma on se, että tekijä- ja pelaajakunta on kovin miehistä: tissien animointi on väliin turhan tärkeää. Mutta muutakin on jo tarjolla. Naisilla vain on hyvin rajoittunut kuva peleistä. Osasyy on tiedotusvälineissä: peleistä puhutaan vain, kun esiin nousee räikeän väkivaltainen peli.
    ”Itse en usko, että naisten pelaamiseen vaikuttaisi kovinkaan paljon se, että pelin päähahmo on nainen. Samaistumiseen vaikuttaa niin moni muu asia. Useimmissa peleissä samaistumisen kohde on vain ruudun alalaidasta sojottava aseen piippu, mutta silti peli tempaa maailmaansa”, Kangas sanoo.

Mediatutkijan mielestä hyvä naisten peli onkin peli, jossa tarina on kiinnostava ja uusi, maailma visuaalisesti taitava ja musiikki ja grafiikka toimivia.

Anna-Liina Kauhanen