18. lokakuuta 2002
Teksti:

Lääkäri Kaarina Huuskonen huokaisee. Hän on hakenut oppilaitosten ilmoitustaululla työntekijää helsinkiläisessä sairaalassa loppuvaihettaan elävän sukulaisen avuksi. Resurssien vähentämisen takia hoitajia kun ei tahdo riittää vanhusten syöttämiseen. Työtä pari tuntia päivässä, palkkaa yhdeksän euroa tunnilta, siis mukavaa taskurahaa opiskelijalle, Huuskonen tuumi.
    Millaisen opiskelijan 98-vuotias ikäihminen on saanut lounas- ja päivällisavukseen? Ei minkäänlaista. Ei kylteriä, muttei teologian ylioppilasta eikä diakoniaopiskelijaakaan. Huuskonen ei ole saanut yhtäkään yhteydenottoa.
    ”Olen aivan ihmeissäni. Laitoin hakuaikaakin vain viikon, kun ajattelin, että soittoja tulisi muutenkin aivan riittävästi.”

Tilannetta paljon
pohdittuaan Huuskonen on päätellyt, että yksi syy hoivatyön karttamiseen on se, että opiskelija saa euronsa helpommallakin tavalla.
    ”Tuskin opiskelijalla nyt liikaa rahaa on.”
    Vanhuksen maailman tavoittaminen on harvinainen taito nuorella ihmisellä. Kaikkea ei voi osata etukäteen, siksi hoivaamistyöhönkin täytyy perehdyttää. Huuskonen painottaa, että vanhus täytyy oppia kohtaamaan oikein. Syöttäminen ei saa olla pelkkää mekaanista suun täyttämistä. On uskallettava antaa hellyyttä ja lämpöä: silittää kättä, hellitellä ja jutella mukavia.
    Tarjolla on hyvä työ – ja haku on yhä päällä.

Anne Korppila