15. marraskuuta 2002
Teksti:

Demot ovat tietokoneilla pyöriviä multimedia-pläjäyksiä. Demoskene on alakulttuuri, jossa luodaan musiikin ja grafiikan keinoilla teoksia, jotka eivät ole pelattavia eivätkä interaktiivisia vaan ainoastaan ihailtavia.

Maaliskuussa suomalaiset demot etenevät nykytaiteen korkeimpaan pyhättöön, Kiasmaan. Työnimellä demoskene.katastro.fi kulkeva näyttely on tiettävästi maailman ensimmäinen laatuaan.
    Demojen tekeminen alkoi 1980-luvun puolivälissä, kun ensimmäiset tietokoneet tulivat koteihin. Siis VIC 20, Commodore 64 ja Amiga 500. ”Niitä tehokäyttäneet 11-15-vuotiaat pojat kyllästyivät hetkessä pelkkään pelaamiseen ja miettivät, mitä itse voisivat tehdä koneilla”, näyttelyn järjestävän Katastro.fin toiminnanjohtaja Lassi Tasajärvi valottaa historiaa.
    ”Pian nappulat oppivat koodaaman paremmin kuin ammattilaispelintekijät. Tehtiin omia pelejä ja ohjelmointikokeiluja, siitä syntyi rutiineja. Tietty grafiikkaefekti tai -elementti toistui ja oli todella näyttävä.”
    Vähitellen kaikkein komeimpia elementtejä alettiin käyttää itsenäisesti, puhtaina demoina.

Varsinaisesti demoskene alkoi, kun teinipojat alkoivat liittää demoja verkostoissaan leviäviin piraattipeleihin. Ensimmäiset demot olivatkin kräkkerien eli pelien kopiointisuojien murtajien nimikirjoituksia: tämän pelin kräkkäsin minä, olen kova jätkä. Kovimmat kräkkerit käyttivät musiikkia ja grafiikkaa todistaakseen ylittämätöntä tietokonekyvykkyyttään.
    Pian kräkkerin ympärille alkoi kerääntyä muuta porukkaa. Joku teki musiikkia koneella, toinen oli innostunut grafiikasta ja kolmas hyvä ohjelmoimaan. Ja totta kai ryhmä tarvitsi myös sosiaalisen tyypin, joka tunsi muut pelaajat kaupungissa. Swapperi vaihteli levyjä muiden ryhmien kanssa.
    Vähitellen ryhmät kasvoivat ulos pelkästä pelin murtamisesta ja kunnianhimoisimmat keskittyivät pelkkien demojen tekemiseen. Kun joka kaupungissa oli demoryhmiä, syntyi globaali demoskene-verkosto. ”Nuorelle kundille oli hieno juttu, kun sai palautetta tekemästään musasta jostain Uudesta-Seelannista asti”, hehkuttaa Tasajärvi. Aikana ennen internetiä palaute maapallon toiselta puolelta kolisi paljon nykyistä kovemmin.
    Kiasmaan esille tulevat demot käsittävät kaikki demotaiteen mediat: alkeellisesta VIC 20 -tietokoneesta ”klassisen kauden” demokoneiden kuninkaan Amiga 500:n kautta uusimpiin kännyköihin.
    Demoskene elääkin eräänlaista uutta heräämistä. Markkinoille rynnivät kännykän ja tietokoneen välimuodot tarjoavat demontekijälle haastavan, rajatun toimintaympäristön.
    Taiteenlajina demot ovat erikoisia. Ne vaativat kaksitasoisen estetiikan tajua. Tietynlainen taidokkaan ohjelmoinnin estetiikka ja median tunteminen liikkuvat koko ajan varsinaisen taideteoksen tuoman esteettisen nautinnon rinnalla. Pitää ymmärtää, kuinka tiukkaa koodia tiettyjen juttujen pyörittämiseen tarvitaan.
    ”Raudasta piti pystyä puristamaan irti sellaista jälkeä, mitä kukaan ei uskonut siitä voitavan saada irti. Näiden juttujen tekijöistä tuli legendoja”, Tasajärvi selittää.
    Demoskene nousi ennen kaikkea suuresta murroksesta taiteellisessa ilmaisussa.
    ”Digitaalisiin medioihin oli jo 1980-luvulla kasvettu niin kiinni, että ne olivat useille ensimmäinen luonnollinen taiteentekoväline – eivät piirustuskynät tai piano, vaan Commodore 64.”
    Tämän murroksen dokumentointi onkin näyttelyssä tärkeämpää kuin taiteellisen legitimaation metsästys. ”Rauta menee vanhaksi ja häviää pikkuhiljaa”, huokaa Tasajärvi kaihoisa ilme kasvoillaan.
    ”En halua tehdä näyttelystä missiota, jolla tehdään demoista taidetta. Ne ovat olleet sitä alakulttuurimerkityksessä alusta lähtien. Ei demoskene tarvitse mitään leimaa oikeuttaakseen itsensä ja olemassaolonsa.”
    Toisaalta Tasajärvi tunnustaa kaipaavansa silti skenelle jonkinlaista tunnustusta, ja siihen Kiasmaan menon pitäisi auttaa. ”Kun demot pyörii Kiasmassa, on lehdistön helpompi kirjoittaa niistä ja taidekriitikon on helpompi lähestyä ilmiötä.”

Roope Mokka

lisää demoista : www.katastro.fi