Törmäsin kadulla vanhaan opiskelukaveriin. Kysyin, mitä teet. Tutustuin baarissa kaverin kavereihin. Kysyin, mitä te teette. Ystävä löysi miehen. Tenttasin, mitä se tekee.
Tekeminen, siis opiskelu tai työ, on kätevä ja tehokas kriteeri lokeroida uudet tuttavuudet. Ja lokerointi toimii pelottavan hyvin, koska niin moni määrittelee itsensä tekemisen kautta. Ammatti tuntuu kertovan ihmisestä olennaisen ja rajaa keskustelun kulun siitä eteenpäin.
Haastattelin neljää ihmistä, jotka pitävät työstään. Kun lukion matikanopettaja väittää, että ei lopettaisi nykyisessä työpaikassaan, vaikka saisi lottovoiton, ei oikein tiedä, mitä ajatella. Ajatus on iso klisee, jota työhullut suomalaiset ovat hokeneet vuosikymmenet.
Samalla väitteen sisältö koskettaa: työ antaa jotain sellaista, mitä ei voi voittaa lotossa. Siis sisältöä, merkitystä, mahdollisuuden vaikuttaa.
No helkkari, niinhän sen parhaimmillaan pitää ollakin. Sitten tulevat vielä onnistuminen, kunnianhimo, oppiminen…
Työn hyvistä puolista on vaikea puhua kuulostamatta imelältä. Oli pakko kaivaa esiin myös ongelma. Onko työn ilo pohjimmiltaan kapitalistin juoni, jolla meidät saadaan raatamaan rajattomasti?
Kun kaupunki säästää, koulujen opetusryhmät kasvavat. Työstään nauttiva opettaja tuntee syyllisyyttä siitä, että aikaa ei riitä tarpeeksi yksittäisille oppilaille.
Kun yrityksessä luodaan hyvää fiilistä, koko työyhteisö lietsotaan kiimaan. Ylitöiden tekeminen on siistiä, hyvä meininki jee. Jos uuvuttaa, vika on omassa kapasiteetissa.
Kun työ on henkilökohtainen projekti eikä vain työtä, ongelmien syitä hakee ensimmäisenä itsestään – ei siitä, että työolot olisivat järjettömät. Etenkin nuori työntekijä repii itsestään kaiken irti ja uskoo perättömiin sankarimyytteihin. Työn hauskuus hiipuu.
Jos uuvuttaa, vikaa voi olla myös työnantajassa tai yhteiskunnassa. Kaikkeen ei pidä suostua. Kapinatyöläinen pitää kiinni omasta ilostaan.
Noora Jokinen
