Professori Paul Lillrankin mielestä globalisaation vastustajat ovat tyhmiä. Heidän ajattelunsa on mekanistista ja yksinkertaistaa maailman. Heidän suuri syntinsä on se, että he kuvittelevat tekevänsä hyvää, koska he tarkoittavat hyvää.
”Tämä on sellaista tyhmyyttä, jossa ei pystytä käsittelemään systeemiteoreettisia malleja, eikä tunnusteta, että asioilla on tarkoittamattomia vaikutuksia. Taloudelliset järjestelmät ja rahoitusjärjestelmät ovat monimutkaisia, eikä niitä voi muuttaa yhtä ruuvia vääntämällä!” Lillrank sanoo.
Tämä on Lillrankin hyväntahtoinen tulkinta ”antiglobalisteista”. Kyyninen tulkinta on se, että Attac ja sen ympärillä oleva liikehdintä on aivan jotain muuta kuin mitä se väittää olevansa.
”Attac on verrannollinen rauhanliikkeeseen. Rauhanliike oli mukamas ydinaseita vastaan rauhan puolesta. Tosiasiassa rauhanliike palveli Neuvostoliiton strategisia etuja.”
Attac taas palvelee protektionismin asiaa. ”Attacin perustaja, Ignacio Ramonet, on avoimen protektionistinen. Hän kannattaa sitä, että kehitysmaiden maataloustuotteet pidetään poissa eu:sta. Se on kaiken järjen mukaan tulppa kehitysmaiden kehitykselle.”
Paul Lillrank työskentelee teknillisessä korkeakoulussa tuotantotalouden laitoksella laatujohtamisen professorina. Luentosalien lisäksi hän paasaa Talouselämä-lehden ja Hufvudstadsbladetin kolumnistina.
Osin kovat sanat ovat provokaatiota. Haukkuessaan globalisaation vastustajia uudeksi hitlerjugendiksi Talouselämä-lehdessä Lillrank liioittelee kuten hyvän kolumnistin kuuluukin.
”Tekstini ovat tarkoituksellisesti hävyttömiä, koska sellainen herättää keskustelua. En ole kuitenkaan nähnyt yhtään asiallista vastaväitettä tekstilleni”, hän sanoo. Vihaisista sähköpostiviesteistä päätellen provokaatio on onnistunut.
Lillrankille mielipiteet ovat intohimo. Parhaillaankin professorin tietokoneen muistissa on 30 puolivalmista kolumnia odottamassa hiomista ja julkaisua.
Nuorten aktivismi on yksi Lillrankin lempiaiheista. Oikeastaan hän pitää koko touhua massaliikkeeksi muuttuneena murrosikäisenä kapinana.
”Ei siihen tarvita kuin riittävä määrä virkeitä nuoria miehiä, jotka ovat ajan hermoilla. He hakeutuvat yhteen ja ryhtyvät julistamaan asiaansa. Seuraavaksi yhteyteen hakeutuu virkeitä naisia, koska that’s where the action is.”
Kun kasassa on virkeitä miehiä ja naisia, toiminta houkuttaa mukaan ”vähemmän virkeitä” miehiä ja naisia.
”Suurin osa liikkeestä on murrosikäistä kapinointia auktoriteetteja vastaan. Se on koko jutun psykososiaalinen käyttövoima. Nuoren ihmisen täytyy hakata päätään seinään, jotta oma identiteetti löytyisi.”
Lillrank ei puhu vain nykyajan aktivisteista vaan myös itsestään. Nuorena hän oli radikaali hippi, joka liikkui samoissa vasemmistopiireissä kuin nykyinen kansanedustaja Ilkka Taipale ja sen sellaiset.
”Tietysti on helppo sättiä nykyistä antiglobalismia, kun on itse ollut samoissa fiiliksissä”, hän sanoo itseironisesti.
Alun perin Paul Lillrankista piti tulla pappi. Psykiatrin ja psykologin poika aloitti 1970-luvun alussa Helsingin yliopistossa teologian opinnot. Jumaluusoppi vaihtui yhteiskuntaoppiin parissa vuodessa. Lillrank siirtyi valtiotieteelliseen tiedekuntaan.
Opiskelujen ohessa nuori sosiaalipsykologi työskenteli Helsingin nuorisoasemalla valvojana. Gradu valmistui vankeinhoidosta, aiheena vanginvartijat.
”Se oli sellaista hörhöilyä. 1980-luvulla käytettiin sellaista sanaa kuin hämy. Siihen kuului pitkä letti: intialaistyyppinen likainen mystiikka oli mielikuva”, professori muistelee.
”Nuorena tulee kokeiltua kaikkea ja liikuttua vaihtoehtopiireissä. Fiksut ihmiset pörisee ja kokeilee kaikkea hakiessaan elämäntapoja.”
Nykyinen sosiaalipsykologian professori, silloinen assistentti Klaus Helkama muistelee, ettei Lillrank tuolloin erottunut radikaaliudellaan joukosta. ”Kaikkihan olivat vasemmistolaisia. Hänen nykyiset sosiaalidarvinistiset ajatuksensahan ovat paljon radikaalimpia”, Helkama nauraa.
Ajan myötä hämyily alkoi tympiä. Lillrank haki uutta suuntaa elämälleen. Mystisen Intian tilalle löytyi Japani, josta nuori tutkijanalku innostui toden teolla 1980-luvulla.
”Intia ja Japani ovat mielikuviltaan hyvin erilaiset. Japani on skandinaavistyyppinen, puhdas, selvärajainen, minimalistinen, jopa protestanttinen. Se alkoi kiinnostaa minua yleisenä lifestylena.”
Kiinnostusta maahan lisäsi myös judoharrastus. Vuosien saatossa mustan vyön judoka on vaihtanut tatamin pyöräilyyn ja lenkkeilyyn.
Japanin matkalle oli hankittava syyja rahoitus. Sosiaalipsykologian laitoksen assistenttina lisensiaatintutkimustaan valmistellut Lillrank haki Japaniin vaihtoon, turhaan. Lopulta hän keksi ovet itään avanneen tutkimusalan: laadun.
”Elämääni vaikutti yllättävästi suunnattomasti sen aikainen kulttikirja Zen ja moottoripyörän kunnossapito, Robert M. Pirsigin mahtava kirja.”
Teoksen lukenut muistaa, että kyseessä oli pohdinta laadun filosofiasta. Kirjan keskeisin kysymys on: ”Mitä on laatu?”
Lillrank sanoo, että kirja julisti samaa asiaa kuin hän nyt: teknologia ja humanistiset ajatukset eivät ole toistensa vastakohtia.
”Laatu on konsepti, joka seisoo tyylikkäästi teknisten ja humanististen alojen välissä. Laatuvaatimukset ovat subjektiivisia. Ne perustuvat jonkinlaiseen arvomaailmaan. Toteutusporras taas menee insinööritieteiden puolelle.”
”Moottoripyöräjuju kirjassa on se, että jos rakastat tuotettasi, ymmärrät sen ja pyrit hoitamaan sitä hyvin, se saa sielun. Ei niin, että moottoripyörässä asuisi jokin mörkö, vaan tekninen tuote heijastaa omistajansa persoonallisuutta”, hän kuvailee.
Lillrank teki väitöskirjansa Japanissa, pääaineena taloustiede. Pian nuori tutkija joutui vaihtamaan yliopistoa suututettuaan väitöskirjan ohjaajan. Professori raivostui, kun ulkomaalainen tutkijanalku kehtasi seminaarissa avata suunsa ja väittää tämän tulkintaa vääräksi. Japanissa opiskelija ei arvostele professoria.
Väitöskirjan aihe oli teollisuuden organisaatiot, tuotantoprosessin organisointi laadun aikaansaamiseksi. 1980-luvulla Japanin nousu talousmahdiksi oli kuumimmillaan. Maan yritysten organisaatiomalleja ihailtiin koko teollistuneessa maailmassa.
”Japani on yhteiskunnaltaan mysteerio. Viralliset kuviot ovat uskomattoman byrokraattisia, jotkut alat äärimmäisen kapitalistisia. Privaatisti japanilaiset taas ovat mukavia, avuliaita ja kohteliaita.”
Japanissa Lillrank tapasi myös vaimonsa. Nyt neljän lapsen isä asuu perheineen Ruotsissa.
Ensimmäinen visiitti Japaniin venyi kahdeksanvuotiseksi. Väitöskirjan jälkeen valtiotieteiden tohtori Lillrank jäi konsultiksi yhdysvaltalaisen Boston Consulting Groupin Tokion toimistoon.
Tutkijan ura houkutteli yritysmaailmaa enemmän. Lillrank, 46, on työskennellyt yliopistoissa Ruotsissa, Japanissa ja Suomessa.
Kokonaan ei Lillrank ole yritysmaailmaa jättänyt. Monen teknillisen korkeakoulun professorin tavoin hän konsultoi lukuisia firmoja.
Lillrank oli myös osakkaana ja hallituksen puheenjohtajana konkurssiin menneessä mikroelementtitaloja valmistaneessa Kotini Europa oy:ssä. Paljon julkisuutta kerännyt Lappeenrannan asuntomessuilla esitelty Stefan Lindforsin punainen legotalo oli yrityksen lippulaiva.
”Akateeminen maailma on uniikki siksi, että se sallii akateemisen vapauden. Asioita saa tehdä siksi, että ne kiinnostavat, ilman että tarvitsee ajatella, onko työ poliittisesti korrektia, taloudellisesti kannattavaa tai sopiiko se pomon kuvioihin.”
Viime syksynä Helsingin Sanomat vertasi tkk:n tuotantotalouden osastoa Harvardiin, Oxfordiin ja Stanfordiin. ”Me koulutamme Suomen nuorison parhaimmiston”, Lillrank kehui.
”Tämän duunin hauskin puoli on se, että on tekemisissä itseään fiksumpien ihmisten kanssa”, Lillrank myöntää. ”Tai sanotaan, että sisään tuleva raaka-aine on fiksua.”
Opettajana Lillrankilla on kaksi esikuvaa. Toinen heistä on sosiaalipsykologian entinen professori Kullervo Rainio. Perustuslaillisen kansanpuolueen populistisena kansanedustajana ja runoilijanakin tunnettu Rainio vaikutti Lillrankiin innollaan.
”Rainio oli hullu tiedemies ja runoilija, jolla oli omia ajatuksia ja joka johti karismallaan. Olin assarina silloin kun hän tuli politiikasta takaisin yliopistolle”, Lillrank muistelee. ”En tiedä, opettiko hän koskaan minulle mitään, mutta hemmetin innostunut hän oli erilaisista tietokonesovellutuksista.”
Toinen esikuva on Lillrankin väitöskirjan ohjaaja, professori Noriaki Kano Science University of Tokyosta.
”Kanossa yhdistyi hienosti vaativuus ja huolenpito. Hän ei ollut kaveria opiskelijan kanssa, vaan piti selvän etäisyyden.”
Kanon opiskelijat joutuivat paiskimaan töitä, mutta myös professori ahkeroi opiskelijoiden eteen. Japanilaisopiskelijoille tämä järjesti suhteillaan jopa työpaikat, Lillrank kertoo.
Sosiaalipsykologiaa opiskelevasta hörhöstä on pitkä matka teknillisen korkeakoulun professoriksi. Ilkeästi voisi sanoa, että Lillrank teki wahlroosit: entinen vasemmistolainen ajaa nyt liberaalia markkinataloutta.
Jotain jäänteitä radikaaliajoilta on tallella. Niitä on esimerkiksi tarve aukoa päätä, kritisoida auktoriteetteja. Kolumneissa kyytiä saavat byrokratia, hyvinvointivaltio ja korkeakoulupolitiikka. Pian Lillrank yltyy kritisoimaan koko yliopistohallintoa ”bresneviläisestä byrokratiasta”, rehtori Paavo Urosta ja hänen suunnittelemaansa it-yliopistoa.
Heikki Valkama
Kuva: Ville Palonen
