01. helmikuuta 2002
Teksti:

Tommy Lindgren, 24, puhuu perkeleesti. Tekstiä tulee niin, että hitaampaa heikottaa. Don Johnson Big Bandin laulaja nojaa puhuessaan eteenpäin ja hymyilee paljon. Hän vaikuttaa siltä kuin olisi aidosti innostunut aivan kaikesta.
    ”Elokuvassa The Jerk on alussa mahtava episodi, jossa Steve Martin kasvaa mustassa perheessä”, Lindgren selittää.
    ”Se luulee itse olevansa musta, mutta sillä ei vain ole rytmiä. Yhtenä yönä se menee äitinsä luokse ja alkaa naputtaa sormilla tahtia: Mama, mama, I’ve got rhythm.” Lindgren nauraa ja napsuttaa sormiaan.
    Tarinan opetus on tämä: kaikkea voi oppia.
    Progressiivista hiphoppia soittavasta Don Johnson Big Bandistä on tullut soittajien itsensäkin yllätykseksi suosittu. Joulukuinen Tavastian keikka oli loppuunmyyty. Innokkaimmat fanit kaappasivat klubin seiniltä mukaansa julisteita, joissa alaston Don Johnson roikkuu ristillä tonttulakki päässä.
    Kovan luokan jazz-muusikot kehuvat bändin laulajan luontaista rytmiikkaa.
    Silti Tommy Lindgren ei edes kuunnellut musiikkia ennen lukiota. Varhaismurrosiän kitaratunnit ovat surkuhupaisa muisto: ”Olin varmasti paskin kitaristi ikinä.”
    Musiikki alkoi kiinnostaa vasta vaihto-oppilaana Etelä-Kaliforniassa. Amerikanveli Loren lähetti jo tutustumiskirjeen mukana suomalaispojalle kasetin lempikappaleitaan: klassista, jazzia, ska-musiikkia. Amerikassa veljekset kävivät yhdessä kuuntelemassa Esa-Pekka Salosta ja Los Angelesin filharmonikkoja.
    ”Loren johdatti mut kuuntelemaan musiikkia. Innostuin motownista ja 1960-luvun soulista, Temptationsista, Supremesista ja Marvin Gayesta. Myöhemmin mukaan tuli funk ja jazz, ja lopulta hip hop ja uusi elektroninen musiikki.”

Yhdysvaltojen jälkeen Helsinki näytti karmean tylsältä.
    ”Olin vakuuttunut, että lähden täältä heti kun pääsen”, Lindgren nauraa.
    Musiikki pelasti. Lukion loppu kului korvalappustereot päässä Kulosaaren kodin ja Norssin eliittikoulun väliä sahatessa.
    ”Mitä muuta lukiossa voi tehdä kuin kuunnella musiikkia? Se, että oli joku uusi levy korvalapuissa kun lähti aamulla pimeässä räntäsateeseen, piti hengissä.”
    Lindgren hymyilee nostalgiapuuskan vallassa. Häntä selvästi viehättää tietty melankolian ja onnellisuuden yhdistelmä.
    Parhaat asiat näyttävät päälle päin vähän ankeilta, niin kuin lapsuuden automatkat vanhempien kanssa, jolloin ”oli pakko kuunnella aikuisrokkia ja Eppu Normaalia, mutta tietyllä tavalla kuitenkin rakasti sitä, kun ajeltiin yhdessä ja laulettiin”.
    Lukion viimeisellä luokalla koulukaveriporukka alkoi kokoontua arki-iltaisin musiikkiluokkaan jammailemaan.
    ”Kutsuimme niitä blues/terapiasessioiksi. Aluksi paukutimme hämäriä cover-sikailuja, sitten hiphoppia. Rap-kokeilut lähtivät siitä, että kosketinsoittaja Johanneksen kehotuksesta aloin miettiä riimejä ja rakentaa tarinaa niiden ympärille.”
    Musiikkiluokan kokeilut johtivat lopulta omakustannelevyyn ja pieniin klubikeikkoihin. Johnsonit pakkasivat ensimmäiset cd:t reppuihin ja lähtivät kaupittelemaan niitä ystäville ja pieniin levykauppoihin.
    ”Meillä ei ollut kokemusta tämän tyyppisistä jutuista. Emme tienneet, voiko levykauppaan mennä tarjoamaan levyään.”

Don Johnsonista puheen ollen, mikä ihme tämä Don Johnson -juttu oikein on? Levyn kannessa faniklubin osoitteeksi on merkitty postilokero Miamissa.
    Lindgren pyörittelee päätään.
    ”En todellakaan tiedä. Nimi tuli jostain saksofonistimme alitajunnasta. Itse pidän siitä siksi, että Johnson on niin tavanomainen nimi. Että me olemme kaikki vähän johnsoneita.”
    Lindgren pohtii, lähettääköhän joku Miamiin oikeasti fanipostia. ”On siinä postivirkailijoilla ihmettelemistä.”
    Toinenkin asia kaipaa selvennystä. Support de Microphones-levyn kansilehdessä on pitkä englanninkielinen teksti, jossa Helsinki kuvataan synkkänä suurkaupunkina. Valokuvassa on poikia lämmittelemässä tynnyrinuotion äärellä Amerikan kodittomien malliin.
    Missä täällä Helsingissä niitä ghettoja oikein on?
    Muusikkoa naurattaa.
    ”Se nyt on sellaista itseironista kaupunkitunnelmointia. Levyn valmistumisen aikoihin kruisailimme kitaristin Volvolla ympäri kaupunkia levyä kuunnellen. Ehdotin, että tehdään hirveällä paatoksella marraskuisia Helsingin öitä kuvaava fiilistely.”
    Lindgren vakavoituu vähän.
    ”Tavallaan tuo on täysin älytöntä, mutta toisaalta se myös kuvaa fiilistä, kun tarpoo loskassa hyvää musaa kuunnellen. Siinä on tiettyä synkeää realismia. Helsinki on omimmillaan tähän aikaan vuodesta.”
    Levynkansi sen sanoo: Your only defence is in music. Giving the city a beat back. A back beat.
    ”Olen parin vuoden aikana kiintynyt Helsinkiin enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella”, Lindgren sanoo. ”Kaupunki on juuri sopivan kokoinen mulle, täällä tapahtuu paljon. Tässä on tietty pienen ja suuren yhdistelmä, josta mä pidän.”
    Lindgreniä vaivaa ajatus, että hip hop-musiikkiin täytyy liittyä ghettoja ja huumediilereitä.
    ”Totta kai se on sisäkaupunkikulttuurista syntynyt taiteen muoto. Nyt kun se on levinnyt Japanista Slovakiaan, näkisin, ettei synnyintarina enää sido. Räppääminen tai puhelaulu on vain oma ilmaisumuotonsa.”
    Silmäkulmaan ilmestyy pilke.
    ”Vaikka ostin viikko sitten löysemmät housut kuin koskaan, en koe velvollisuudekseni vatvoa pelkästään ghettotematiikkaa. Suomen mittakaavassa ei siinä tapauksessa voisi tulla musiikkia mistään muualta kuin Kontulasta.”
    Helsingistä ei oikein saa New Yorkia, se on totta. Lindgren kumartuu pöydän yli kyynärpäittensä varaan ja virnistää: ”Haluatko tietää, missä mä nyt asun? Ullanlinnassa. Se siitä katu-uskottavuudesta!”

Tommy Lindgren on päivätöissä tiedottajana Amnestyllä. Häneltä kysytäänkin usein, liittyvätkö työ ja musiikki toisiinsa.
    ”Ei niissä mitään suurta suunnitelmaa ole takana”, Lindgren kuittaa.
    ”Amnestyn toiminta on mielekästä, tärkeää työtä, joka perustuu tiettyihin arvoihin. Musiikki taas on enemmän hauskanpitoa kuin mitään muuta.”
    Toisaalta perusarvot vaikuttavat varmasti jossain määrin kaikkeen, mitä ihminen tekee.
    Lindgren myöntää olevansa poliittisesti melko vasemmalla. Solidaarisuus, myötätunto, hyvinvoinnin jakaminen – suuria sanoja, mutta tärkeitä.
    Työ Amnestyllä loppuu ensi syksynä. Silloin Lindgreniin saattaa törmätä yliopiston kuppilassa, poliittisen historian oppikirjoja plaraamassa.
    ”Olen maailman passiivisin passiiviopiskelija”, Lindgren tunnustaa.
    ”Nyt olen innoissani opiskelusta. En malta odottaa, että pääsen taas koulun penkille.”
    Keikkojen loppumista ei silti tarvitse pelätä, jos se on Lindgrenistä kiinni. Nälkä kasvaa syödessä.
    ”Keikat ovat huumetta: kun ihmisillä on hauskaa keikoilla, se tuottaa suunnatonta, lapsenomaista iloa. Keikan jälkeen on aivan euforisessa tilassa, ei saa sanaa suustaan ja tekee vain mieli hymyillä.”
    Sitten hän lisää varovaisemmin: ”Se on tuonut elämään mielekkyyden kokemuksia, joita en ole aiemmin kokenut. Ei voi kuin toivoa että se jatkuu.”
     ”Ostin viikko sitten löysemmät housut kuin koskaan, mutta en koe velvollisuudekseni vatvoa ghettotematiikkaa. Suomessa ei silloin voisi tulla musiikkia mistään muualta kuin Kontulasta.”