14. joulukuuta 2001
Teksti:

Mistä ja milloin kirjoitit ylioppilaaksi?

Tampereen yhteiskoulusta vuonna 1972.

Kuinka päädyit opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä?

Sinne pääsi papereilla. Olin niin laiska, etten viitsinyt lukea pääsykokeisiin. En halunnut ollenkaan valmistua enkä mennä ammattiin. Onneksi otin tiedotusopin sivuaineeksi. Siihen kuului kolmen kuukauden työharjoittelu lehdessä, mikä auttoi pääsemään muinakin kesinä lehtiin töihin.

Olet Tampereelta kotoisin. Asuitko opiskeluajan kotona?

Ensin kotona ja sitten kavereiden kanssa kolmessa eri kämpässä. Kun rahat loppuivat tai asunto meni alta, palasin kotiin syömään äidin lihapullia.

Kuinka rahoitit opintosi?

Opintolainalla. Elämä oli vaatimatonta: minulla oli kahdet levenevät samettifarkut ja kaksi Aholaidan paitapuseroa, toisessa raitoja ja toisessa ruutuja. Pulaa ei silti ollut mistään. Minulla oli jopa varaa lähteä yksin interrailille marraskuussa. Ehkä opintolaina oli suhteessa nykyistä suurempi, sillä työ ei edes käynyt mielessä. Tuskin olisin töitä saanutkaan. Kammoksuin niin sanottua yhteiskuntaa työpaikkoineen.

Mitä löytyi opiskelijakämpän jääkaapista?

Yleensä söin yliopistolla. En osannut kokata juuri muuta kuin munakkaita. 1970-luku ei ollut mitään gourmet-aikaa: lämmitimme muun muassa verilättyjä uunissa. Pidin pitkään hyvän ruoan arvostamista hienosteluna. Kun olin kolmekymppinen ja entinen äidinkielenopettajani kyläili luonani, tarjoilin Weetabixia ja maitoa!

Uudessa kirjassasi opiskelijatyttö yrittää saada aikaan juttua vanhempien olohuonetta tapetoivien työmiesten kanssa kirjoista Työväenluokan maailmankatsomus ja Kulttuuri työväenluokan aseena. Löytyivätkö nuo kirjat 1970-luvulla omasta kirjahyllystäsi?

Joo, vaikka en kuulunut poliittisiin opiskelijajärjestöihin. Se oli myös ahdistavaa aikaa: istuin iltaisin laverilla lukemassa Sosialistisen nuorisoliiton taisteluohjelmaa ja yritin ratkaista, hyväksynkö sen. Eivät muut vertailleet teoreettisia ohjelmia, vaan seurasivat kavereita – kuka taistolaisiin, kuka demareihin. Se oli kuin uskoontulo. Toivoin, että taistolaisuus olisi kolahtanut myös minuun, mutta ei se kolahtanut. Elämä olisi ollut helpompaa, kun olisi kuulunut johonkin.

Mikä asuste oli ehdottoman hip tamperelaisopiskelijoiden keskuudessa vuonna 1975?

Puuhelmet olivat yleisvasemmistolaisen koru. Käytin myös tuohisormusta. Päättelin, että se ei ollut mikään porvarin koru. Helmikorvakorut ja tummansininen väri taas olivat porvarin symboli. Kun folklore oli muodissa, ompelin pienet kukat paitapuseron kauluksiin ja pirtanauhat talvitakin hihoihin! Se loi pukeutumiseen yleisdemokraattista fiilistä.

Teit valmistumisen jälkeen toimittajan töitä. Mikä oli ensimmäinen lehtijuttusi?

Kesätoimittajana Lempäälän-Vesilahden Sanomissa kirjoitin täplärapujen istuttamisesta. Pyörittelin koko päivän ravun kuvaa hikisissä sormissani. En osannut päättää, mihin soittaa. Olin koko kesän kauhuissani, vaikka eivät jutut niin vaativia olleet. Vaikkapa reportaasi kampaajan työstä. Tein myös jutun koirasta, joka oli upotettu Lempäälän kanavaan jätesäkissä. Pyysin poliisia avaamaan säkkiä niin, että sain kuonon valokuvaan. Taitoin jutun mustalle pohjalle ja laitoin otsikoksi ”Eläinrääkkäystäkö?” Koko toimintani oli sinä kesänä hirvittävän kiusallista. Kamera oli niin huono, että salama välähteli väärissä paikoissa. Kuljin kunnan raitilla kuin jokin kummallinen valoilmiö. Syksyllä päätin jättää lehtimaailman ja aloin opiskella suomea. Se oli kuitenkin kuivaa ja lopetin sen.

Haaveilitko opiskeluaikoina kirjailijan urasta?

En. Tein vähän runoja pöytälaatikkoon. Olin hirveän kriittinen. Ajattelin, että vain nerot julkaisevat. Ja mielestäni olin jo 23-vuotiaana liian vanha. En ymmärtänyt, että ihmisen pitää saada rauhassa kehittyä. Ei niin nuorena välttämättä ole vielä edes kokemuksia, joista kirjoittaa. Kun asuin jo Helsingissä, julkaisin pari runoa Tammen Ryhmä-antologiassa.

Milloin tajusit, että sinusta on tullut peruuttamattomasti aikuinen?

Ehkä vasta tänä syksynä, kun on pyydetty tällaisia haastatteluita. Ja kun minua pyydettiin Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan juhliin puhujaksi ja teititeltiin puhelimessa. Ravintolan naulakolla opiskelijaportsari huomautti, että tämä on opiskelijoiden juhla. Vastasin, että minä olenkin juhlapuhuja.

Kirsikka Saari