20. syyskuuta 2002
Teksti:

Vaikka EU-jäsenyys ja Euroopan yhdentyminen ovat tiedotusvälineiden ja politiikan vakioaineistoa, romaaneissa ne ovat marginaalisessa roolissa. Kiihkeitä rakkaustarinoita ei sijoiteta Brysselin kortteleihin, eikä julmia perhedraamoja esitetä virkamiesperheiden pitsiverhojen takana.
    Taavi Soininvaara ja Hannu Raittila kuuluvat kuitenkin EU-kaunokirjallisuuden etujoukkoihin. Suomalaisen dekkarikirjallisuuden nouseva kyky Soininvaara rakentaa kolmannen romaaninsa Koston komissio Euroopan unionin itälaajentumisen ympärille. Terroristit murhaavat EU-komissaareja pysäyttääkseen laajentumisen, ja tarinaan kietoutuvat myös globalisaatiovastaisuus ja heräävä nationalismi.
    Hannu Raittilan Canal Grandesssa pyöritään EU-byrokratian pyörteissä niin taitavasti, että kirja sai peräti Finlandia-palkinnon. Mutta millaisen kuvan herrat unionista kirjoissaan antavat, ja onko fiktiossa faktaa?

Soininvaara on
tehnyt kotiläksynsä. Hän viittaa sujuvasti EU:n viimeaikaiseen kehitykseen, eikä kirjasta löydy asiavirheitä. Unionin komission merkitys tosin korostuu juonessa liikaa verrattuna sen todelliseen valtaan. Tosiasiassahan jäsenvaltioiden hallitukset päättävät unionin yhdentymisen suurista kysymyksistä, ei komissio.
    Epäilyksiä herättää myös Soininvaaran tapa kuvata unioni perinteisten valtioiden tapaiseksi poliittiseksi järjestelmäksi, joka toimii ennakoidusti. Kuvauksesta puuttuvat EU:n irrationaaliset puolet, esimerkiksi megalomaaniset lehmänkaupat. Vika ei kuitenkaan ole niinkään kirjailijassa kuin genressä. Soininvaara on törmännyt samaan ongelmaan kuin kirjailijat, jotka ovat päättäneet jättää EU-kuvauksen sikseen. Jännityskirjallisuus vaatii yksinkertaistuksia ja miljööltään mustavalkoisia asetelmia, eivätkä EU:n monimutkaisuus ja heiveröinen rooli maailmanpolitiikassa taivu helpolla näihin vaatimuksiin. Mutta kuinka sitten suoriutuu tehtävästään Raittila palkitussa teoksessaan Canal Grande?
    Kirjassa suomalainen työryhmä saapuu pelastamaan Venetsian rakennuskantaa osana monikansallista Unescon ja EU:n hallinnoimaa asiantuntijaryhmää. Mitään konkreettista ei saada aikaan ajan tuhlautuessa byrokratiaan ja kansallisten delegaatioiden keskinäiseen kiistelyyn. Raittila piirtääkin selvästi kyynisemmän kuvan yhdentyvästä Euroopasta kuin Soininvaara. Suuret visiot kaatuvat keskinäiseen riitelyyn ja mustasukkaiseen omien etujen ajamiseen. Kulttuurierot ruokkivat jatkuvia yhteentörmäyksiä. Ja direktiivejä kuuliaisesti noudattaville suomalaisille naureskellaan.
    ”Canal Grandessa näkyy hyvin nykykirjallisuutemme sitoutuminen traditioon”, professori Mervi Kantokorpi kotimaisen kirjallisuuden laitokselta sanoo. ”Eurooppaan mennään käymään ja sieltä palataan äkkiä pois.” Raittila näkee yhdentyneen Euroopan absurdina rakennelmana, jonka sosiaalisissa tavoissa suomalaiset ovat enemmän tai vähemmän hukassa. Soininvaaran EU on rationaalisesti toimiva järjestelmä.
    Kantokorpi uskoo, että Raittilan näkemys on lähempänä suomalaisten sydäntä. ”Soininvaaran käsitystä ei usko varmaan kukaan. Suomalaiset ajattelevat asioista yhdenmukaisesti ja Raittilan näkemys on lähempänä lukijoita.”

Keijo Karjalainen