Mitä lähemmäs Ruoholahtea oranssi maanalainen minua kuljettaa, sen kihelmöivämmäksi käyn. Olenhan päättänyt viimeinkin hankkiutua eroon rekryneitsyydestäni muutaman kokeneemman ystäväni johdolla. Kaapelitehtaalla ovat käynnissä jokavuotiset rekrymessut.
Tapahtuman pääasiallisena funktiona on käsittääkseni parittaa kasautuvat työt ja innokkaat tekijät.
Mekin olemme liikkeellä tositarkoituksella – jos nyt emme elinikäistä kumppania hakemassa, niin muutaman kesän kestävää osa-aikaflingiä kuitenkin.
Kaapelitehtaan avara messutila ei näytä kutsuvalta eikä liioin turhan täydeltä, ainakaan tähän aikaan aamusta. Enemmän kuin postia -logon alla seisoksii joukkio hockeynightinoransseihin ja fazerinsinisiin puettuja tehokkaita ammattilaisia. Sormissaan he hypistelevät minikokoisiksi postilaatikoiksi naamioituja muistilapputelineitä.
Jo ensisilmäys kertoo, että joko nousukausi on vihdoin todella taittunut tai sitten työnantajat viettävät palkallista sairaslomaa lorvikatarrin kourissa.
Valtaosa ständeistä on henkilövuokrafirmojen hallussa muutamaa valtion ja kaupungin pöytää sekä paria muiden yritysten kojua lukuun ottamatta.
Pelin todellinen henki selviääkin nopeasti: kyse on työvoimapoliittisesta lihatiskistä, jossa sanat opiskelija ja työpaikka eivät kertakaikkiaan mahdu samaan lauseeseen.
Esittelypöytien ja brosyyritelineiden takana päivystävät messuedustajat arvioivat varsiamme ja kasvojamme, eivätkä ilmiselvästi pidä näkemästään.
Lähestyn yhden vuokratyövoimayrityksen pöytää:
”Minkäslaisia työpaikkoja teillä yleensä on?”
”…no eeeei… mä oon tuolta Espoon toimistosta että… ei meillä kyllä osa-aikasille oikeen…” tiskillä päivystävä nainen mumisee.
”No onko teillä jotain työhakemusta jonka vois täyttää tai vaikka cv-pankkia netissä?”
”…ei meillä tässä kyllä mitään, käykää vaikka meidän nettisivuilla, sieltä löytyy noita täytettäviä.”
Lopulta onnistaa: ritari sotisovassaan!
Tasavallan puolustusvoimat osoittaa jälleen ryhdikkyytensä ja on (ainoana) valmis ottamaan meidät siipiensä suojaan. Työn merkeissä tietysti. Ilmeisesti se ei koe kolmea vetävännäköistä ja vieläpä terävää tulevaisuudentoivoa fataaliksi uhaksi edes firman pikkujouluihin ja kahvipöytään.
Poistumme vajaan tunnin kuluttua taistelukentältä voittajina. Mikäli esillä olleet firmat hyödyntävät jo leivissään olevia päivänsäteitä esimerkkeinä uusia valitessaan, emme taida edes haluta tulla palkatuiksi.
Silti olo on merkillisen nöyrä. Ehkä ekakerran kuuluukin sattua?
Cata Salaspuro
