20. syyskuuta 2002
Teksti:

Keskiviikko 4.9. Tarkka luku on 9 tuntia ja 22 minuuttia, selviää suomalaisten mediankäyttöä mitanneesta Intermedia-tutkimuksesta. Helsingin Sanomien uutisen vieressä olevasta kuviosta näkee, miten aika jakaantuu eri välineiden kesken. Leikkaan siitä itselleni lukujärjestyksen: Aion lukea sanomalehtiä 48 minuuttia päivässä. Aikakauslehtiin käytän 25 ja ilmaislehtiin 8 minuuttia. Telkkaria 3 tuntia ja 35 minuuttia, radiota puoli tuntia vähemmän. Puoli tuntia kirjallisuutta, 21 minuuttia internetissä, 18 minuuttia äänitallenteita, 10 minuuttia videoita ja 2 minuuttia suoramainontaa.
    Työpöydälläni lojuu pino Hesareita, Suomen Kuvalehti, Vihreä Lanka, Rumba ja pari viikkoa vanha The Economist. Aloitetaan niistä. Tutustun Prahan tulvien vaikutuksiin, pitkäaikaistyöttömien arkeen, Tansanian terveydenhoitojärjestelmään ja Zen Cafén laulajan Samuli Putron mietteisiin. Päivän lehtiminuutit täyttyvät nopeasti. Kotona avaan television. Katson dokumentin Jeesuksen syntymäkirkon piirityksestä Betlehemistä. A-Talkissa Kimmo Sasi selittelee sulavin sanankääntein Sonera-sotkun taustoja. En silti tiedä tämänkään ohjelman jälkeen, kuka kämmelsi ja kenen luvalla.

Torstai 5.9. Aloitan aamun ykkösen brittiläisellä draamasarjalla Merilinja. Selaan kanavia eteenpäin: TV2, MTV3, Nelonen, SVT, TV5, BBC, Deutsche Welle. Vuonna 1985 Suomessa oli kaksi valtakunnallista tv-kanavaa. Ne lähettivät viikossa 98 tuntia ohjelmaa. Radiolähetykset päättyivät puoliltaöin Maamme-lauluun. Vuosituhannen vaihtuessa pelkästään paikallisradioita oli 63. Neljä valtakunnallista tv-kanavaa lähetti viikossa yhteensä 380 tuntia ohjelmaa. Ja siihen päälle vielä ulkomaiset kanavat, Eurosport, Music Television, hörhökanavat ATV ja MoonTV sekä muut. 14 tuuman televisiossani näkyy 14 kanavaa. Mediatarjonnan lisääntyminen on herättänyt tutkijat ja lasten vanhemmat. Se on kirvoittanut satoja puolivillaisia analyyseja infoähkystä ja kiukkuisia yleisönosastokirjoituksia television passivoivasta vaikutuksesta.
    Kyllä, nykynuoriso kuluttaa mediaa eri tavalla kuin vanhempansa, mutta kannattaako sen havainnon ympärille enää järjestää seminaareja, joissa mediatutkijat puhuvat mediasukupolvesta, joka elää media-aikakaudella, jota luonnehtii median merkityksen korostuminen? Kai se nyt on selvä, että jokin jälki sieluun jää, jos kasvaa aikuiseksi maailmassa, jossa illan päätteeksi ei kuule kansallislaulun säveliä vaan näkee Timo T.A. Mikkosen puhuvan pään.
    Radio Helsinki on hyvä kanava, mutta töissä avaan sen väärään aikaan. Anssin eli Ari Peltosen Vihatut levyt -lähetys on juuri alkanut. Riki Sorsan, Kim Lönnholmin ja Elton Johnin kappaleiden päälle karjuminen on hauska ohjelmaidea, mutta se häiritsee pahasti työntekoa.
    Illalla luen loppuun Rosa Liksomin ja Jukka Uotilan Go Moskova Go´n. Tekisi mieli aloittaa Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie, mutta puolen tunnin kirjakiintiö on jo täyttynyt.

Perjantai 6.9. Kynnysmatolleni on pudotettu Kuponkiuutiset. Se on hyvää vessalukemista. Pöntöllä on mukava pohtia, mitkä viisi levyä tilaisi, jos olisi pakko liittyä Fazerin musiikkikerhoon. Töissä selaan internetiä. 21 minuutissa ehdin vilkaista New York Timesin ja BBC:n tuoreimmat uutiset ja sen, mitä brittilehdet kirjoittivat Jari Litmasen siirtymisestä Amsterdamin Ajaxiin. Suomalaisten sanotaan olevan ahkeria nettisurffailijoita, mutta 21 minuuttia päivässä tuntuu aika vähältä. Ainakaan se ei ole tarpeeksi oikeuttaakseen pömpöösit juhlapuheet tietoyhteiskunnasta, jossa tietokoneet ovat korvaamassa lehdet ja kirjat tiedonhankintakanavina. Palataanko aiheeseen sitten, kun ”seksi” ja ”porno” eivät enää ole internetin yleisimmät hakusanat.
    Kotimatkalla nappaan mukaani Voima-lehden. Olen juuri syventymässä ruotsalaisesta Rinkebyn koulusta kertovaan artikkeliin, kun muistan, että luin aamulla raitiovaunussa viisi minuuttia Metroa. Aikaa on enää kolmen minuutin pikaselaukseen. Siirtolaiskoulu on aiheena kiinnostava, mutta juttu on poskettoman löysästi tehty. Toimittaja jaarittelee laivan yökerhosta, Ruotsin oluthinnoista ja suomalaisten alemmuudentunnosta. Eikö Voiman pitänyt olla se vakava yhteiskunnallinen lehti? Luen Hotakaista sängyssä yhteen asti. Soo, soo. Huomenna vietän kirjatonta päivää.

Lauantai 7.9. Käyn penkomassa lehtiroskista. Haluan tietää, mitä naapurini lukevat: iso pinkka Hesareita, Talouselämä, Pellervo, Hufvudstadsbladet, Anna, Seura, Apu, Aku Ankka, IT-viikko, Financial Times… Hirveä määrä paperia. Yhteiskuntaopin kirjoissa opetetaan, että suomalaiset lukevat poikkeuksellisen paljon lehtiä. Sitä niissä ei kerrota, että Suomen luetuimmat aikakauslehdet ovat Pirkka ja 7 Päivää. Suomessa ilmestyy yli 5 000 lehteä, ja uusia perustetaan koko ajan. Niin kuin tämä Nöjesguiden, joka syntyi Aktivistin raunioille. Vilkaisen sitä. Ensimmäiseen numeroon päätoimittaja on haastatellut muusikko Jori Hulkkosta ja kirjoittanut sivun jutun otsikolla ”Mitä kuuluu Molli-Jori?” Sitä lukiessa käy sääliksi Suomen metsävaroja: ”Kerrotko vähän uuden levyn tekemisestä?”, ”Mitenkäs sun kesä sujui?”, ”Mietittiin tossa, että mitähän sä mahdat pakata mukaan, kun lähdet ulkomaiselle keikalle soittamaan, siis levyjen lisäksi”, ”Miltä sun syksy näyttää?”
    Päivän saldoon kuuluu toinenkin uutuus, äänekkäästi lanseerattu Radiolinjan asiakaslehti Isohai. Se on kuulemma uudentyyppinen kännyköihin ja mobiilipalveluihin keskittyvä aikakauslehti. Ensimmäisessä numerossa on aukeamakaupalla logojen ja muiden mobiilipalvelujen mainoksia sekä tolkuttomat määrät kännykkävertailuja. Toivottavasti Isohain lukijat, tai edes tekijät, ymmärtävät mainonnan ja journalistisen aineiston kytkökset.
    Äänitallenteet! Moralisoiva monologini keskeytyy, kun muistan, etten ole kahteen päivään kuunnellut äänitallenteita. Cd-soittimeni on rikki, joten turvaudun yläasteen aikaisiin c-kasetteihin. Yritän päättää, kumpi on siedettävämpi, Faith No Moren esikoisalbumi vai Italiassa äänitetty Nirvana-bootleg.

Sunnuntai 8.9. Katson uusintana Nelosen Hyppönen Enbuske Experiencea. Enbuske ja Hyppönen istuvat sohvalla ja kommentoivat Iltalehden juttua, joka käsittelee Hyppöstä ja Enbuskea. Suomi on siitä erikoinen maa, että täällä toimittajista tehdään julkkiksia, joiden yksityiselämän käänteitä muut toimittajat sitten referoivat. Se on kai sitä kaverijournalismia.
    Huomannette tästäkin kirjoituksesta, että suomalaiset tiedotusvälineet käsittelevät yhä useammin muita suomalaisia tiedotusvälineitä. On olemassa lehtiä, joissa kirjoitetaan vain televisio-ohjelmista. Ja aamutelevisiossa luetaan päivän lehtiä, aivan kuin ihmiset eivät itse osaisi. Joskus oman navan ympärillä pörrääminen saavuttaa absurdit mittasuhteet. Jussi Ahteen Absolute-lehden perustamisseikkailuista kirjoitettiin kesällä kymmenen kertaa enemmän juttuja kuin Angolan nälänhädästä. Ykköseltä tulisi pitkä ja perusteellinen dokumentti Terrorismin vastavoimat. Valitsen ohjelman Koomikon kuva – Spede Pasanen 1930-2001.

Maanantai 9.9. Luen aamukahvilla Kelan Sanomia. Kolmen palstan juttu ”Työeläkkeiden pohjaosakorvaus toteutuu” on kirjoitettu niin kankealla virastokielellä, että se pitää lukea kolmasti ennen kuin ymmärtää pointin. Säädän vastaanottimen Radio Novan taajuudelle. Siellä soi – ja nyt en huijaa – Careless Whisper. Ai että miksi Kelan Sanomat ja Radio Nova? Olen päättänyt omistaa tämän päivän tiedotusvälineille, joihin en yleensä vapaaehtoisesti koske.
    Asetun sohvalle tuijottamaan Music Televisionia. Suhteeni kanavaan on ristiriitainen. MTV oli teinivuosieni rakastettu. Katsoin iltaisin Ray Cokesin juontamaa suoraa lähetystä, johon katsojat saivat soittaa. Oli jännää tietää, että jossain päin Eurooppaa Manuel, Ingrid ja Pjotr katsoivat samaan aikaa samaa ohjelmaa. Se oli globalisaatiota aikana, jolloin koko termiä ei ollut keksitty. Sitten MTV sortui aluepolitiikkaan. MTV Europe vaihtui MTV Nordiciksi, jossa soi Bomfunk MC´s, HIM ja Don Huonot. Illuusioni eurooppalaisesta yhteisöllisyydestä katosi. Ero oli väistämätön. Toisaalta en kai enää kuulu kanavan kohderyhmään, joten jupinat sikseen. Samasta syystä jätän meuhkaamatta Radio Novan, Kiss FM:n ja muiden soittolistoihin perustuvien hittiradioiden musiikkitarjonnasta. Hassua kuitenkin, että eniten radiotarjonnan kapea-alaisuudesta ovat huolissaan keski-ikäistyvät bluesdiggarit, jotka eivät ole enää vuosiin kuuluneet yhdenkään kanavan kohderyhmään. Luulisi, että yhteiskunnassa on suurempiakin epäkohtia kuin se, että nuoret altistuvat kerran tunnissa Britney Spearsille. Ennemmin pitäisi olla huolissaan hittiradioiden toimittajista. Suomessa on satoja aikuisia ihmisiä, jotka hankkivat elantonsa iltapäivälehtien ääneen lukemisesta ja pilasoittojen soittamisesta.

Tiistai 10.9. Viimeinen testipäivä. Aloitan Eurosportilla. Lahdessa hypätään muovimäkikilpailua tyhjälle katsomolle. Janne Ahosen hypyn kohdalla tekopirteä selostaja yrittää kohottaa tunnelmaa: ”Hyyyviin tulee Janneee.” Äh. Haluaisin mieluummin kuulla Kari Hiltusen suusta virkamiesmäisiä luonnehdintoja pikkunäteistä siivuista, sopivasta tuuliraosta ja tyylipuhtaasta ilmalennosta. Nykyiset urheiluselostajat yrittävät eläytyä kehnoihinkin suorituksiin kuin kesäteatterin puskafarssissa ja käyttävät kummallista uuskieltä. Koska viimeksi kuulitte jalkapalloselostajan puhuvan rangaistusalueesta? Nyt se on aina boksi tai kuudentoista alue. Telkkari on auki koko päivän, mutta en kiinnitä siihen juuri huomiota. Havahdun vasta Ylen puoli yhdeksän uutisiin. Toimituksella on skuuppi Alpo Rusin mahdollisista Stasi-yhteyksistä. Näen silmissäni iltapäivälehtien toimittajien hymyt. Lööppiaiheista ei tulisi taas vähään aikaan pulaa.

Keskiviikko 11.9. Se on täytetty. Järjettömältä kuulostanut kymmenen tunnin päiväannos ei tuntunutkaan kovin pahalta. Katsoin ja luin paljon kaikenlaista moskaa, mutta en silti huvittanut itseäni hengiltä, kuten mediatutkija Neil Postman pelkäsi jo 1980-luvulla amerikkalaisille tapahtuvan. Olen minä kokenut pahempaakin. Olen katsonut vapaaehtoisesti Pettäjiä ja puolipakolla Kauniita ja rohkeita. Seurasin Beverly Hills 90210 -sarjaa monen vuoden ajan joka ikinen sunnuntai. Olen ajanut puolen Suomen halki Radio Novaa kuunnellen. Kaapissani on yli 40 videokasettia täynnä koripallo-otteluita. Olen katsonut ne kaikki moneen kertaan. Olen yhtä aikaa median suurkuluttaja ja äänekäs sohvakriitikko. Voin paasata tuntitolkulla journalismin etiikasta ja syventyä sen jälkeen Seiskan julkkisjuoruihin. Erotan mielessäni tiedotusvälineet ja viihdytysvälineet, ja uskon, että huonoinkin ohjelma tai lehti viihdyttää aina jotakuta.
    Vain kerran uskoni oli todella koetuksella. Se tapahtui noin vuosi sitten. Timo Jutila oli kilpailemassa Antero Mertarannan juontamassa Voitto kotiin -urheilutietovisassa. Ratkaisukysymyksen kohdalla studion lattialle tuotiin suuri laatikko. Kilpailijoiden tehtävänä oli arvata, onko laatikossa Curt Lindström vai eikö ole. Jutila pohti vastaustaan pitkään, olihan kyse tietokilpailun voitosta. ”No, on se Curre siellä”, hän tokaisi lopulta typerä virne naamallaan. Jukopliuta sentään, niin olikin! Studioyleisö taputti lujaa, kun Lindström ja Jutila hakkasivat toisiaan selkään. Silloin ymmärsin, että emme todellakaan elä tietoyhteiskunnassa.

Ilkka Karisto