30. marraskuuta 2001
Teksti:

Pieni toimisto Punavuoressa. Likaisen vaaleat seinät. Pari työpöytää, joilla lainehtii toimistojen tavanomainen paperimeri: laskuja, ilmaisjakelulehtiä. Kirjahylly. Vanha jääkaappi. Filmikeloja. Oven pieleen teipatussa aanelosessa kivileka ja teksti: Seppä Callahanin filmimaailma.
Oikeastaan tämä toimisto Masa Yardsin telakan ja turkkilaisen ravintolan naapurissa on ohjaaja Jari Halosen oma filmimaailma. Siitä todistavat elokuvajulisteet seinällä: Back to the u.s.s.r. – Takaisin Ryssiin. Lipton Cockton in the shadows of Sodoma. Joulubileet.
Julisterivin keskellä on kellastunut lakana vuodelta 1987: Jumalan teatteri God’s Theatre.
Jari Halonen, 39, on ollut Suomen virallinen nuori vihainen mies siitä lähtien, kun hän läjähti lehtien palstoille Jumalan teatterin paskanheittäjänä. Samaa linjaa hän on jatkanut elokuvillaan. Useimmat kummallisista, minibudjetein väsätyistä tekeleistä ovat olleet korvapuusti hyvälle maulle ja viihteellisyydelle – ja samalla suurelle yleisölle.
Luulisi, että mikään Halosessa ei enää yllättäisi.
Mutta nyt on tekeillä kyllä jotakin uutta. Halosen olisi viimeisenä odottanut osallistuvan kansallisia legendoja perkaavien massaelokuvien talkoisiin. Uudessa elokuvassaan Halonen puhaltaa pölyt Aleksis Kivestä, suomalaisen kulttuurin kantaisästä. Suurelokuva Aleksis Kiven elämä tulee ensi-iltaan tammikuussa.
Ei kai Halonen ole leppynyt?

Halonen hakkaa toimiston lasioveen. Ovi auki, virnistys, pahoittelu. Flunssaa ja niin päin pois. Harmaa toppatakki ja oranssi fleece-pusakka tuolin selkänojalle. Tuolille istumaan. Rykäisy.
”Okei?” ohjaaja on valmis.
Niin, ensimmäiseksi ajattelin kysyä, että miksi elokuva Aleksis Kivestä?
”Hyvä kysymys. Siis. Oleellinen…”
Halonen vetää henkeä.
Sitten alkaa puhe: ”Mä olen yrittänyt aina miettiä vähän isompia aiheita. Vittu se ei ole taidetta, jos vain omaa terapiaansa vääntää!”
Halonen nyökkää julisteriviin. Siinä on omaa päätä suurempia aiheita. Esimerkiksi tuo Takaisin Ryssiin. Ääni kohoaa: ”Sosialismin romahdus oli niin iso juttu, että me ei vittu edes tajuta sitä. Jokaisen järkevän olisi pitänyt tehdä teos siitä!”
Entiseltä Halonen vaikuttaa. Ulkonäköä myöten. Sama teatterikoululaisen univormu: huppari ja verkkarit, jalassa lenkkarit. Poninhäntä niskassa. Pari kertaa murtuneella intiaanipäällikön nenällä pyöreät lasit. Lasien takana silmissä kiilto. Jännettä ja asennetta kaikki 170 senttiä.
Takaisin Ryssiin käsitteli sosialismin romahtamista vampyyriseikkailun, puskahuumorin ja Lenin-haamun avulla. Lipton Cockton puolestaan kuvasi ekokatastrofin jälkeistä maailmaa. Siis sitä, jos ympäristöstä ei ”ihan oikeasti oteta vastuuta”.
Joulubileiden kohdalla ohjaaja hiljenee. Kriitikoiden ylistämä elokuva kertoi vankilasta vapautuvasta kundista.
”No, sehän oli… välityö”, Halonen mutisee. Äkkiä hän alkaa puhua siitä, että aikamme isoimpia ongelmia on suvaitsemattomuus: ”Konservatiivisuus nostaa taas päätään. Erilaisena ihmisenä on hyvin vaikea olla.”
Tarkoittaako Halonen siis, että Joulubileet oli manifesti suvaitsemattomuutta vastaan?
Turha miettiä. Halosen puhe on jo lingonnut ajatuksen kauas. Maan tukahtuneeseen ilmapiiriin. Tiedotusvälineisiin, jotka edustavat äärikapitalismia, oikeistoa ja konservatiivisuutta. Kun niitä arvoja taotaan päivästä toiseen ihmisten kalloon, niin tyhmempikin oppii.
”Ihmiset eivät oikeasti ajattele. Nekin, jotka saavat palkkaa ajattelusta, pitäytyvät ohuessa maailmankatsomuksessa. Että asiat on näin, ja that’s it.”
Halosen silmät palavat. Perkele, sitä Israelin palestiinalaispolitiikkaa. Se potuttaa. Ja se, että Suomessa ei saa siitä aiheesta kritiikin sanaa sanoa!
Viimeistään nyt käy selväksi, että Halonen on paasaaja. Hän on yhdistelmä kansankynttilää ja markkinamiestä. Ohjaajalle on pyhä asia, että taiteilija käyttää palstatilaansa muuhunkin kuin leffan puffaamiseen. Taiteilijuus merkitsee sitä, että on sanottavaa. Ja Halosella sitä riittää.
Halonen postitti Israelia vastustavan mielipidekirjoituksen Hesariin, mutta kirjoitusta ei julkaistu. Like-lehden kolumneissa ohjaaja on saarnannut myös median valtaa vastaan. ”Ne toimittajat, jotka valikoivat, mitkä kansan mielipiteistä pääsee valtalehden sivulle, käyttävät tolkutonta mielipidevaltaa!”

Halonen kumartuu eteenpäin ja nojaa kyynärpäitä polviin. Nyt päästiin ohjaajan lempiaiheeseen. Ei surkeuden syy ole tiedotusvälineissä. Niissä ajan henki vain tiivistyy. Eikä hän syytä edes poliitikkoja.
Tärkein syy löytyy taiteesta.
”Taide on menettänyt merkityksensä! Yhteiskunnassa ei enää kuulu kuin talouden ääni, sillä taide ja kulttuuri ovat myyneet itsensä.”
Samaa taiteilijat ovat paasanneet maailman sivu. Halonen kehuu, että hänellä on perusteetkin, ”oma yhteiskuntamalli”. Onhan Halonen puhissut aiheesta jo… Herranjestas! Lähes viisitoista vuotta.
Halonen selittää, että taiteen pitäisi olla talouden vastapaino, edustaa humaania sanomaa ja pehmeitä arvoja. Hän uskoo, että juuri taiteen humaanin sanoman ansiosta hyvinvointivaltio rakennettiin. Ennen taiteilijat olivat yleisön palvelijoita, jotka työskentelivät sen eteen, että yhteisöstä tulisi ”sivistyneempi ja tasa-arvoisempi”.
Halonen sanoo, että teatteri ei enää tarjoa ”suurempaa sisältöä”. Hän sylkäisee, että syy on näyttelijöiden ”vetelyys”.
”Näyttelijät istuvat kapakoissa kaiket illat. Jos viulisti tekisi saman eikä harjoittelisi, niin se naurettaisiin lavalta. Ja näyttelijällä on sentään sata kertaa vaikeampi instrumentti!”
Ääni kohoaa.
”Ja mitä! Nuoret ovat nähneet himassa avioeron. Aitoja tunteita! Kun näyttämöllä surraan, niin… Mitään ei tapahdu! Näyttelijä ei osaa edes itkeä!”
Halonen kumartuu keräksi ja nyyhkii: yhy-hyhy-hyy! Tekoitkua. Ei saatana.
”Muistan lapsuudesta, että kun Eila Pehkonen lausui lavalla, että viekää tuhkatkin pesästä, niin äiti itki, että perkele se kertoo meistä! Jos ratikkaan nousi Kansallisteatterin näyttelijä, niin äiti kuiskasi, että katso, taiteilija! Nykyään näyttelijöitä pällistellään vain siksi, että he ovat julkkiksia.”
Halonen kaipaa suuria suomalaisia taiteilijoita, kansasta nousseita kristushahmoja, jotka uhrasivat itsensä yhteisen edun vuoksi. Sellaisia kuin Väinö Linna ja Timo K. Mukka. Tai Aleksis Kivi!

Halosen uuden elokuvan nettisivut, www.aleksiskivi.com, tietävät, että Aleksis Kivi on – ei enempää eikä vähempää kuin – ”Suomen historian merkittävin henkilö”.
Aleksis Kivi on pitkä komea mies. Siniset silmät. Vartaloltaan sitkeä. Hänellä on pehmeä ääni. Hän on voimakas, mutta samalla koominen ja hellyttävä. Katse on tulinen ja pelottava.
Jotain tuttua kuvauksessa on. Mies Halosen mieleen.
Halonen piirtää laajaa kaarta ilmaan, 1800-luvulta tähän päivään ja samalla Kiven Palojoen torpasta punavuorelaiseen elokuvatoimistoon. Halosen mielestä Aleksis Kivi loi suomalaisen taiteilijakuvan, jonka ”rahan kanssa puljaaminen” pilasi.
Turhaan Suomessa ylistetään Mannerheimia tai Ehrnroothia, ”näitä sotahulluja”. Aleksis Kivi loi sen suomalaisuuden, jonka puolesta on tapeltu milloin itärajalla, milloin hyvinvointivaltion talkoissa.
Hän jyrisee, että Aleksis Kivi sylkäisi eliittiä päin näköä ja painui maalle kirjoittamaan, loi suomen kieltä, kirjasi suomalaisen luonteen, kirjoitti rahvaalle silloin kun rahvas ei vielä edes lukea osannut ja eliittikin vain ruotsia, kirjoitti terveytensä ja henkensä uhalla, toteutti hegeliläistä ideaa Suomessa…
Hyvä on, hyvä on.
Mutta Halonen intoutuu taas: ”Aleksis Kivi oli perkeleen poliittinen hahmo. Ei luuseri, vaan kansasta noussut sankari. Saatana! Sisu! Identiteetti!”
Halosen mielestä aikamme kirous on se, että sankarit ovat kauniita ja menestyneitä. Urheilijoita ihaillaan, vaikka kenen puolesta ne muka taistelevat? Häh? Oman lompakkonsa!
Muitakin sankareita voisi olla. Esimerkiksi ”paskasta nousseita, jotka näyttävät persettä rahalle ja kulttuurieliitille”.
Tosiaan.

Reikäkorttilävistäjänä työskennelleen yksinhuoltajaäidin poika Jari oppi varhain ”näyttämään persettä rahalle”. Jo silloin, kun näyttämöksi riitti katu ja käsikirjoitukseksi se, että perjantai-iltana hakattiin Lepakossa punkkareita.
Punavuoressa teinipoika Jari tunnettiin 1970-luvulla Myllerinä, punkinvihaajana ja tosi tappajana, niin natsina – kuten häntä muisteltiin Elmun kymmenvuotiskirjassa.
Mylleri oli rokkarijengi Enkeleiden johtohahmo. Halonen treenasi nyrkkeilyä ja karatea. Hän voitti taidoissa ja vimmassa sen, minkä koossa hävisi.
Halonen itse muisteli Elmu-kirjassa: Me oltiin jotenkin maailman ainoita käveleviä Helvetin Enkeleitä. Pyöristä ei ollut tietoakaan, mutta kyllä meillä enkelimeininki oli ja paskaset farkkuliivit ja tämmöstä. Joka paikkaan mihin mentiin, niin aina saatiin hässäkkää aikaan.
Ohjaaja hiljenee kun puhe kääntyy menneeseen. Äsht, turha muistella tätä. Olisi tärkeämpääkin puhuttavaa. Halosen maailmanjärjestyksessä arvostetuimmat jätkät eli ”isot päälliköt” eivät tekemisillään leveile.
Ei Halonen taustaansa silti ole häpeillyt, päinvastoin. Puhe ”hegeliläisyydestä” on Halosen suusta uutta. Hän on ollut ylpeä siitä, että fiksuus ei ole sitä koulussa vaan kadulla opittavaa sorttia.
”Kunnia on tärkein omaisuus, kun muuta ei ole. Silloin fyysisyys oli ainoa tapa, jolla määriteltiin kunnia ja hierarkkinen järjestys.”
Halonen hörähtää, että aggressiosta se luovuus kumpuaa. Se on toista kuin niiden, ”joiden kotona on pidätelty pierua”. Ja Halosen avainsanoja ovat yhä luottamus oman jengin kesken, kunnia, respect eli kunnioitus ja perkeleen kova kunto.
Halonen nyökkää kadulle: ”Helvetin hienoa, että olen saanut elää nuoruuden täällä. Ja sitten tunkenut pois.”
Sitten ohjaaja irvistää ”kauhealle väärinkäsitykselle ”: ”Kahdeksantoistavuotiaana äänestin Ben Zyskoviczia. yya-Suomessa järkeilin, että vasemmisto edusti järjestelmää ja poliisia. Oikeisto oli vapaus: pillu, viina, röbä, koko se juttu.”
Maailmankuva muuttui kibbutsilla Israelissa ja harrastajateattereissa. Ne hän on haastatteluissa usein unohtanut, katua ei koskaan. Halonen virnistää: ”Mä olen rakentanut tätä kuvaa itsestäni. Jättänyt hajurakoa. Mä en halua olla mukava mies.”
Selvä se.
Koska ohjaaja on jo vakiinnuttanut asemansa vihaisena miehenä, kuva kestää myös säröt. Halonen opiskeli puhelinasentajaksi, näytteli Ilves-teatterissa, pyrki ja pääsi Teatterikouluun. Turkan oppilaana Halonen muistetaan yhä. Uudessa Kivi-elokuvassa Turkalla on pieni rooli – Lapinlahden mielisairaalan ylilääkärinä.
Halonen mutisee, että ei Turkka häntä tehnyt. Jo Ilves-teatterin esikoisnäytelmässä Kärpästen pesä Halonen lähetti näyttelijät lenkkipolulle.
”Ajattelin, että ei vittu, kun mä olen huono lavalla. Yli tuhat vuotta on tiedetty, että näyttelijä ei pääse tunnetilaan psyyken kautta, se on vaarallista. Se lähtee fyysisen treenin kautta. Ja treenannut olin aina.”
Teatterikoulussa Halonen vaihtoi näyttelijästä ohjaajalinjalle ymmärrettyään, että käskyjen kuunteleminen ”ei sopinut luonteelle”. Työtavat jalostuivat.

Juoksua veren maku suussa. Etunojapunnerruksia. Nyrkkeilysäkin hakkaamista. Itkua. Hikeä. Huutoa. Tunnetta! Tunnetilaa! Saatana! Satoja harjoitustunteja. Lisää juoksua. Etunojapunnerruksia…
Siinä ohjaaja Halosen resepti omille miehilleen.
”Sata kertaa harjoituksia ennen kuin mennään yleisön eteen”, ohjaaja kehuu.
Näinä vetelyyden aikoina hyvien miesten – tai naisten – löytäminen ei ole helppoa. Mutta kun oikeat ihmiset ovat löytyneet, porukka on ollut tiivis kuin hitsauspillin jäljiltä.
Teatterikoulussa Jari Halonen, Esa Kirkkopelto, Jorma Tommila ja Jari Hietanen juoksivat, paastosivat ja roikuttivat itseään ristillä. Jumalan teatterilta tilattiin esitys vuoden 1987 Oulun teatteripäiville Arkinen hysteria -palaveriin aiheesta ”Mikä kaikki on teatterissa mahdollista?”
Kysymykseen saatiin vastaus.
Aamukymmeneltä teatteriyleisö sai päälleen sikalasta haettua paskaa, jogurttia, kananmunia ja vaahtosammuttimen vaahtoa. Suomi sai 1980-luvun kulttuuriskandaalin. Tosin aiemmista kulttuurisodista – kuten 1960-luvulla Hannu Salaman jumalanpilkkajupakasta – tämä erosi siinä, että tavoite jäi epäselväksi.
Nuorten miesten muminasta sanoma ei kirkastunut.
Sodan voittivat iltapäivälehdet: Saako teatterissa heittää kakkaa yleisön päälle? Osallistu kuumaan, haisevaan, yököttävään, ulosteiseen teatterikeskusteluun!
Vain Turkka kehui ”energiapurkausta”. Opetusministeri Gustav Björkstrand vaati Jouko Turkalle ja Jussi Parviaiselle potkuja Teatterikoulusta. Lehdet kertoivat Jumalan teatterin sakoista ja ehdollisesta vankeustuomiosta, välillä siitä että miehet kävivät kumartamassa Pentti Linkolaa gurunaan.
Halonen huokaa: ”Oleellista oli, että yleisö oli teatteriväkeä – ei tavallista kansaa.”
Siis hyökkäys viihteellistynyttä teatteria kohtaan?
”Viimeinen yritys pelastaa suomalainen teatteri”, ohjaaja mutisee.
Halosta 1980-luku puistattaa yhä: kulutusjuhlaa, pinnallisuuden ilosanomaa, kaupunkikulttuurin syntyä, City-lehteä. Halosen mielestä juuri tuolloin taide menetti merkityksensä ja vetelyys valtasi näyttelijät.
”Homma kääntyi niin, että olit hyvä taiteilija, jos pääsit mainoksiin. Nyt se on vähän tasaantunut.”
Ei Halonen sentään ainoa ollut, joka 1980-luvulla vastusti kulttuurilaitoksia ja halusi uudistaa teatteria, vaikka nuorten miesten testosteronipurkaukset muistetaan parhaiten. Uudet Virus-teatteri, Pieni Suomi ja Omapohja osoittautuivat pitkäikäisemmiksi kuin Halosen Teatteri 1990. Halosen ryhmä esitti Kullervo-näytelmää kontissa Perunatorilla. Parin satasen lipputuloja jakaessaan miehet päättivät, että jääköön teatterin pelastaminen muille.
He pelastaisivat suomalaisen elokuvan.

Aleksis Kiven elämä -elokuvaa tehtiin yhtä pitkään ja hartaasti kuin Kivi teki Seitsemää veljestä. Siis seitsemän vuotta. Ensin piti tehdä televisiosarja. Sitten televisiosarja ja elokuva. Sitten elokuva Rolling Stone.
Projekti oli kaatua rahan puutteeseen.
Jos kyse olisi jonkun muun kuin Halosen elokuvasta, olisi luullut, että valmista ei tulekaan. Mutta Halosen työtapa on se, että ”haaveiden ja unelmien eteen taistellaan vitusti”. Työtä tehdään kutsumuksesta. Tämä koskee ”jokaista ruuvinvääntäjääkin”.
Leffojen tuottaja ja ”luottomies” Heikki Ahonius sanoo, että Halonen ei säästä itseään eikä liioin muita. Jos homma ei suju, ohjaaja saa raivarin. Luottoremmin työpäivät venyvät usein yöhön. ”Halonen pystyy perustelemaan että miksi tämä juttu kannattaa vääntää loppuun asti. Kyky innostaa muita on henkisen johtajan ominaisuus”, Ahonius sanoo.
Ohjaajaa kuunnellessa tätä ei epäile. Hän paasaa kuin tuomiopäivän profeetta. Usein Halosen projektit ovat myös vaatineet luottamusta kuin uskonlahkolla tuomiopäivästä.
Kun Halonen haki rahoitusta ensimmäiselle elokuvalleen, elokuvasäätiössä varoiteltiin ”itsemurhaprojektista” ja ”elinikäisistä veloista”.
Filosofian opiskelijasta Halosen tuottajaksi päätynyt Ahonius oli tehnyt kesätöitä Maisemarakentajat Oy:ssä ja tiesi, että raksalla tienaa. Halonen ja Ahonius perustivat yhtiön nimeltä Mondo Furioso Film Productions vuonna 1990. Firman toimialaa oli ”elokuva- ja televisiotuotanto sekä rakennustyöt, erityisesti kiviasennusala”.
Syksystä talveen näyttelijät, tuottaja ja ohjaaja latoivat kiviä Tuusulantielle ja Makkaratalon eteen. Kotona laskupinot kasvoivat, sillä rahat säästettiin elokuvaan. Luottamus, kunnia, respect ja kunto olivat testissä. Ja taas päästiin näyttämään persettä rahalle.
Halonen on itse kasvattanut legendaa. Ensimmäisen elokuvan hinnaksi on mainittu milloin sata-, milloin kaksisataatonnia. Tuottaja arvelee puoli miljoonaa. Vähän sekin. Sittemmin rahoitus on järjestynyt Elokuvasäätiön kautta. Apurahat jaettiin pitkään porukalla.
”Pelastettiin elämää hengen palolla”, Halonen sanoo.
No, ohjaaja rykäisee. Lapsiperheen elättämiseen toki tarvittiin myös silloisen vaimon tuloja.
Tuottaja Ahonius sanoo, että pari tyttöystävää häipyi ”sääliä ja kauhua” tuntien. Silti sekä Halonen että Ahonius ovat ylpeitä menneistä, sillä ”jokainen aika tarvitsee ihmisiä, jotka vääntävät marginaalista”.
Aleksis Kivi -projekti oli kuitenkin osalle ryhmästä liikaa. Luottonäyttelijä Jorma Tommila vaihtui Marko Tiusaseen. Eikä Halosen orjapiiskurin maine kaikkia houkuta; elokuvalle jouduttiin etsimään kuvaajaa opiskelijoita myöten.
Halonen kohauttaa olkiaan. ”En mä tätä hommaa tee sen vuoksi, että saisin kavereita.”

Jari Halonen varoittaa, että Aleksis Kiven elämä ei ole ”perkeleen raisu leffa”. Ohjaaja kiillottaa kansallissankarin kilven niin, että pihtiputaan mummokin sen ymmärtää.
Suurelokuva tuskin puhuttelee nuoria kapinallisia. Elokuvan kymmenen miljoonan markan budjetti velvoittaa. Pitää tehdä jälkeä, josta kansa tykkää. Mutta massat Halonen haluaakin tällä kertaa tavoittaa.
Enää hän ei halua pelastaa vain taidetta, vaan suomalaisen identiteetin!
Halosen mielestä euroaika muistuttaa aikaa, jolloin Suomi oli osa Venäjää, markasta tuli valuutta, nälkävuodet veivät kansan kerjuulle ja kraatarinpoika Alexis Stenvall lähti opiskelemaan Helsinkiin.
Halonen jylisee, että kansallinen identiteetti ja ylpeys ovat nyt samalla tavoin hukassa. Ärsyttää, että suomalaisesta nöyryydestä on tehty pahe ja eurooppalaisesta oman hännän nostamisesta hyve.
”Suomalainen luonne on se, että kel’ onni on, se onnen kätkeköön. Juuri se on helvetin hienoa!”
Halonen pudistaa päätään. Ei ole ihme, etteivät suomalaiset ole ylpeitä itsestään, kun eivät osaa olla ylpeitä edes kansallissankaristaan. Kuva Aleksis Kivestä on karmea. Kaistapää, köyhä ja kurja, joka kuolinvuoteella kuiskaa ääni vapisten: ”Minä elän!”
”Mua ei kiinnosta Kiven mielisairaus pätkääkään!” Halonen sanoo. ”On selvä, että jos tekee töitä niin kuin se jätkä, syö huonosti ja juo viinaa, niin terveys ei kestä!”

Kännykkä soi.”Hei Tuomas, mä soitan sulle kohta”, Halonen sanoo. Kivi-elokuvan musiikin tehnyt Tuomas Kantelinen haluaa sopia squash-vuorosta.
Viisi vuotta sitten Halonen päätti, että perhe on elätettävä. Halonen perusti uuden tuotantoyhtiön, tämän filmimaailman. Apurahoja ei enää jaeta kavereiden kesken. Nyt vuokrat hoituvat ajallaan, jääkaapissa on ruokaa ja autossa bensaa. Ristillä roikkuminen on vaihtunut squash-saliin ja hengellä eläminen järkevään taloudenpitoon.
Halonen huokaa.
”Vaikka mulla menee kivasti, niin en mä osaa kääntää selkää niille, joita riistetään.”
Hän miettii, että nyt tarvittaisiin uusia kasvoja vääntämään marginaalista. Taide toistaa itseään, se on elitististä, esapekkasalosia poseeraamassa pääministerin kanssa.
Halonen kehaisee, että hänen kanssaan eivät poliitikot kaveeraa. Hyvä niin. Eihän poliittinen eliitti edes huomaa, kun jotakin tärkeää tapahtuu.
”Esimerkiksi kettutytöt! Konservatiivit huutavat kuorossa, että ei siitä ollut hyötyä. Siitähän oli helvetisti hyötyä! Edes vihreät eivät tajunneet… 1990-luvun merkittävin tapahtuma! Nuoret uhrasivat oman tulevaisuutensa!”
Halonen uumoilee, että muutos on väistämätön. ”Kun on turhin aika, jotain uutta on tulossa.”
Aleksis Kivi, Pentti Linkola, Jouko Turkka, Jumalan teatteri, kettutytöt…
Kuka seuraavaksi?
Halonen kohauttaa olkiaan. Sen kun tietäisi. Hän itse se tulija ei ole. Ei, hän vain tasoittaa tietä sille seuraavalle suurelle.
Työstä vihakin käy. Halonen hymähtää: ”Mä huudan, kun kukaan muu ei huuda.” Halonen arvelee, että jos kaikki huutaisivat, hänestä saattaisi kuoriutua diplomaatti.
Ohjaaja valuu tuolilla alaspäin. Hän nostaa kädet pään taakse. Ei hän enää täyspäiväisesti vihainen ole.
”Tämän työn katteettoman arvostuksen takia yhteiskunnallinen missio on mulle henkireikä.”
Halonen arvelee, että olisi parempaa bisnestä puhua vain mukavia elokuvasta. Ohjaaja on väärässä. Myös messuaminen käy markkinapuheesta.
Ympyrä on sulkeutumassa. Suomen virallisesta nuoresta vihaisesta miehestä on kasvanut aikuinen elokuvaohjaaja, jonka railakkaat puheet ehkä houkuttelevat massat pop cornin tuoksuisiin saleihin. Siis uteliaisuus siitä, miten kansallissankarille tämän miehen käsittelyssä käy. Aleksis Kiven elämä leviää kahdellakymmenellä kopiolla maan joka kolkkaan.
Ohjaaja myöntää, että hän on oikeastaan aika tyytyväinen mies.
”Olen tullut siksi, minä itseni näen. Mun on pitänyt tapella sen eteen. Mutta sitähän draama on, että siitä selviää.”
Halonen tuijottaa ulos ikkunasta. Hän hymyilee.
”Kyllä mä illalla nukkumaan mennessä olen sovussa jumalani kanssa.”

Kirsikka Saari
Kuva: Riku Isohella