18. tammikuuta 2002
Teksti:

Martti hakasen kasvot ovat harvalle valtsikalaiselle tutut, vaikka mies käy monta kertaa viikossa valtiotieteellisen tiedekunnan kirjastorakennuksessa Unioninkadulla. Ei, Hakanen ei ole huomaamaton siivooja eikä kirjojen taakse kätkeytyvä jatko-opiskelija.
    Hakanen on atominvartija.
    ”Koko kirjastorakennus oli ennen osa kemian laitosta. Meidän labra jätettiin tänne rahasyistä”, hän selittää johdatellessaan vieraita alas portaita kirjaston kellariin. Hakasen virallinen nimike on laboratorioinsinööri. Vielä yksi ovi auki ja olemme radiokemian laboratorioon kuuluvassa säteilytyslaboratoriossa.
    Suuri kellarihuone on kuin kultakauden Bond-leffoista. Seinille on ripustettu valaistuja, pahaenteisen tuttuja säteilyvaara-kylttejä kolmiologoineen. Paksuun betoniseinään on asennettu moninkertainen lyijyikkuna.
    Ikkunan takana on säteilylähde, Kanadasta 1960-luvulla ostettu kimpale koboltti-60 isotooppia.
    Ikkunan molemmin puolin roikkuu kaksi valtavaa mekaanista kättä.
    ”Ne ovat manipulaattoreita, joilla käsitellään säteilylähdettä”, Hakanen esittelee.
    Säteilytyksen ajaksi näyte ja kobolttiydin lasketaan lattiatason alle. Kuilu peitetään teräsluukulla. Jos kobolttiydin on ylhäällä, sisälle säteilytyshuoneeseen ei ole menemistä.
    Hakanen ei kyki koko viikkoa kirjaston alla, vaan saapuu valvomaan ja opastamaan silloin, kun joku haluaa käyttää laboratoriota. Tänään Hakanen valvoo kemianopiskelija Eveliina Arposen säteilytysprojektia. Eveliina säteilyttää kolesterolia.
    ”Idea on tutkia, miten solukalvojen rasvamolekyylit reagoivat säteilyyn”, Eveliina kertoo.
    Tarkoista turvatoimenpiteistä huolimatta valtiotieteilijät olivat huolissaan kummallisesta alakerran naapurista muuttaessaan taloon vuonna 1995.
    ”Säteilylähteen yläpuolella on kirjavarasto, ja säteilytettäessä lukemat ovat lähellä sallittua vuosiannosta. Eli jos istuu tietyssä kohtaa kirjavarastoa joka päivä kahdeksan tuntia, niin sallittu raja voi ylittyä vuodessa”, Hakanen kertoo.
    Hakanen selvitti asiaa yhdessä kirjastoväen kanssa. Säteilytyshuoneen kattoa paikkailtiin ja säteilymittareita eli dosimetrejä asennettiin ympäri kirjastoa.
    ”Kirjavarastossa mittari kiinnitettiin Marxin ja Engelsin koottujen teosten kohdalle, mutta ei niistäkään lähtenyt mitään säteilyä”, Hakanen virnistää.
    Säteilytyshuoneen ovi on puolitoista metriä paksu, kiskoille asennettu teräsjärkäle. Jos laboratorio tuo mieleen Bond-leffan, säteilytyshuone on kuin kulahtaneiden kulissien varasto. Seinät on verhoiltu nuhjuisella lasivillalla. Katossa kiiltelee nihkeä tervakerros. Seinän viereen on kasattu peltiputkia. Huoneen keskellä seisoo öljyn tahrima pienoishissikoneisto kettinkeineen ja hammasrattaineen. Jossakin kettingin päässä killuu se kobolttimöhkäle.
    ”Labra rakennettiin 1960-luvulla. Remonttia tämä kyllä kaipaisi. Mutta suurempi huoli on aktiivisuuden hiipuminen”, Hakanen huokaa.
    Jaa että atomiasiat eivät enää kiinnosta opiskelijoita?
    ”Ei, ei! Opiskelijoilla riittää aktiivisuutta. Tarkoitan tuota kobolttia.”
    Koboltin puoliintumisaika on vain viisi vuotta. Varastoja on välillä täydennetty, mutta aineen radioaktiivisuus laskee vähitellen.
    Eikö kobolttia voisi ostaa Kanadasta toisen klöntin?
    Hakanen hymähtää ja hieroo vasemman kätensä peukaloa ja etusormea yhteen kuin basaarikauppias.
    Niinpä. Atominkin liikkeet ovat lopulta rahasta kiinni.

Henrikki Timgren
Kuva Veikko Somerpuro