Harmaata taivasta, betonia, ruskeaa ruostetta ja mutaa. Lukas Moodissonin elokuvan Lilja 4-ever maisema on juuri sellainen kuin sen kuvitteleekin olevan entisen Neuvostoliiton alueella kuvatussa elokuvassa.
Hieman osoittelevaa ja yksinkertaista? Liioitteleekohan arvostettu ruotsalaisohjaaja nyt vähän?
Liljan ensimmäisissä Helsingin näytöksissä katsomosta kuului paljon venäjänkielistä supattelua.
Arkimaanantaina Kinopalatsin kakkossalissa istuu myös Venäjän kielen ja kirjallisuuden opiskelija, kahdeksan vuotta Suomessa asunut Eiva Dobrinin.
Onko Venäjällä niin kurjaa kuin aina kerrotaan?
”On, ja ehkä vielä hieman kurjempaakin. Suurin osa venäläisistä asuu joko elokuvan kuvaamissa tai huonommissa oloissa. Ei kaikilla ole varaa lämmitykseen”, Dobrinin sanoo.
”Mietin usein, kuinka onnekas olin voittaessani yläasteella kilpailun, jonka palkintona pääsin Suomeen opiskelemaan. Enkä minä ollut ainoa, joka hamusi länteen. Kaikkihan sinne halusivat.”
Niin haluaa Moodissonin elokuvan 16-vuotias Liljakin. Liljan hartain toive on päästä pois kotikaupungistaan. Toiseksi suurin haave olisi saada rahat riittämään Marlboro-askiin.
Malmöläisen ohjaajan elokuvassa Lilja päätyy Ruotsiin ja minnekäs muualle kuin Malmöön. Etelä-Ruotsissa Lilja tekee sitä, millä suomalaiset kuvittelevat joka toisen venäläisnaisen tienaavan rahat turkiksiinsa.
”Kuvaamani maailma on monelle kylmä realiteetti. Esimerkiksi Moldaviassa arviolta 99 prosenttia nuorista ei usko oman maansa tulevaisuuteen”, Moodisson arvioi.
Sanotaan, ettei maahanmuuttajana ole Suomessa helppoa. Ei ole Ruotsissakaan, ainakaan elokuvassa.
Ruskeanahkatakkinen mies työntää venäläisen Liljan ruotsalaisen kerrostaloasunnon eteiseen ja tölväisee asunnon omistajalle, että tällä on aikaa ”en timme”. Vanhapoika haluaa pitää nuorta venäläistyttöä kädestä ja naida.
Suomessa asui seitsemän vuotta sitten 16 000 venäläistä. Tänään heitä on tuplasti enemmän, ja venäläiset ovat Suomen reilusti suurin ulkomaalaisryhmä. Virolaiset tulevat kaukana kakkosena 11 000 hengen joukolla.
Eiva Dobrinin, tuntuiko elokuvan venäläisen maahanmuuttajan maailma tutulta?
”Liljan tapaan olen minäkin ollut tilanteessa, jolloin taskussa ei ollut lantin lanttia – eikä tietoa seuraavista kolikoista. Tulihan sitä joskus mieleen, että pitäisikö tässä nyt jalat levittää. En kuitenkaan levittänyt”, Dobrinin sanoo.
”Mutta Suomessahan yleinen asenne on se, että kaikki venäläiset naiset ovat huoria ja miehet rikollisia. Eihän se niin ole. Elokuva kuitenkin näyttää, ettei aina ole muita vaihtoehtoja. Ja Liljan tarina on vielä aika kesy.”
Merituuli Ahola
