18. tammikuuta 2002
Teksti:

Elokuvassa Rentun Ruusu vilahtaa mies, joka olisi vielä parempi elokuvan aihe kuin Irwin, nimittäin Ryysyrannan avajaisista raportoiva Hymy-lehden toimittaja Veikko Ennala. Oikeastaan Ennalasta on tehty elokuva, Risto Jarvan Kun taivas putoaa vuodelta 1972. Jarvan kriittisessä draamassa ”Ajan Totuus” -lehden parrakas toimittaja Olli Meri (Risto Pajala) jakelee kaunopuheisia lausuntoja ja vainoaa vieraissa sängyissä seikkailevia poliitikkoja. Hahmon esikuvasta ei jää epäilystä, kun Meri uhoaa: ”Ajan Totuuden toimittajalle mikään inhimillinen ei saa olla vierasta. Olen nähnyt armomurhan. Olen käynyt ilotalossa. Olen pelannut räsypokkaa kirkkovaltuuston jäsenten kanssa. Vieraskirjani on kuin rikospoliisin arkisto ja Kuka kukin on yhteensä. Hallitsen hypnoosin, psykoanalyysin ja telepatian.”
Nykyajan Suomesta on vaikea löytää elokuvan arvoista lehtimiestä, mutta Ennalan aikana meno oli toinen. Niin sanotut sankaritoimittajat kyseenalaistivat virallisia totuuksia ja arvoja, tekivät rohkeita kokeiluja ja kirjoittivat persoonallisella tyylillä.
Veikko Ennala työskenteli yhdessä alan toisen tähden Matti Jämsän kanssa Apu-lehden leivissä 1960-luvun alussa. Jämsä erikoistui fyysisiin ja Ennala henkisiin extreme-suorituksiin. Jämsä ajoi autolla mereen, paini kuristajakäärmeen kanssa ja antoi haudata itsensä elävältä. Ennala seurasi temppuja sivusta ja kirjoitti niistä yksityiskohtaisesti ja vangitsevan jännittävästi. Hän osasi ilmaista hengenvaarassa olevan Jämsän psyykkisiä tiloja paremmin kuin Jämsä itse.     ”Veikko Ennalan nerous piilee hänen tavattomassa herkkyydessään. Hän on paljolti neurootikko ja psykopaatti kuten minä itsekin, mutta vielä herkempi, jopa sairaalloisessa määrin”, Jämsä luonnehti Osmo Lahdenperän tekemässä Ennalan elämäkerrassa Neron heikkoudet (1978).
Kaksikon tiet erosivat, kun herkempi ”neurootikko ja psykopaatti” erehtyi sänkyyn erään naisystävänsä 15-vuotiaan tyttären kanssa, joutui huoltopoliisin kirjoihin ja sai potkut Avusta.

Kansakoulunopettajan poika Veikko Ennala (1928­1991) julkaisi ensimmäisen tekstinsä 11-vuotiaana. Novelli Kuolemaan tuomittu kertoi näyttelijästä, joka heitti henkensä näyttämöllä. Se ilmestyi Nyyrikki-lehdessä.
Välirauhan päättyessä Ennala joutui tiedotuskomppanian kirjuriksi ja sotakirjeenvaihtajaksi Kannakselle. Sotavuosia seurasi boheemivaihe: neljä kuukautta kulkurina, lyhyt tuomio sotilaspassin myymisestä, pätkätöitä eri lehdissä, lisää kulkurielämää, nälkää, juopottelua ja yleistä rähjäisyyttä. Vaiheet olivat kuin Ennalan eräästä suosikkikirjasta, Knut Hamsunin Nälästä.
”Mahtaisiko näiltä ajoilta olla lähtöisin nykyinen taipumukseni hyper-estetiikkaan”, Ennala pohti myöhemmin. Hän ei koskaan käyttänyt samaa pukua kahtena päivänä peräkkäin. Uusia valkoisia bootseja hän osteli kuukauden välein.
Hymy-lehden lukijat oppivat tuntemaan erikoistoimittajan erikoisuudet. Ennala oli niin iso nimi 1970-luvulla, että hän saattoi keskittyä kirjoittamaan itsestään hankittuaan ensin mainetta esittelemällä Hymyssä muita erikoisia yksilöitä.
Ennala aloitti Hymyn vakituisena toimittajana Tampereella vuonna 1966. Ensi töikseen hän haastatteli pedofiili Jammu Siltavuoren vaimoa, jonka miehen pahimmat rikokset olivat vasta edessäpäin. Seksuaaliset poikkeavuudet olivat Ennalan ominta aluetta. Hänen jutuissaan on runsaasti tirkistelyä, mutta ei koskaan populistista ”sairaiden” vihaamista.
Ennala yritti ymmärtää poikkeavuuden taustoja ja selittää niitä lukijoille puolitieteellisellä otteella. Perverssien henkilökuviin hän ujutti herkkiä yksityiskohtia. Omalla tavallaan onkin liikuttavaa, kun vainottu syrjäkylän eläimiinsekaantuja haluaa ehdottomasti lehteen elämänsä kohokohdan, laulukipailujen voiton Paltamon tanssilavalla.

Hymyn jopa puolen miljoonan levikkiä selitetään yleensä 1960-luvun seksibuumilla, johon laatulehdet eivät uskaltautuneet mukaan. Eräässä Hymyn myydyimmistä numeroista Ennala kertoi ”vapautuneen” helsinkiläisrouvan Annikki Ant-Wuorisen lähes nymfomaanisista näkemyksistä naisen seksuaalisuudesta.
Toisessa kohujutussa Ennala arvioi, että itsetyydytys on hyve eikä pahe, mikä sai monet syyllisyyden painamat lukijat raapustamaan kiitoskirjeitä ilosta itkien.
Maineikkaimmassa juttusarjassa Ennala esitteli ”pyttyä” eli pakkolaitosta, johon rikoksenuusija voitiin määrätä epämääräiseksi ajaksi. Rikoksen laadulla ei aina ollut väliä. Jutun mukaan eräs mies oli ollut pytyssä 30 vuotta päällystakin varkaudesta. Kirjoituksista nousi keskustelu, joka johti käytännön kumoamiseen.
Ennala aloitti kirkon oppien ravistelun saarnahenkisessä jutussa Onko Jumala kuollut?. Hän yritti ymmärtää uskonkysymyksiä maalaisjärjen avulla, turhaan. Mukana on sarja vastausta vaille jääneitä kysymyksiä piispa E. G. Gulinille. Gulin ei myöntänyt Ennalalle haastattelua. Ennala teki ikävän johtopäätöksen:
”Itse asiassa olisin vain halunnut vain vahvistusta hiipuvaan uskooni. Mutta kysyin turhaan, kolkuttavalle ei avattu ja rukouksiini vastaa vain oman puheeni kaiku. Pelkään, että minulta ja kaltaisiltani on nyt mennyt kaikki toivo, että Jumala on kuollut.”
Vähemmän tunnettujen juttujen huippua edustaa Neiti Lankisen sukupuoliongelma vuodelta 1970. Ennala oli laittanut Helsingin Sanomien henkilökohtaista-palstalle tekaistun ilmoituksen, jossa nuori tyttö kysyi kaikenikäisiltä miehiltä apua ”arkaluontoiseen ongelmaan”. Ilmoitukseen vastasi muutama aito auttaja ja joukko keski-ikäisiä elostelijoita. Innokkaimmat tarjosivat ”moloa poskeen” ja useat esittivät olevansa ”bsykologian tohtoreita” tai muita vale-eksperttejä.     Niljakkaimmat miehet kutsuttiin treffeille. Paikalla odotti neiti Lankisen sijaan Hymyn valokuvaaja. Seurankipeiden pappojen kuvat saavat kylmät väreet liikkeelle vielä vuonna 2002.

Hienot jutut olivat raskasta työtä. Legendan mukaan Ennala paastosi ennen haastatteluja pari vuorokautta, jotta verenkierto keskittyisi vatsan sijasta aivoihin!
Uskonnon ja seksin ohella Ennalan lempiaihe oli kirjoittamisen vaikeus. Hän kuvasi usein kirjoittajan rimakauhua. Kesken järkyttävästä ihmiskohtalosta kirjoittamisen Ennala saattoi huomata, että ”järkyttävä ihmiskohtalo” kuulostaa lattealta. Kirjoittaja raivasi kliseiset ilmaisut ja palasi asiaan koruttomalla tyylillä.
Itsekriittisimmät tekstit ilmestyivät Veikko-sedän piinapenkki -palstalla, jossa myös Ennalan lukijat pääsivät purkamaan tuntojaan ja esittämään kysymyksiä. Jotkut lukijoista luottivat Ennalaan enemmän kuin lääkäriin, poliisiin tai omaan puolisoonsa. Toimittaja tarjosi ihmisille shokkihoitoa.
Kerran Piinapenkkiin kirjoitti alkoholisoitunut ja tyttöystävänsä jättämä parikymppinen mies, joka ilmoitti tappavansa itsensä. ”Jos Sinä olet kundi, joka ei puhele tai kirjoittele tyhjiä, niin sinä tapat itsesi vaikka sinua kuinka kiellettäisiin”, Ennala vastasi. Hän esitteli tehokkaimpia tapoja tehdä itsemurha. Hyväksi todettiin ikkunasta hyppääminen, ”jos vain asut korkeammalla kuin 4. kerroksessa.”
”Mutta ennen kuin loikkaat niin tuumaa nyt asioita vielä kerran ja muista ainakin se, että kuoleman rajan takaa ei enää palatakaan takaisin tirkistelemään millaisen säväyksen se lähtö mahtoikaan tehdä jälkeenjääviin. Voin sanoa, että se ei tee minkäänlaista säväystä. Elämä ei yhtä heppua kaipaa, juoppoa ainakaan, pyörät pyörivät ja musiikki pelaa niin kuin ennenkin.”
Toinen viesti kuului: ”Terve Veke. Kuis hurisee? Anna vaan tulla juttua ronskimman jälkeen. Mä olen voinut hyvin. Terveisin Kake.”
Ennala vastasi lähettävänsä Kakelle 50 kilon kivenjärkäleen tekstillä ”Näin suuri pulteri putosi sydämeltäni kun kuulin että voit hyvin. Terveisin Veke.”
”Kirjoittakaa siinä Piinapenkissänne enemmän asiallista asiaa eikä silkkaa paskaa”, neuvoi muuan lukija.
”Minkähänlaista asiallista asiaa pantaisi? Otettaisiinko alkajaisiksi vaikkapa vähäsen sähköoppia. Näin ikään: Lenzin lain mukaan sähkögeneraattorin induktion johtosilmukkaan indusoituva sähkömotorinen voima on verrannollinen silmukan läpi kulkevan magneettivuon muuttumisnopeuteen…”

Useiden novellien lisäksi ennala kirjoitti romaanin mitat täyttävät ”psykologiset thrillerit” Kyttyrä (1965), Veljeni herrassa (1965) sekä Vaimo jonka minulle annoit (1969). Ennalan ”trilogia” ilmestyi yksissä kansissa nimellä Kolme kummallista romaania vuonna 1986.
Kokoelman mieleenpainuvin osuus on maanisen raivokas teksti Vaimo jonka minulle annoit. Tekstissä terveenä mielisairaalaan suljettu tuomari Börje Wahlroos kiroaa juonittelevaa vaimoa. Ennala kiisti kirjan yhteydet omaan avioliittoonsa, mutta romaanin alkuperäinen kansikuva oli aavemainen negatiivikuva hänen vaimonsa Marja-Leenan kasvoista.
Herra ja rouva Ennalan rajut ja joskus väkivaltaiset yhteenotot pääsivät usein Veikon palstoille. Mustalla huumorilla höystetty oman pesän likaaminen kuului Ennalan julkiseen kuvaan.
Vaimo Marja-Leena teki itsemurhan kesällä 1977. Hymyssä ilmestyi kuukautta myöhemmin Ennalan artikkeli Vaimoni kuolema.
Hymyssä ja myöhemmin Nyrkki-Postissa Ennala kuvasi vainajan hyviä puolia, mutta moitti tätä pelkuriksi. Vaimo oli aikonut hypätä seitsemännestä kerroksesta, mutta hyppäsi lopulta neljännestä.
Marja-Leena Ennalan ruumista ei siunattu, mistä jotkut lukijat soimasivat Ennalaa. Jotta ”muotomenot tulisivat pilkulleen täytetyiksi” toimittaja siunasi vaimonsa jälkikäteen: ”Herrajjessussiunakkoon!”
Ennalan itsetilitykset etenivät saman kaavan mukaan. Ensin Ennala kohahdutti raaoilla henkilökohtaisilla paljastuksilla. Seuraavaksi hän repi niistä karnevalistista huumoria. Lopuksi hän analysoi koko prosessin ja omat motiivinsa kirjoittajana.
”Älkää siis kuvitelko kirjoitusteni perusteella tuntevani minut, tekstini on laskelmoitua olkoon se sitten ollakseen naurattavaa, surumielistä, kiukuttavaa, kaikki on tekemällä tehtyä niin että saisin sydämenne sekasortoiseen tilaan ja itsenne ymmälle.”

Ennalan into loppui viimeistään 1980-luvulla. Erikoistoimittaja ei enää jaksanut lähteä maailmalle erikoisten ilmiöiden perässä. Jutut olivat itsekeskeisiä rutinoita sotaveteraaneista ja joutavia raportteja vierailuista terveyskylpylöissä. Ennala valitteli Hymyn tason laskemista ja moitti nuoria toimittajakollegoita ideoiden matkimisesta.
Erakoitunut eläkeläinen Veikko Ennala kuoli 29.8.1991, kolme vuotta Matti Jämsän jälkeen. Hänet haudattiin kotipaikkansa Lamminpään hautausmaalle, vaimonsa viereen mutta ”riittävän etäälle ettei syntyisi sielläkin kärhämää”.
Ennalan vaikutus näkyy yhä suomalaisessa lehdistössä. Julkkiksia riepottelevat Mattiesko Hytösen ja Jyrki Lehtolan palstat iltapäivälehdissä on tehty samalla kaavalla kuin Ennalan Kirjeitä henkilöille -sivut. Toisin kuin nykyiset kolumnistit, Ennala teititteli kohteitaan, vaikka ei heitä muuten kunnioittanut. (Kriitikko Jukka Kajavalle suunnatun ”kirjeen” otsikko oli Teitä vituttaa kaikki.) Iltalehden pikkutuhma Pervolan perhe -kuvasarja vastaa Ennalan Mainio sukuni -palstaa. Palstojen suurin ero on se, että Ennalan keksimät härskiydet kertoivat muka hänen sukulaisistaan.
Hymy julkaisee yhä Ennalan klassikkojuttuja toiveuusintoina, mutta vain pieni osa parhaasta tuotannosta on nykylukijoiden ulottuvilla. Kokoelmakirjalle luulisi olevan kysyntää. Ennalan tekstien asenne on vanhentunut, mutta niiden addiktiivinen lataus on vertaansa vailla. Inhimillisen uteliaisuuden kohteet eivät ole muuttuneet, vaikka niitä kuvataan nykyään ilman Ennalan uskallusta ja outoa tarkkanäköisyyttä.
Ennalan maine elää vahvana vanhemman väen keskuudessa. Kesäkuussa tapasin Sodankylän yössä Ennala-aiheista T-paitaa käyttävän Lapin miehen. Valitettavasti hän oli liian humalassa kertoakseen paidan alkuperästä. Paidassa oli Ennalan hautakivi, jonka toimittaja itse suunnitteli ja teetti 55-vuotiaana. Kuten muutkin Ennalan tekstit, hautakirjoitus keskittyy olennaiseen: VEIKKO ENNALA SYNTYI JA KUOLI.

Lauri Lehtinen