”Ylioppilasteatteri on valmistanut yhteensä 500 esitystä. Niistä joka kymmenes on onnistunut. Täällä on siis harjoiteltu 450 kehnoa näytelmää”, Juha Hurme sanoo mikrofoniin.
On marraskuun loppu. Ylioppilasteatteri viettää 75-vuotisjuhlia studiollaan Vanhalla ylioppilastalolla.
Pöydissä istuu nuoria näyttelijän alkuja ja vanhoja ylioppilasteatterilaisia juhla-asuissa.
Vuosien 1995-1997 taiteellinen johtaja Hurme jatkaa: ”750 teatterissa toimineesta näyttelijästä 150 on ollut jonkin verran osaavia ja päässyt eteenpäin näyttelijän uralla.”
Pöytäseurueista kuuluu vaivautunutta naurua.
Kurkistetaan hetkeksi esiripun taakse.
Akateeminen näytelmä-seura aloitti toimintansa 1926. Sen ensimmäinen näytelmä oli Akseli Tolan historiallis-uskonnollinen melodraama Pyhän miehen kukka. Loppuunmyydyssä katsomossa istui ministereitä, Yliopiston kansleri ja rehtori, professoreita, teatterien johtajia ja kirjailijoita.
Esitys oli menestys. Haltioitunut Suomalainen Ylioppilas -lehden arvostelija K.K. valitteli ensi-illassa vain yhtä asiaa.
”Yleensä odotettiin suurempaa modernismia, mutta saanemme sitä myöhemmin”, hän kirjoitti.
Arvostelija oli oikeassa, modernismia oli tuleva. Samoin absurdismia, poliittista laulantaa, kabareeta, seksiä ja postmodernismia. Mitä vain teatterintekijät ovat maailmalla milloinkin keksineet, sitä on Ylioppilasteatteriksi nimensä muuttanut Akateeminen Näytelmä-Seura tuonut Suomeen.
Modernismia saatiin silti hetki odottaa. Itsenäisyyden ensi vuosikymmeninä Ylioppilasteatterin taiteellisena linjana oli esittää ”syyttä unhoon jääneitä kotimaisia näytelmiä”.
Se oli radikaalia. Unohdettujen näytelmien lisäksi Ylioppilasteatteri esitti uusia kotimaisia teoksia. Muissa Suomen teattereissa ohjelmiston pääpaino oli ulkomaisissa näytelmissä.
”Ylioppilasteatteri täyttää aina jonkin teatterin kenttään syntyvän tyhjiön”, kulttuuritoimittaja Hannu Harju sanoo. Hän on kirjoittanut Ylioppilasteatterin historiikin vuosilta 1976-1996.
Ylioppilasteatterin nykyinen paikka kaupungin teatterikentässä on ammatti- ja harrastajateatterin välisellä harmaalla alueella.
Ylioppilasteatteri ei maksa palkkaa näyttelijöilleen, jotka kuitenkin harjoittelevat ja suhtautuvat työhönsä kuin ammattilaiset. Palkkapäivä on vain taiteellisella johtajalla ja teatterisihteerillä.
Kummasti Ylioppilasteatteri kuitenkin vetää näyttelijänalkuja puoleensa. Takkutukkainen Seppo Merviö, 20, aloitti teatterissa tänä syksynä. Ylioppilasteatteri on hyvä koulu teatteriuralle, jolle Merviökin tähtää. Vanhan studiolta on ponnistanut tähtinäyttelijöitä Matti Pellonpäästä Esa Pölhöön ja Ritva Valkamasta Eija Vilppaaseen.
”Täällä on saanut tehdä paljon duunia ja vastuuta on annettu. Tämä on sellainen ympäristö, jossa oma pää alkaa sykkiä”, Merviö kertoo.
Harjoittelu on usein täyspäiväistä ja harvalle ylioppilasteatterilaisella jää aikaa muuhun. Yliopisto-opiskelijoita on sadasta jäsenestä vain muutama. Merviöllä on lukio vielä kesken. Hän on elättänyt itseään fillarilähettinä ja puistotyöntekijänä.
”Ei tämä ole missään vaiheessa hyvä bisnes. Ei tänne tulla rahan perässä, vaan halusta luoda jotain uutta.”
Siihen Ylioppilasteatteri onkin hyvä paikka. Sen ei tarvitse välittää taloudellisista paineista tai yleisön odotuksista toisin kuin ammattiteatterien. Toimintansa Ylioppilasteatteri rahoittaa Helsingin kaupungin, Uudenmaan taidetoimikunnan ja HYY:n avustuksilla sekä kesäteatterin lipunmyyntituloilla.
”Ei ole väliä vaikka joku näytelmä menisikin munille”, Merviö sanoo.
Siksi nuoret ohjaajat tekevät mielellään töitä Ylioppilasteatterille. He voivat kokeilla siellä juttuja, joihin laitosteatterit eivät uskaltautuisi mukaan.
Rajattomuus on merkinnyt sekä menestyksiä että mahalaskuja. Myös teatterin saama palaute on ollut rajoja rikkovaa.
1960-luvulla Kalle Holmberg ohjasi televisioon Orvokki-kabareen, jossa Ylioppilasteatteri pisti koulun, armeijan ja kirkon kerralla uuteen uskoon. Esityksen jälkeen Holmberg sai kirjatun kirjeen, jossa oli hänen oma kuvansa takapuoleen pyyhittynä.
Vuonna 1981 katsoja ryntäsi Ylioppilasteatterin kesäteatterilavalle ja hakkasi lapionvarrella Eero Ahreen verille kesken Max ja Moritz -näytelmän esityksen. Ahre esitti homoseksuaalia.
Lapionvarsihyökkäyksen jälkeen ylioppilasteatterilaiset rusikoitiin Ilta-Sanomien yleisönosastossa: ”Kun nyt parikymmentä vuotta olette opettaneet vihaa, kaunaa, katkeruutta, kostoa ja kaikista estoista riisuttua pornoilua, älkää ihmetelkö, jos yleisö läksynsä opittuaan alkaa toimia. Olette heitelleet kirveitänne. Nyt alkaa tulla lapionvarsia takaisin.”
Ylioppilasteatterin historia on ollut aaltoliikettä. Aallonharjat ovat osuneet teatterikriitikko Hannu Harjun mukaan suomalaiseen teatterikenttään kymmenen vuoden välein.
Suuria menestyksiä on seurannut lamaantuminen. Lapualaisoopperan (1966) menestys sekoitti Ylioppilasteatterin vuosiksi. Teatterilaisista tuntui, että kaikki on jo tehty.
Viimeksi Ylioppilasteatteria juhlittiin 1990-luvun laman aikana, kun se teki Atro Kahiluodon johdolla yhteiskunnallista teatteria.
Esa Kirkkopelto ohjasi 1992 Mahnovitsina-näytelmän. Se kertoi Ukrainan kansannousun (1918-21) johtajasta Nestor Mahnosta, jonka anarkistit auttoivat puna-armeijaa lyömään vastavallankumouksellisen valkoisen armeijan. Sen jälkeen puna-armeija tuhosi Mahnon joukot.
Mahtipontinen, vauhdikas ja intensiivinen Mahnovitsina oli yleisömenestys Helsingissä. Se kahmi kotimaisia teatteripalkintoja ja kiersi Euroopassa. Plays International -lehden kriitikko ylisti Mahnovitsinaa yhdeksi pelottavimmista esityksistä, mitä on koskaan nähnyt.
Nimihenkilöään Mahnoa enemmän esitys kertoi kansasta, jota lietsottiin katkeruudella, yllytettiin lupauksilla ja lopulta petettiin. Näytelmä jäsensi yhteiskunnan ja yksilön välistä suhdetta tavalla, joka oli ajankohtainen myös lama-Suomessa.
Yhtä paljon kuin Ylioppilasteatteri sai paistatella Mahnovitsinan auringossa, se sai käpristyä sen menestyksen painon alla. Kaikkia näytelmiä verrattiin nyt Mahnovitsinaan.
70-vuotisjuhlanäytelmä Kostamus-sinfonia (1996) jatkoi vielä samalla linjalla, mutta Ylioppilasteatteri oli jo vetäytymässä nuolemaan menestyksen jättämiä haavoja.
1990-luvun puolivälin taiteellisen johtajan, Juha Hurmeen, ihanne oli keskiaikainen teatteri, jossa näytelmäseurue tulee keskelle toria, esittää näytelmänsä ja katoaa. Esitykset keräsivät kiitosta ja yleisöä, mutteivät herättäneet suurempaa keskustelua.
Hurmeen kauden jälkeen taiteelliset johtajat Petteri Granström ja Janne Saarekkala vaihtuivat nopeaan tahtiin.
Viime vuosien hiljaiselon jälkeen Hannu Harjun odotukset ovat jälleen korkealla.
”Ihmettelisin, jos ei kohta jytisisi. Myrskyn edellä on aina hiljaisempaa. Nyt Ylioppilasteatterissa ovat taas vallalla uudet, verekset voimat.”
Vanhan studiolla Ylioppilasteatterin juhlat jatkuvat.
Juha Hurme jatkaa puhettaan:
”450 kömmähtänyttä yritystä ovat olleet Ylioppilasteatterin arvo. Ne ovat antaneet mahdollisuuden kokeilla ja tehdä jotain aivan omaa.”
”Samoin ne 600 ylioppilasteatterilaista, joista ei ole tullut ammattilaisia, joille teatteri ei ole ollut koko maailma, ovat antaneet Ylioppilasteatterille mahdollisuuden olla jotain, mitä muut eivät voi jäljitellä”, Hurme sanoo.
Yleisö hakkaa käsiään kiivaasti yhteen ja maljat nousevat 75-vuotiaan teatterin kunniaksi.Otsikko: ”Voi tapahtua mitä vain”
Ylioppilasteatteri on vanhuksen iässä. Se saikin 75-vuotislahjakseen ryppyvoidetta. Elokuussa aloittaneen uuden taiteellisen johtajan, Minna Harjuniemen mielestä sille ei ole tarvetta.
”Teatterin pysyy väistämättä nuorena. Ihmiset tulevat ja menevät”, Harjuniemi sanoo.
Hänen mukaansa Ylioppilasteatterin suurin voima on 10-20 uutta ylioppilasteatterilaista, jotka otetaan sisään joka vuosi.
Edes teatterin komea historia ei aseta sietämättömiä paineita.
”Uusilla jäsenillä on niin kova kiire ja halu tehdä, ettei siinä ehdi menneitä muistella.”
Harjuniemi aloitti taiteellisena johtajana yhdessä Aune Kallisen kanssa. Vanhat kaverukset teatterikorkeakoulusta jakavat pestin poikkeuksellisesti keskenään. Kallinen vietti syksyn Espanjassa näyttelemässä.
”Keväällä alkaa varsinaisesti meidän aikakautemme”, Harjuniemi lupaa.
Tuoreiden johtajien tavoitteena on tutkia, miten mikäkin osanen vaikuttaa teatteriesitykseen. He miettivät esimerkiksi miten esitystä muuttaa se, tuleeko musiikki nauhalta vai soitetaanko se livenä. Entä mihin esityksiin sopivat sponsorit ja mihin eivät?
”Mietin paljon harjoituskäytäntöjä. Jotkut esitykset vaativat tiukkaa harjoituskuria, toisiin sopii paremmin se, että ensin juodaan kaffea ja aloitetaan puoli tuntia myöhässä”, Harjuniemi sanoo.
Omat esityksensä Harjuniemi rakentaa yhdessä näyttelijöiden ja muun työryhmän kanssa. Esitys kehittyy harjoituksissa.
”Minua kiinnostaa tekemisen matka, se mitä ihmiset tuovat esitykseen mukanaan.”
Ylioppilasteatterissa esitetään paraikaa Tiina Raudaskosken käsikirjoittamaa ja ohjaamaa Stokkan kelloa. Tammi-helmikuussa on vuorossa Lapinlahden lintujen Ari Wahlstenin käsikirjoittama Mitä tapahtuikaan Jouko Turkalle. Molemmat esitykset ovat vierailutöitä.
Keväällä Aune Kallinen ohjaa vankilaa ja vankeutta käsittelevän näytelmän. Harjuniemi alkaa työstää kesäteatteriesitystä Che-ooppera.
Nimi lupailee jotain suurta, mutta Harjuniemi sanoo, ettei kyseessä ole ”mikään spektaakkeli”. Ooppera-nimi tulee mahtipontisesta aiheesta.
”Esitys käsittelee Chen hahmon tematiikkaa: ehdottomuutta, periaatteellisuutta, valmiutta kuolla.”
Mitään tarkempaa Harjuniemi ei vielä näytelmästä tiedä. Che-ooppera syntyy tehdessä.
”Voi tapahtua mitä vain. Se on lähtökohta.”
Antti Helin
Kuva: Ylioppilasteatteri
