18. lokakuuta 2002
Teksti:

Työmarkkinoilla on käynnissä sukupolvien välinen sota.
    Ikääntynyt Pekka istuu vakinaisessa esimiesvirassa, on hiukan väsynyt ja haluaisi eläkkeelle. Se ei kuitenkaan onnistu. Yhteiskunta tarvitsee Pekkaa vielä keräämään eläkerahoja, vaikka hän lähinnä siirtelee papereita toimistossa.
    Nuori Pätkä on hyvin koulutettu ja haluaisi vakituisiin töihin jo ennen eläkepommin räjähtämistä. Elämä on yhtä näytön paikkaa, jotta työsopimusta taas jatkettaisiin vähäksi aikaa. Pätkästä tuntuu, että hänestä ei ole enää töihin kymmenen vuoden päästä, jos sama työtahti jatkuu.
    Pekka siis vie Pätkältä mahdollisuuden turvallisen tuntuiseen vakinaiseen työhön, vaikka ei haluaisi. Onko siinä mitään järkeä?

Periaatteessa Pätkän asioiden pitäisi olla kunnossa, onhan hänellä oman alan mielekästä työtä valtion virastossa, määräaikaisella työsopimuksella. Silti hieman kaihertaa. Pätkän työsopimusten väliin ei jäänyt kesälomaa. Tai jäi, mutta loma maksettiin rahana, eikä mutinoita kuunneltu.
    Pätkä tietää, että tulevaisuudessa töitä kyllä piisaa. Suuret ikäluokat alkavat jäädä eläkkeelle vuoden 2010 kieppeillä. Fiksuna ja vastavalmistuneena maisterina Pätkä tietenkin tietää, mikä on vanhushuoltosuhde. Se kuvaa eläkkeiden ja muiden vanhuusmenojen aiheuttamaa rasitusta kansantaloudelle.
    Pätkän mielestä tilanne on epäreilu. Mutta se nyt on Suomen tilanne: meillä suuret ikäluokat ovat 1940-luvulla syntyneitä. Ainoa etu täällä on se, että Suomessa on lapsia hiukan enemmän kuin muissa EU-maissa, vaikkei sitä äkkipäätä uskoisikaan.
    Suomessa on nyt neljää työikäistä kohti yksi eläkeläinen. Tästä mennään vain huonompaan suuntaan: Suomen vanhushuoltosuhde on 2010-luvun lopulta aina seuraavan vuosikymmenen jälkipuoliskolle saakka Euroopan unionin maista vaikein. Muualla Euroopassa eläkepommia rakentavat 10-15 vuotta meidän suuria ikäluokkiamme myöhemmin syntyneet.
    Pätkän varaan lasketaan siis paljon. Hänkin laskee: ylityötunteja, asuntolainanlyhennyksiä, kodinhoidontukea, päivämääriä seuraavan mahdollisen työttömyyskauden alkamiseen. Pätkä laskee, miten jaksaa.
    Pekkaa, viisviis, rassaa se, että hän on aina sillä hilkulla päästä huilimaan, muttei silti pääse. Työnantaja ei uskonut vuorotteluvapaakokeilun enää jatkuvan, joten Pekka ei päässyt puoleksi vuodeksi puutarhatöihin.
    Pekka haaveili myös osa-aikaeläkkeestä, mutta sitten sen ikärajaa nostettiin ikävästi 56 vuodesta 58:aan. Nyt Pekka miettii, viitsisikö sinnitellä töissä kuusikymppiseksi ja jäädä sitten yksilölliselle varhaiseläkkeelle. Rahasta ei ainakaan tekisi tiukkaa, eläke on hyvä.

Pekan ja Pätkän ongelmat työmarkkinoilla ovat paitsi kovin erilaisia, myös kovin samanlaisia. Ongelmiin löytyy kolmenlaisia ratkaisuja: yksilön, työnantajien ja koko yhteiskunnan toimia.
    Ydinkysymys kuuluu: Kuinka aiotaan huolehtia siitä, että nuorista koulutetuista aikuisista on 10-15 vuoden päästä pyörittämään tätä yhteiskuntaa? Avohoidossa olevista työkyvyttömyyseläkeläisistä ei ole maksamaan vanhempiensa eläkkeitä.
    Ensinnäkin, miten Pekka ja Pätkä voivat itse ratkaista omat työongelmansa? Hankalasti, sillä ainakaan asenne työhön ei ole ongelma: koko kansakunta elää työn kautta, nuoretkin. Pekkakin on periaatteessa ihan kelpo työntekijä, sitä paitsi hänellä olisi paljon hiljaista tietoa siirrettäväksi seuraaville työsukupolville.
    Tuoreen nuorisobarometrin mukaan nuoret todella arvostavat työtä. Ja trendi on kasvava. Nuorisobarometrejä on tehty vuodesta 1994, ja vuosi vuodelta nuoret ovat valmiimpia ottamaan vastaan tilapäistäkin työtä.
    ”Nuorista työssä on tärkeintä työn sisältö, ei niinkään työn pysyvyys. Mutta jos on pakko valita jompikumpi, niin kyllä meistä kai jokainen tekee mieluummin mielekästä työtä pätkässä kuin täysin merkityksetöntä työtä pysyvästi”, sanoo Nuorisoasiain neuvottelukunnan pääsihteeri Jaana Leppäkorpi.
    Monen mielestä Pätkän valitus onkin elitististä ininää. Ainahan voi valita. Jos haluaa uran ja aseman, on sen eteen tehtävä myös uhrauksia.
    Osa hoksaa itse keksineensä kiireen ja ahkeruuden kierteen. Ikävintä on hoksata se niin, että on tehnyt isoja valintoja työnsä eteen, valinnut vaikkapa perheettömyyden, mutta uhrauksilla ei saakaan sitä, mitä on tavoitellut. Niin toimivat pätkätyömarkkinat.
    Ehkä Pätkän asenteessa on silti ongelmaa. Koulutetut nuoret kuristuvat omaan kunnianhimoonsa. Karkeasti arvioiden alle kolmikymppisistä viidennes on huippukoulutettuja, kielitaitoisia, kansainvälisiä. Siis kunnon EU-kansalaisia.
    Heille menestyminen on pakkomielle ja syrjäytymistä se, että putoaa tavallisten puurtajien kastiin, siihen porukkaan, jota valtaosa väestöstä kuitenkin edustaa.
    Pekalla ei enää sellaisia paineita ole. Hän viihtyy periaatteessa hyvin työssään. Hänelle työelämän joustot ovat keinuttelua konttorituolilla.
    Pätkällä ei kuitenkaan ole varaa Pekan liukuvaan työaikaan. Pätkä ei laske ylityötuntejaan, koska määräaikaisuus on juuri loppumassa. Rahat ovat virastolta lopussa, koska valtio maksaa velkaa. Töitä tehdään liian pienellä – määräaikaisten – porukalla.
    Samaan aikaan viereisessä loosissa vakituisessa virassa oleva kollega Pekka lukee iltapäivälehteä. Hänellä on kiire korkeintaan töistä kotiin.

Entä toinen ratkaisun tarjoaja? Miten työnantaja voi ratkaista Pekan ja Pätkän probleemit?
    Pätkä toivoo, että hän pääsisi tekemään rauhassa töitä. Vakinaistakaa ja luottakaa, Pätkä mumisee. Päästäkää suojatyöpaikalla nuokkuva haluamalleen varhaiseläkkeelle.
    Nuoret työntekijät ovat tehokkaita ilman määräaikaisuuksien synnyttämää kilpailukierrettäkin.
    Vertaillaanpa eri ikäisten työläisten tuottavuutta. Neljänkymmenen ikävuoden tienoilla työntekijän tuottavuus alkaa laskea – ja palkka kasvaa. Samaan aikaan nuoret huhkivat tuottavinta työtä, kasvattavat lapsia, ostavat asunnon – ja saavat tuottavuuteensa nähden vähiten palkkaa uransa aikana.
    Tuottavuuden ja palkan paradoksia ovat laskeneet muun muassa Tilastokeskuksen Mika Maliranta ja Pekka Ilmakunnas. He ovat verranneet, miten erilainen työntekijäjakauma vaikuttaa yrityksen tuottavuuteen.
    ”Alle kolmikymppisten ja viisikymppisten työn tuottavuuden ero on paitsi tilastollisesti, myös tuloksellisesti merkittävä”, Maliranta sanoo.
    Kuulostaako huuhaalta ja ikäsyrjinnältä? No miksi sitten yritykset palkkasivat laman jälkeen nuoria, kun tuottavuus ja koko maa piti saada uuteen nousuun?
    Esimerkiksi teollisuudessa työntekijöiden keski-ikä kasvoi lama-aikana, kun nuoria ei enää palkattu – eikä ketään muitakaan. Sen jälkeen nuoret kelpasivat, ja keski-iän nousu pysähtyi. Kukaan ei palkannut laman leskiä, keski-ikäisinä työttömiksi jääneitä, kun tarjolla oli osaavia, joustavia ja tuottavia nuoria aikuisia.
    ”Totta kai. Eivät yritykset sentään tyhmiä ole”, Maliranta sanoo.
    Toki taloustieteilijöiden tuottavuuslaskelmat ovat saaneet osakseen myös kritiikkiä. Tuottavuuden mittaaminen yksilötasolla on vaikeaa, muistuttaa tutkija Ulla Hämäläinen Palkansaajien tutkimuslaitoksesta.
    ”Ehkei esimerkiksi IT-sektorin hyvä tuottavuus viime vuosina ole seurausta vain siitä, että alalla on töissä paljon nuoria miehiä. Moni muukin tekijä vaikuttaa: uudempi tuottava teknologia, yritysten ikä ja työntekijöiden korkeampi koulutus alalla”, Hämäläinen sanoo.
    Osin nuoret ihmiset myös valikoituvat tuottavimmille aloille. Nuoret vaihtavat usein työpaikkaa ja tuottavat yritykset palkkaavat usein uutta työvoimaa.
    Ja Pekan iloksi Maliranta ja Ilmakunnas saavat myös tuloksen, että naiset ovat miehiä tuottamattomampia. Yhteiskunta kun ei laske naisvaltaisia hoiva-aloja kovin tuottoisiksi – ainakaan vielä.
    Silti raha voisi ratkaista paljon. Pätkä paiskisi töitä hieman vähemmän ahdistuen, jos työstä saisi sen ansaitseman palkan.
    Mutta Suomessahan vain muutamalla erikoisalalla on työvoimapulaa, joka nostaa nuortenkin työntekijöiden hintoja. Perustuotannossa palkka kasvaa iän myötä. Sitä on perusteltu muun muassa insider-mallilla. Eli keski-ikäiset päättäjät ovat luoneet järjestelmän, joka suosii ikääntyviä: ikälisiä ja keinotekoisia nimikejärjestelyjä.
    Ongelma vain on, että tämä malli on luotu 1970-luvulla, jolloin vielä pysyttiin samassa firmassa ja samalla alalla koko työhistoria. Nyt opitaan elinikäisesti, eikä eri alan työstä tipu ikälisiä.

Laman jättämä
epävarmuus vakinaisti edes jotain: määräaikaiset työ-suhteet. Mutta voisivatko työnantajat pikkuhiljaa luopua lamapuskureista?
    Tulisiko työnantajalle hirveän kalliiksi päästää iso-palkkaiset, vähän tuottavat vanhat työntekijät eläkkeelle ja korvata heidät pienipalkkaisilla, tuottavilla nuorilla aikuisilla?
    Hankalaksi asian tekee se, että valtio haluaisi pikemminkin tukkia eläkeputkea. Juuri nyt se vaikuttaa kuitenkin pelkältä asennekasvatukselta
    Töistä ei saa haluta pois, koska tulevaisuudessa joudumme pitämään kynsin ja hampain kaikki kykenevät tienaamassa. Enää huonokuntoisimpiakaan raasuja ei päästetä eläkkeelle, kun pelätään työvoimapulaa ja eläkepommia.
    Pekan voisi kuitenkin päästää ajoissa kuluttamaan, sillä terveydenhoitomenojen kasvu on monen Pekan kaltaisen osalta turha pelko. Osa-aikaeläkettä esimerkiksi on markkinoitu alun perin sillä, että ihmiset eivät jaksa enää työssään.
    Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen tutkimus varhaiseläkkeistä ja seniorien ajankäytöstä kertoo muutakin. Suuri syy haluta eläkkeelle on myös se, että hyvän eläkkeen keränneet, varakkaat ja vetreät viisvitoset haluavat lisää vapaa-aikaa omiin puuhailuihinsa.

Vielä on yhteiskunnan vuoro auttaa Pekkaa ja Pätkää. Mutta miten yhteiskunta puuttuisi kenenkään yksityisasioihin, siihen, kuinka mielekkäältä työ milloinkin tuntuu? Onhan täällä sopimisen vapaus.
    Pekasta ja Pätkästäkin työ on työtä, eikä kovin herkästi kehtaisi valittaa. Sitä paitsi Suomessa on kärsitty jo vuosikymmenien ajan suurtyöttömyydestä.
    Suomen Akatemian juuri päättyneen lamatutkimusohjelman vetäneellä tutkimusprofessorilla Jaakko Kianderilla on malli siitä, kuinka työllisyysongelma saataisiin hoidettua.
    Malli on siitä hieno, että samalla saataisiin jaettua vakitöitä paremmin nuorillekin, eikä Pekankaan tarvitsi eläkevakuutuksen lisäksi huolehtia siitä, että saa sairaanhoitonsa yksityisesti.
    Kianderin mielestä täystyöllisyys on mahdollisista helpoilla ratkaisuilla.
    Työttömyysongelmaa on tähän asti yritetty hoitaa varsin ikävästi niin, että työsuhde- ja työttömyysturvaa on heikennetty. Kianderin malli on mukavampi: lasketaan veroja roimasti ja annetaan julkisten menojen kasvaa. Painetaan kaasua.
    Miten tämä toimisi? Siten, että verojen ja korkojen lasku lisäisi kulutusta. Yritysten pitäisi tuottaa lisää, ja siksi palkata väkeä. Neljän prosentin veronlasku synnyttäisi Kianderin mukaan jopa 250 000 työpaikkaa, kun kysyntä kasvaisi.
    Miksi sitten julkisia menoja pitäisi kasvattaa?
    Julkisen sektorillekin saataisiin kymmeniä tuhansia työpaikkoja, jos valtion budjetteja ei tehtäisi aina ylijäämäisiksi. Julkisten menojen ”reaaliarvo” pysyisi samana, kun julkinen sektori työllistäisi reilusti enemmän porukkaa.
    Rahaa säästyisi työttömyysturvarahoista. Nyt niihin kuluu rutkasti verotuloja. Työttömyysrahoilla saataisiin Kianderin laskujen mukaan 50 000 uutta julkisen sektorin työpaikkaa.
    Kianderilaista ajattelua löytyy myös Suomen ulkopuolelta: muun muassa Ranska, Saksa ja Portugali viis veisaavat EU:n budjettikurivaatimuksista. Talouden kasvu on tärkeämpää.

Loppupeleissä Kianderin mallissa jäätäisiin plussan puolelle, vaikka esimerkiksi terveydenhoitoon ja muihin julkisiin palveluihin laitettaisiin rahaa niin paljon kuin on tarpeen.
    Tosin mallissa on riskinsä, ja ehkä siksi Kianderin Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä esittelemä visio on saanut vaimean vastaanoton. Ei ole niin selvää, että kasvanut kysyntä tuo kaikille aloille automaattisesti lisää työpaikkoja, sillä tuotantotavat kehittyvät.
    Jotkut ovat käskeneet katsoa Japaniin. Siellä julkisen sektorin annettiin kasvaa ja valtion velkaantua. Tuloksena oli paikoilleen jämähtänyt bruttokansantuote ja valtion käsittämätön velkataakka.
    Kianderin mallin ongelma on myös se, että sen luulisi poliittisesti sopivan kaikille – mutta ei se oikein sovi kenellekään. Oikeisto on perinteisesti ajanut veronalennuksia. Vasemmisto taas on halunnut turvata julkisen sektorin toiminnan. Kuinka siis suhtautua ratkaisuun, joka yhdistää molemmat periaatteet?
    Poliitikot ovat olleet hiljaa, kollegat naureskelleet kait hyväntahtoisesti. Kiva että joku keksii mukavia keinoja, mutta eiväthän ne ole realistisia. Se on kuitenkin selvää, ettei Pekalle ja Pätkälle kannata selittää, ettei mitään ole tehtävissä.
    Suomessa on OECD-maiden suurimmat erot eri ikäryhmien koulutustasossa. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että suurten ikäluokkien jäljiltä jää eniten matalapalkkaisia töitä vähän koulutetuille. Se ei silti tarkoita, etteikö Pätkän kaltaisia osaajia tarvittaisi. Lisäksi paljon puhuttu hiljainen tieto taitaa jäädä leijumaan työpaikkojen käytäville.
    Osaajia tarvitaan paitsi yksityisellä sektorilla, myös yhä vaativammissa valtion tehtävissä. Edes nyt ei näytä hyvältä: vuonna 2000 yli puolet valtion henkilöstöjohtajista arvioi, ettei heillä ole riittävästi osaavaa työvoimaa yksikössään. Kymmenen seuraavan vuoden aikana yli 60 000 valtion työntekijää jää eläkkeelle – siis melkein puolet.
    Silti valtion määräaikaisten työntekijöiden osuus kasvaa hiljalleen. Nyt heitä on jo kolmasosa. Mitenkäs siinä valtionneuvoston periaatepäätöksessä valtion henkilöstöpolitiikasta sanottiinkaan: ”Valtio on aktiivisesti mukana työelämän ja perhe-elämän yhteensovittamisessa.”
    Pätkää ei paljon naurata. Sovita nyt asuntolainaa edessä olevaan työttömyyspätkään tai ainakin siihen epävarmuuteen, ettei työ jatku.
    Pitäisiköhän Suomessa ajatella asioita hiukan uudella tavalla? Niin, ettei pakottaminen olisikaan ratkaisu. Taitaa olla niin hassusti, että ripaus inhimillisyyttä työmarkkinoilla tuo mukanaan myös taloudellista hyötyä.

Anna-Liina Kauhanen ja Riku Siivonen