Vuosi 1955 ei ollut helppoa aikaa. 33-vuotias Jack Kerouac oli kiertänyt maata vuosia ja tehnyt hanttihommia. Ainoa pysyvä majapaikka oli äidin nurkissa. Terveyskin reistaili.
Myös yksityiselämä oli sekaisin: kaksi avioliittoa oli päättynyt eroon ja miestä uhkasi oikeusjuttu tyttären elatusmaksuista. Kerouacilla oli ollut kiihkeä suhde parhaan kaverinsa vaimoon. Se ei tehnyt hyvää ystävyydelle. Pahinta oli turhautuminen kirjailijana. Esikoisteos The Town and the City oli julkaistu 1951. Sen jälkeen Kerouac oli kehittänyt oman tyylinsä
jazzin inspiroiman spontaanin proosan ja kirjoittanut tukun kirjoja. Kustantamot olivat hyllyttäneet ne yksi toisensa jälkeen.
Buddhalaisuuden opeista Kerouac löysi vastauksen vastoinkäymisiinsä: Elämä on kärsimystä.
Tästä elämänvaiheesta kertoo vihdoin suomeksi ilmestynyt, pienkustantamo Sammakon julkaisema Jack Kerouacin romaani Dharmapummit.
Aineksista olisi voinut syntyä synkkä tilitysromaani, mutta Dharmapummit on vallaton, buddhalaismausteilla höystetty kuvaus tien päällä olosta, ystävyydestä ja vapauden kaipuusta. Kaikesta siitä, mistä Kerouac parhaiten tunnetaan.
Kirjan alussa Kerouacin alter ego Ray Smith tutustuu nuoreen buddhalaiseen runoilijaan, eränkävijään ja itämaisen kulttuurin tutkijaan Japhy Ryderiin. Esikuvana oli runoilija Gary Snyder, mutta kustantamo vaati pseydonyymejä oikeusjuttujen pelossa.
Japhy johdattaa Rayta eteenpäin dharman poluilla. Ne vievät niin High Sierras -vuoristoon kuin San Franciscon sykkeeseen. Kirjassa kuvataan beat-runolijoiden hurmoksellinen lausuntailta taidegalleria Six Galleryssa, kun Allen Ginsberg luki ensimmäistä kertaa julkisesti läpimurtorunonsa ”Huuto”.
Japhy neuvoo ystäväänsä niin teen juonnissa kuin jabjumissa, tiibetiläisessä rakastelumantrassa. Taipaleen ylle heittää varjon vain Rayn jatkuva paini Buddhan ja pullon välillä.
Kaverusten esikuvana ovat bhikkut, vaeltavat haikuja runoilevat zenmunkit. He itse haluavat olla dharmapummeja, jotka opettaisivat sodan jälkeisen patakonservatiivisen, työhön ja kulutukseen orientoituneen Amerikan eksyneet sielut jälleen nauramaan, laulamaan ja rakastamaan.
Eräänä viinintäyteisenä iltana Japhy Ryder julistaa: ”Idea on, että maailma täyttyy rinkkaselkäisistä vaeltajista, dharman kulkureista, jotka eivät suostu hyväksymään yleistä vaatimusta, että täytyy kuluttaa ja rehkiä saadakseen etuoikeuden tuhlata rahansa roskaan jota ei edes halua; jääkaappeihin, telkkareihin, autoihin, tai ainakaan uusiin hienoihin autoihin, hiusöljyihin ja deodorantteihin, tavalliseen roinaan joka päätyy viikon päästä roskikseen. Että on vankina työn, tuottamisen, kuluttamisen, työn, tuottamisen, kuluttamisen oravanpyörässä. Minulla on näky suuresta rinkkavallankumouksesta…”
Reilu vuosi näiden tapahtumien jälkeen Kerouacin Matkalla-romaani vihdoin julkaistiin 1957.
Kiihkeästä matkakertomuksesta tuli valtava menestys. Kustantaja halusi aiheesta toisen kirjan, vaikka Kerouac olisi jo halunnut siirtyä muihin aiheisiin.
Kerouac kirjoitti Dharmapummit. Kuten useimmat Kerouacin teokset, se syntyi nopeasti yhdessä amfetamiinin siivittämässä kolmipäiväisessä istunnossa. Kerouac kirjoitti isolle paperirullalle, jottei hänen tarvitsisi pysähtyä edes vaihtamaan paperiliuskoja.
Ujo Kerouac ei kestänyt Matkalla-kirjan menestystä. Mies, joka istui usein juhlissa huoneen nurkassa silmät suljettuina viinipulloaan ryystäen, joutui nyt kokonaisen nuorisokulttuurin keskipisteeksi.
Dharmapummien lopussa kuvataan, kuinka Japhy eli Gary Snyder on lähdössä rahtilaivalla Japaniin opiskelemaan. Viimeisenä iltana Kerouacin alter ego pohtii, kumpi heistä kuolee ensin.
Kaverukset eivät enää tavanneet satunnaisesta kirjeenvaihdosta huolimatta. Gary Snyderista tuli Pulitzer-palkittu runoilija. Hän opettaa nykyisin yliopistossa Kaliforniassa.
Dharmapummien ilmestyminen vuonna 1958 viilensi heidän välejään enemmän kuin välissä oleva valtameri. Snyder vaivautui huomiosta ja Kerouacin ylisanaisesta ihailusta. Hän ei tuntenut itseään ”zenkahjoksi”, joksi Kerouac häntä ylisti.
Yksitoista vuotta Dharmapummien ilmestymisen jälkeen, lokakuussa 1969, alkoholisoitunut Jack Kerouac kuoli Floridassa ryyppäämisen aiheuttamaan sisäiseen verenvuotoon.
Mutta legenda jatkui. Beat-liikkeestä kasvoi hippiaate ja Dharmapummeista tuli kukkaislasten käsikirja. 1960-luvun lopulla kymmenet tuhannet nuoret ottivat rinkkansa ja makuualustansa ja lähtivät tien päälle etsimään itseään ja seikkailuja.
Eikä reppureissaajien aika ole vieläkään ohi. Nykyiset kulkurit tosin matkaavat laumoina Lonely Planet -oppaat kourassa.
Antti Helin
Jack Kerouac: Dharmapummit. Sammakko 2001.
