01. helmikuuta 2002
Teksti:

Kierrepotku jymähtää opiskelija Matti Vihermaan päähän. Hän ottaa pari nopeaa askelta taaksepäin ja nostaa kädet kasvojensa suojaksi. Seuraavan potkun hän väistää ketterästi ja kampittaa samalla vastustajansa, yli 110-kiloisen atk-ammattilaisen Mika Petran, kumoon.
    Vihermaa syöksyy perään ja ottaa tiukan kuristusotteen Petrasta. Tämä irrottautuu, ja pian Vihermaa irvistää ilkeän näköisessä jalkalukossa.
    Perjantai-ilta lahtelaisella nakkikioskilla?
    Ei, kyseessä ovat free fighting -harjoitukset Tikkurilan urheilutalon painisalissa.
    Free fightingin eli vapaaottelun säännöt ovat yksinkertaiset: niitä ei juuri ole.
    Kiellettyä on vain purra, tökätä silmiin, potkia jalkoväliin ja lyödä aataminomenaan.
    Otteluissa ei käytetä pehmustettuja nyrkkeilyhansikkaita eikä pääsuojuksia. Vain sukuelimet ja hampaat suojataan lyönneiltä, potkuilta ja kuristusotteilta.
    Free fightingin suosio kasvaa: Suomessa harrastajia on arviolta 1000-1500. Kilpailuissa käy muutama kymmenen miestä.
    Mika Petra, 26, on yksi heistä. Hän toi lajin Suomeen kymmenen vuotta sitten ja opettaa aloittelijoita Tikkurilan urheilutalolla viitenä iltana viikossa.
    Päivisin Petra tekee koodaajan hommia ja valmistelee tietojenkäsittelytieteen väitöskirjaansa. Vaimo odottaa toista lasta.
    Tämähän on kuin Fight Club -elokuvasta. Siinä Edward Nortonin esittämä menestyvä liikemies etsii vaihtelua työn täyttämälle tylsälle arjelle, jonka huippuhetki on uusi Ikean sohvakalusto. Elämän sisältö löytyy klubilta, jossa mätkitään toisia turpaan.
    Siitäkö tässä on kysymys? Verta lätystä kun verilätty ei enää riitä.
    Ei nyt sentään, Petra toppuuttelee.
    ”Vapaaottelu ei ole niin vaarallista kuin miltä se kuulostaa. Tarkoitus ei ole vahingoittaa vastustajaa”, hän sanoo.
    Tähän mennessä Petra on saanut vain pieniä sormi- ja rannevammoja. Mustelmia ei kai lasketa.

Seistessään ensi kertaa ottelukehässä Mika Petra ei kuullut katsomosta huudettuja ohjeita. Hän tuijotti maanisesti vastustajaansa. Sitten hän hyökkäsi kuin raivo härkä.
    ”Olin kuin huumattu. En hallinnut adrenaliinia ollenkaan.”
    Puolet kikoista jäi käyttämättä, kun aivot eivät totelleet.
    Vastustaja veti polvella Petralta ilmat pihalle. Tuomari keskeytti ottelun kolme sekuntia ennen loppukumausta.
    Nykyisin Petra on kehässä harkitsevampi. Hän puhuu niitä näitä, tarkkailee vastustajan asentoa ja miettii seuraavaa liikettä.
    Maltti ja itsehillintä ovat tärkeitä. Vaikka vapaaottelussa ei ole juuri sääntöjä, se ei ole päätöntä mätkimistä.
    ”Kontrolloin liikkeitäni, ja homma loppuu siihen kun toinen antautuu”, Petra sanoo.
    Myös harjoittelu on tekniikoiden hiomista: Miten vapautua jalkalukosta tai kuristusotteesta? Mikä on oikea potkukulma?
    Sellaisia asioita Petra miettii tiedemiehen tarkkuudella iltaisin kotona. Ahaa-elämys syntyy, kun keksii ulospääsyn mahdottomalta tuntuneesta otteesta.
    Turpiin pääsee mättämään vuosien harjoittelun jälkeen. Matti Vihermaa on Pancrese-seuran harjoituksissa Petran jälkeen paras, mutta hän aikoo kavuta ottelukehään vasta parin vuoden kuluttua. Jos sittenkään.
    Parikymppinen pellavapää opiskelee sekä lukiossa että kauppaoppilaitoksessa ja tekee atk-alan töitä. Vihermaa on harrastanut itsepuolustuslajeja pikkupojasta lähtien.
    Vapaaottelussa häntä kiehtoo lajin monipuolisuus – siinä yhdistyvät monen kamppailulajin tekniikat.
    ”Parasta on se, ettei ole tarkkoja sääntöjä, vaan voi tehdä mitä haluaa.”

Jo muinaiset room… anteeksi kreikkalaiset harrastivat free fightingia. Antiikin olympiakisojen pankratia eli vapaapaini muistutti nykyistä vapaaottelua. Mies miestä vastaan, paljain käsin, kaikki otteet sallittuja.
    Nykymuotoinen vapaaottelu kehitettiin brasilialaisen jujutsun, Vale Tudon pohjalta. Vapaaottelulla on monta nimeä: Ultimate Fighting, Free Fighting, nhb (No holds barred)…
    Harrastajamäärät moninkertaistuivat 1990-luvulla, kun lajin suosio kasvoi Yhdysvalloissa, Japanissa ja Euroopassa.
    Yhdysvalloissa vapaatappelusta tehtiin suurta viihdettä. Ottelujen mainokset lupasivat verta. Katsomot täyttyivät olutta ja popcornia ryystävistä katsojista. Ambulanssit odottivat ottelujen ajan hallien ulkopuolella.
    Lopulta imago kääntyi itseään vastaan: laji kiellettiin liian vaarallisena.
    Sittemmin kielto on kumottu useimmissa osavaltiossa, viimeksi syksyllä Nevadassa.
    Vapaaottelun mekkana pidetään Japania. Siellä järjestetään arvostetuimmat turnaukset. Rahapalkinnot ovat parhaimmillaan 700 000 dollaria. Kisat lähetetään suorina tv-lähetyksinä.
    ”Otteluissa saattaa olla 70 000 katsojaa, jotka huutavat kurkku suorana”, Mika Petra kertoo.
    Petran suuri unelma on otella ammattilaisottelussa jotain idoliaan vastaan, mieluiten Japanissa. Hän ei välitä, vaikka saisi turpiinsa.
    ”Jos ne mulle maksaa satatuhatta taalaa osallistumisesta, niin totta kai mä menen.”

Mäiskis. Vihermaa lentää taas kaaressa mattoon.
    Tilaa tarvitaan opiskelijasolun verran, kun Petra heittelee Vihermaata ympäriinsä.
    Puna nousee Vihermaan kasvoille, kun pää tai käsi jää jalkalukkoon. Kolme taputusta vastustajan kroppaan on antautumissignaali: sattuu, nyt riittää.
    ”Sata kyykkyä!” Petra komentaa kun harjoitusaikaa on jäljellä enää viisi minuuttia.
    ”Sata kyykkyä?” joku varmistaa kuuliko oikein.
    Kahdeksan hikistä miestä kyykistelee. Yks, kaks, kolme, neljä…
    Urakan jälkeen moni lysähtää molskille makaamaan. Vihermaa ravistelee vasenta kättään irvistys kasvoillaan. Se taisi vääntyä, kun harjoiteltiin kuristusotteesta vapautumista.
    Silti hän saapuu salille seuraavanakin päivänä. Vantaalaisen Pancrese-seuran vapaaotteluharjoituksissa käy 5-10 aktiivia, monet heistä viisi kertaa viikossa.
    Täytyy kai olla jonkin sortin vandamme aloittaakseen moisen lajin?
    ”Hyvästä koordinaatiosta ja nopeista reflekseistä on hyötyä, mutta free fightingia voi alkaa harrastaa, vaikkei olisi ennen harjoitellut mitään itsepuolustuslajia”, Petra sanoo.
    Voi varmasti. Kyllä uimataidotonkin voi hypätä Imatrankoskeen.
    Melkein kaikki free fighting -harrastajat ovat harjoitelleet vuosien ajan jotain muuta kamppailulajia, useimmat thai- tai potkunyrkkeilyä. Muuten tulisi turpiin heti kättelyssä.
    Mutta on salilla katutappelijoitakin käynyt.
    ”Joskus tänne tulee tyyppejä, jotka selittävät kuinka olivat juuri mättäneet jotain tyyppiä päin näköä”, Petra kertoo.
    Hän on oppinut tunnistamaan sellaiset kaverit ensisilmäyksellä ja tietää, etteivät he tule vapaaotteluharjoituksiin toista kertaa. Heittosäkiksi joutuminen on liian suuri nöyryytys.
    Samoin on käynyt suurisuisille bodareille, jotka ovat käyneet kokeilemassa free fightingia.
    ”Se varmaan käy egon tai miehisyyden päälle, kun joutuu laihan kaverin kuristamaksi, vaikka on itse nostanut punttia ties kuinka kauan”, Petra nauraa.
    Petra itse käy harjoitusten lisäksi neljästi viikossa punttisalilla ja harrastaa judoa, jujutsua, potkunyrkkeilyä sekä nyrkkeilyä.
    Hän opettaa myös israelilaista itsepuolustusmenetelmää Krav Magaa. Sitä hän on käynyt harjoittelemassa Israelissa sotilaiden kanssa. Parhaillaan Petra valmistautuu amatöörinyrkkeilyn sm-kisoihin. Tavoitteena on raskaan sarjan mestaruus.
    Petran lajivalikoima on lähes täydellinen. Free fighting vaatii nopeiden refleksien lisäksi voimaa ja kestävyyttä. Ottelut ratkeavat useimmiten lattialla kieriskellessä – silloin tarvitaan painitaitoja.
    Useimmiten ottelu päättyy luovutukseen, tyrmäykset ovat harvinaisia.
    Kun vapaaottelussa käytetään eri lajien tekniikoita, onko se sitten kaikkein kovin laji?
    Miten kävisi jos vapaaottelija joutuisi katutappeluun nyrkkeilijä Mike Tysonin tai painija Aleksander Karelinin kanssa?
    ”Kyllä mä luulen että kovin vapaaottelija veisi niitä kavereita”, Petra vastaa.
    Asiaa on yritetty selvittää. Tysonia pyydettiin vapaaotteluturnaukseen. Hän suostuikin, mutta manageri kielsi osallistumisen liian pieniin palkkiorahoihin vedoten.

Harjoitusten jälkeen Mika Petra pukee ulkotakin ylleen. Vaimo ja Masa-poika odottavat kotona. Iso mies on tyyni ja rauhallinen, vaikka on juuri puolentoista tunnin ajan potkinut, lyönyt ja riepotellut pienempiään.
    Eikö aggressiivinen olo jää koskaan päälle harjoitusten jälkeen? Eikö tekisi mieli vähän survaista ärsyttävää ohikulkijaa?
    ”Ei mulla ole aggressiivinen olo edes harjoituksissa. Aloittelijalla voi olla tarve päästä höyryjä pihalle, mutta tunne häviää ajan myötä”, hän sanoo.
    Petran mukaan free fighting -harrastus kasvattaa fyysisen kunnon lisäksi henkistä kanttia.
    Kun on tottunut voittamaan omat pelkonsa kehässä, ei sen ulkopuolellakaan moni asia hetkauta.
    Petra sanoo olevansa itsevarmempi ja rauhallisempi kuin ennen. Hän ei enää kärsi esiintymiskammosta eikä stressistä.
    Itsevarma olo auttaa myös, jos joku haastaa riitaa baarissa. Petra ei ole soveltanut taitojaan kehän ulkopuolella – pahimmillaan tönäissyt rähisijää rinnuksiin.
    ”Mulle ei tule adrenaliinivyöryä, vaan pysyn rauhallisena ja hoidan homman puhumalla.”
    Fight Club -elokuvassa väkivalta ja aggressiot riistäytyivät päähenkilöiden käsistä. Kerhosta tuli terroristijärjestö.
    Todellisuudessa asia taitaa mennä päinvastoin. Harrastajille free fighting ei ole vain tapa purkaa aggressioita, vaan myös keino oppia kontrolloimaan niitä.
    Ainakin Petra toivoo, että harjoituksiin tulisi lisää nuoria: ”Ei tarvitsisi purkaa aggressioita kadulla.”
    ”Joskus salille tulee tyyppejä, jotka selittävät juuri mättäneensä jotain tyyppiä päin näköä. Yleensä he eivät tule toista kertaa.”

Ilkka Karisto
Kuvat Pasi Autio