18. tammikuuta 2002
Teksti:

Alku ei näyttänyt hyvältä. Jura Galaktionovista tuli 15-vuotiaana yksi Venäjän lähes miljoonasta vangista. Tuomio oli kymmenen vuotta: puolet vankilassa, puolet ehdollista.
Eivät asiat olleet kunnossa ennen tuomiotakaan. Tosnon kaupungista kotoisin olevan Juran tausta on samanlainen kuin useimmilla nuorisovangeilla: perheväkivaltaa ja alkoholismia, huonot välit äitiin, isää ei ole.
Silti Jura, 19, on onnekas. Hän vapautui Pietarin lähellä sijaitsevasta Kolpinon nuorisovankilasta joulukuun alussa.
Toisin kuin useimpia vankeja, Juraa oltiin vastassa vankilan rautaporteilla. Venäläisen ortodoksisen yhteisön Pyhän Anastasian veljeskunnan vapaaehtoistyöntekijät olivat hankkineet Juralle vaatteet ja kengät. Käytetyt tietysti, mutta lämpimät. Veljeskunta tarjosi Juralle myös paikan asuntolasta.
Nyt hintelä, lyhyttukkainen poika hymyilee ujosti ja esittelee entisten vankien asuntolaa. Hän on pukeutunut mustiin verkkareihin ja T-paitaan, lahjoituksia nekin.
Hyvän käytöksen vuoksi ehdolliseen aikaisin päässyt Jura ei halua selvittää tuomionsa syytä, mutta pitkiä rangaistuksia annetaan yleensä väkivaltarikoksista. ”Tyhmyyttä. Jouduin jengissä tehtyjen tyhmyyksien syntipukiksi”, Jura sanoo.
Asuntola sijaitsee Pietarin Vasilinsaarella Nevan rannalla. Makuuhuoneessa on kolme puista kerrossänkyä. Joulukuun alussa muut sängyt olivat vapaita, mutta jo ennen vuodenvaihdetta asuntolaan muutti toinenkin vanki. Oleskelutilassa on pirttikalusto ja televisio. Pieni keittiö on maalattu valkoiseksi. ”Täällä on hyvä asua”, Jura nyökkäilee.
Yleensä entisten vankien asiat eivät ole näin hyvin. Venäjän valtio ei huolehdi vapautuvista vangeista. Heitä ei pueta, ruokita tai auteta asunnon etsimisessä. Heillä ei ole henkilöpapereita eikä muita välttämättömiä papereita. Asunnosta tai työpaikasta ei ole toivoa ennen niitä. Usein ei niiden jälkeenkään.
Ei ole ihme, että 85 prosenttia Kolpinon nuorista vangeista palaa vankilaan.

Asuntolan vieressä on Pyhän Anastasian veljeskunnan rakennus. Talon edestä aukeaa näkymä talvipalatsille. Iisakin kirkon kullattu kupoli loistaa talviauringossa. Kauniin 1700-luvulla rakennetun talon julkisivu on kunnostettu ja maalattu keltaiseksi.
Talon keittiössä tuoksuu ruoka. Keittiön seinät on kalkittu valkoisiksi, kattoa halkovat tummat hirret.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kansalaisjärjestöt, ortodoksinen kirkko ja uskonnolliset järjestöt alkoivat tehdä vapaaehtoistyötä vankiloissa. Yksi niistä on Pyhän Anastasian veljeskunta.
Veljeskuntaa johtaa isä Aleksandr. Matematiikan ja fysiikan tutkija Aleksandr Stepanov vaihtoi luonnontieteet uskonnonopiskeluun ja perusti veljeskunnan kymmenen vuotta sitten. Vapaaehtoistyö työ alkoi, kun hänet pyydettiin vankilaan pitämään jumalanpalvelusta. Hengenmiehestä tuntui, ettei vankeja voinut jättää pelkän hyvän tahdon varaan.
Nyt veljeskunnassa on 25 jäsentä ja 60 vapaaehtoistyöntekijää. Veljeskunnan keittiössä hääräävä Nadezhda Zorina on yksi heistä. Hän on vastannut vankilatyöstä viisi vuotta.
”Eroamme muista järjestöistä siinä, että me emme vain vieraile paikalla, vaan vietämme aikaa vankien kanssa”, Zorina sanoo tarjoillessaan teetä.
”Enkä tiedä muita järjestöjä, jotka huolehtisivat pojista vapautumisen jälkeen. Vaikka silloin on kaikkein vaikeinta. Kun poika on tottunut vankilaan, metrolla ajaminenkin on hankalaa.”
Järjestö tekee vapaaehtoistyötä Kolpinon nuorisovankilassa ja Metalostrovskojen miesten vankilassa. Se avustaa myös kahta sairaalaa ja köyhiä perheitä.
Vasilinsaaren talon toisessa kerroksessa on kaksi kodittomien lasten turvakotia, yläkerrassa hengellisen radiokanavan studio.
Veljeskunta toimii lahjoitusvaroin. Pääosin rahoitus tulee ulkomaisilta hengellisiltä järjestöiltä. Suomalaisten vapaaehtoisten avulla on kerätty lahjoituksina vaatteita, kenkiä ja lääkkeitä.
Nadezhda Zorina ei saa työstä palkkaa. Nelihenkinen perhe tulee toimeen diplomaatti-aviomiehen palkalla.
”Nykyisin sanon, että minulla on kaksi tytärtä ja 250 poikaa”, Zorina nauraa.

Nadezhda Zorina

Nadezhda zorina ja muut vapaaehtoiset matkustavat torstaisin ja sunnuntaisin paikallisjunalla Kolpinoon ja kävelevät parin kilometrin matkan nuorisovankilaan.
Harmaassa tiilirakennuksessa on 250 nuorisovankia. He ovat Pietarista tai sen lähialueilta kotoisin. Nuorimmat vangit ovat 14-vuotiaita, vanhimmat parikymppisiä.
Tuomiot vaihtelevat kahdesta yhdeksään vuoteen. Pisimmät tuomiot tulevat tapoista, pahoinpitelyistä ja raiskauksista. Lyhyitä tuomioita määrätään varkauksista.
Vakavista rikoksista kuten murhasta voidaan tuomita myös 14 vuotta nuorempia. Nuorten tuomiot ovat vähän aikuisten tuomioita lievempiä. Täysi-ikäiset ja huonosti käyttäytyneet vangit siirretään Kolpinosta aikuisten vankiloihin.
Venäläinen rangaistusjärjestelmä on ankara. Ehdottoman vankeusrangaistuksen saa helposti. Vankiluku on väkilukuun suhteutettuna maailman kärkeä. Vankien keski-ikä on 30 vuotta, mutta nuorisovankeja on suhteellisen vähän.
”Vankila on tietysti ensimmäisellä kerralla pojille painajainen. Silti siihenkin tottuu. Eräs pojista on palannut Kolpinoon jo kolmesti. Jos omaiset hylkäävät, eikä pojalla ole paikkaa minne mennä, hän saattaa tehdä rikoksen jopa päästäkseen takaisin”, Zorina sanoo.

Venäläisten vankiloiden maine on ollut karmiva Neuvostoliiton leireistä lähtien.
Eikä syyttä.
Veljeskunnan vapaaehtoiset hoitavat vankilan poliklinikalla vankeja kerran viikossa. Vapaaehtoiset putsaavat vanutupoilla kolikon kokoisia punaisia märkäpaiseita vankien käsissä ja jaloissa. Paiseet johtuvat yksipuolisesta ruoasta ja liasta. Vangit kylpevät kerran viikossa, mutta johdoista tuleva vesi on likaista.
”Kuin mustaa rasvaa”, Zorina pudistaa päätään.
Koleassa vankilassa kärsitään myös flunssasta ja ravitsemushäiriöistä. Tuberkuloosi on yleinen vaiva Venäjän vankiloissa. Yli kymmenen prosenttia kaikista vangeista sairastaa tuberkuloosia.
”Henkilökunta pelkää tartuntatautien leviämistä, joten sairaat kiidätetään sairaalaan”, Zorina sanoo.
Viime aikoina poliklinikan kävijämäärä on pudonnut noin 80 vangista puoleen. Zorina arvelee vankilan ruoan parantuneen. Jura nyökyttelee: ”Aiemmin ruoka oli huonompaa kuin koirilla. Kaikki laihtuvat vankilassa.”
Perheet voivat lähettää pojille ruokaa, vaatteita ja tupakkaa. Suurta osaa vangeista tämä ei auta. Heistä 60 on orpoja. Muista vangeista viidesosaan perhe ei pidä yhteyttä. Veljeskunta tarjoaa orvoille vangeille kerran viikossa lämpimän aterian.

Veljeskunnan työntekijät järjestävät vangeille myös ohjelmaa: videoelokuvia, musiikkia, erikoisluvalla jopa retkiä vankilan ulkopuolelle. Pari vankia pääsi lomalle veljeskunnan maatilalle Pihkovan lähelle.
Osalle vangeista vapaaehtoistyöntekijät ovat ensimmäinen kosketus tavalliseen elämään. Eräs vapaaehtoisista sanookin, että työn alussa vaikeinta oli ymmärtää, että pojat eivät ole pahoja, vaikka he ovat saattaneet tehdä kauheita asioita.
Nadezhda Zorina arvelee, että vapaaehtoistyö on muuttanut vankilan käytäntöjä avoimemmiksi. Se helpottaa myös henkilökunnan työtä.
Nuoret vangit käyvät vankilassa koulua kahdeksanteen luokkaan asti. Monet heistä eivät osaa edes lukea. Pojille opetetaan käytännön taitoja, kuten maalarin työtä.
”Eräs 15-vuotias poika vakuutti minulle, ettei hän tarvitse koulua. Aikoo kuulemma armeijaan. Vastasin, että miten menet armeijaan, jos et edes osaa lukea tai kirjoittaa”, Zorina sanoo.
Kaikkeen ei voi vaikuttaa. Väkivalta ja tappelut ovat arkea. Vankien kesken vallitsee hierarkia. Vahvat luottovangit saavat erioikeuksia: oman huoneen, television ja parempaa ruokaa. ”Monet pojat ovat kasvaneet vailla rakkautta. Vankilassa heitä hakataan, koska he ovat heikkoja ja peloissaan”, Zorina sanoo.
Hän on huolissaan siitä, että viime viikkoina vankilan tilanne on taas muuttunut huonommaksi. ”Huliganismia, tappeluita, joku on yrittänyt vankilassa itsemurhaakin…”
Zorina tietää, että vankilassa käytetään myös huumeita. ”Jos päihteitä haluaa, niitä varmasti saa. Poliklinikalla huomaa joskus, että pojan silmät ovat oudot, vaikka henki ei haise alkoholille.”
Jura kertoo, että tavallisimmat ”huumeet” ovat maali, bensa ja liima.
”Yksi kavereistani juhli syntymäpäiviä juomalla 300 milliä jarrunestettä”, hän virnistää.

Vaaleanpunaisia kukka-asetelmia, kullankeltainen violettiin meren sukeltava aurinko, peilityyniä järviä, lumihuippuisia vuoria.
Veljeskunnan ikonimaalari Viktor Benderov esittelee vankien piirustuksia työhuoneessaan. Benderov pitää vangeille taidetunteja.
Romanttiset pastellipiirustukset kertovat toisenlaisesta todellisuudesta kuin vankila. Harmaapartainen Benderov hymyilee, että poikia on ohjattava ”oikeaan suuntaan”. Ikonimaalarille se merkitsee uskoa.
”Jos pojat piirtävät vapaasti, paperille ilmestyy piikkilankaa tai aurinko, jonka säteet ovat mustat.”
Veljeskunta on pitää vankilassa jumalanpalveluksen kerran kuussa.
”Olisi hyvä, jos pojat oppisivat ajattelemaan, että on olemassa jotain heitä korkeampaa. Kaikki ei ole ihmisen vallassa”, Zorina selittää.
Hän myöntää, että uskonto ei houkuta kaikkia vankeja, vaikka vaihtoehtoja olisi vähän. Monet vapautuneista pojista kieltäytyvät asuntolasta ja veljeskunnan avusta. He pelkäävät, että asuntola muistuttaa vankilaa ­ tai luostaria.
Jura on ensimmäisinä viikkoinaan vapaudessa vasta totutellut arkeen. Hän on käynyt pari kertaa elokuvissa ja katsellut kaupunkia.
Veljeskunta maksaa Juran asunnon, ruoan ja bussiliput. Hän saa taskurahaa 400 ruplaa kuussa. Summa nousee 1000 ruplaan, jos hän tekee pieniä kunnostus- tai muita töitä.
”Vaikeinta on saada paperit kuntoon”, Jura sanoo. Veljeskunta auttaa Juraa saamaan Venäjällä välttämättömän kotimaan passin ja kotipaikkaoikeuden. Byrokratia vie kolme kuukautta. Ainakin sen ajan poika asuu asuntolassa.
Jura on kirjoittanut yhdessä Zorinan kanssa kirjeen äidilleen. Zorinan työhön kuuluu myös välittää poikien kuulumisia ja terveisiä vanhemmille.
Juran kirjeeseen ei ole tullut vastausta.
Vanhoja ystäviä Juralla ei juuri ole. Kuka kuoli viinaan, kuka huumeisiin, hän sanoo. Veljeskunnan kautta hän on saanut pari uutta tuttua.
Nadezhda Zorina pörröttää pojan tukkaa. ”Ja Jura on jo löytänyt tytön täältä.” Jura nyökyttelee, että kodittomien lasten puolella asuva Katja on mukava.
Nadezhda Zorinan ja Juran välit ovat selvästi lämpimät. Zorina tietää, ettei Juran tulevaisuus ratkea nopeasti.”Näitä poikia ei kukaan kaipaa”, hän sanoo.
Työpaikan löytäminen on vaikeaa, sillä useimpien nuorten vankien koulutus ja työkokemus ovat vankilasta. Jotkut entisistä vangeista ovat kouluttautuneet autonkuljettajiksi. Jos töitä tai asuntoa ei löydy, jotkut heistä lähtevät työskentelemään veljeskunnan maatilalle.
”Autonkuljettaksi voisin ehkä ryhtyä”, Jura pohtii.
Nadezhda Zorina

Kirsikka Saari
Kuvat Denis Heimonen