05. lokakuuta 2001
Teksti:

Tänä aamuna Yliopisto-lehden päätoimittaja Pekka Matilainen, 55, ei lukenut sanomalehteä. Hän ei ole muuttanut tapojaan, vaikka koko muu maailma odottaa henkeään pidätellen uutisia Yhdysvalloista, Afganistanista, Pakistanista ja Brysselistä.
    Matilainen ei lue päivälehtiä. Hän ei katso televisiosta uutisia eikä juuri muutakaan. Hänellä ei ole kotonaan Espoon Kivenlahdessa internet-yhteyttä eikä hän omista kännykkää. Hän ei seuraa uutuuskirjoja tai -elokuvia, sillä ”lukemisen ja katsomisen arvoiset eivät vanhene”.
    ”No, aamulla vilkaisin puolessa minuutissa teksti-tv:n uutisotsikot ”, Matilainen sanoo. Hän istuu venäläisessä Sofia-kahvilassa Hiltusen antikvariaattia vastapäätä.
     Useimmat päätoimittajat kehuskelevat uutisriippuvuudellaan, siksi Matilaisen puheet puolityhjässä kahvilasalissa kuulostavat radikaaleilta.
    Matilainen pudistaa päätään. Hänen mielestään uutisvyöry on savuverho, joka estää hahmottamasta maailmaa. Ja juuri se hahmottaminen on hänen ”jalo pyrkimyksensä” lehdentekijänä. Matilainen huomauttaa, että Yliopisto-lehdessä oli vuosi sitten artikkeli kansainvälisestä terrorismista.
    ”Tiedän, että toimittajat manipuloivat uutisia ja että ne valikoituvat aika sattumanvaraisesti. En halua olla sen armoilla, mitä muut valitsevat. Jos seuraa aikaa, joutuu antamaan oman persoonansa pois. Silloin ei enää ole omaa mielipidettä mistään, ei edes pukeutumisesta.”
    Matilainen selittää, että kyse on myös ”tasapainon tavoittelusta”. Aika ei riitä kaikkeen, ja sitä on jäätävä ”hitaisiin nautintoihin”, kuten kirjoihin ja 1940-luvun elokuviin. Edellisenä iltana Matilainen pelasi jalkapalloa 11-vuotiaan kuopuksensa kanssa.
    Äärimmäisyyksiä Matilaisen elämässä on jo yhden miehen osalle piisannut. Ansiolistalta löytyy potkut Tehtaanpuiston ala-asteelta viidennellä luokalla, 16-vuotiaana alkanut urheilutoimittajan ura Kansan Uutisissa, potkut juopottelun vuoksi ja raitistuminen. 1980-luvun alussa Matilainen asui pari vuotta Pariisissa ja aloitti sitten Helsingin yliopistossa kreikan ja latinan opinnot. Koulussa opettaja oli epäillyt, ettei pojalla ole kielipäätä.
    Peruskoulun ja lukion hän tentti vasta myöhemmin päivätyön ohessa neljässä kuukaudessa ja kirjoitti kuusi laudaturia. Matilainen teki gradun 1992 renessanssin alusta.
    Hän on aloittanut aiheesta väitöskirjan, ja syksyllä ilmestyy esseekokoelma varhaisrenessanssin humanismista.
    Matilainen kutsuu itseään diletantiksi: ”1700-luvun Lontoossa oli diletantti-klubi, johon kuului kulttuuripersoonia. Se tarkoittaa asioiden harrastamista olematta ammattilainen.”
    Matilainen myöntää, että nykyisin hän ei edes yritä tutkia töiden ohessa, vaan pitää virkavapaata: ”Masokismillakin on rajansa.”
    Harrastus näkyy myös Yliopisto-lehdessä, jossa päätoimittaja saattaa viitata niin antiikkiin kuin romantiikan ajan ihmisiin. Yliopisto-lehteä Matilainen on päätoimittanut vuodesta 1989. Matilainen muutti lehden ”hallinnon hiekkalaatikosta” yleislehdeksi. Levikki on kolminkertaistunut 20 000:een. Ilmaislehdellä on 7000 maksavaa tilaajaa.
    Matilainen on selvästi ylpeä lehdestä ja toimittajistaan. Esikuvia tai kilpailijoita hän ei nimeä: ”Me olemme omassa lokerossamme.”
    Millä tavalla päätoimittaja sitten maailmaa hahmottaa, jos ei uutisten välityksellä?
    Matilainen vastaa, että vaikka lukemalla suomalaisia pienlehtiä, Le Nouvel Observateuria ja New York Review of Booksia tai juttelemalla tuttujen kanssa Vanhan Maestron tai Jortsumestarin tansseissa.
    ”Todellinen taito lehden teossa – kuten kaikessa – on herkkyys ja vivahteiden taju. Sitä ei voi opettaa. En edes tiedä, onko minulla sitä. Mutta on pyrittävä ymmärtämään, mistä tässä kaikessa on oikeasti kyse. Herkkyys on mun lempisana.”

Kirsikka Saari
Kuva: Sami Haapavaara