21. syyskuuta 2001
Teksti:

Terrori-isku yhdysvaltoihin pysähdytti.
    Suomessakin vietettiin hiljaisia hetkiä iskun uhrien muistolle ja pidettiin lippuja puolitangossa.
    Teko on tuomittava, siitä ei pääse mihinkään.
    Iskun jälkipuinti kansallisena traumana herätti kuitenkin kysymyksiä.
    Ovatko ihmiset, jotka kuolevat hyökkäyksessä ”vapaata maailmaa” vastaan suurempi menetys kuin sisällissodassa tai kansanmurhassa tapetut? Tuskin kukaan ajattelee, että ovat. Silti terrori-iskuun on reagoitu vahvasti.
    Osin kaiken selittää tiedonvälitys. Televisio tekee tragedian. Terrori-isku keräsi maailman kansat tv:n ääreen. Ilman televisiota ei tämäkään ”kansakunta” surisi tai järkyttyisi.
    Tiedämme, että Ruandassa tapettiin keväällä 1994 kolmen kuukauden aikana lähes miljoona ihmistä. Maailman terveysjärjestö who:n mukaan 3,3 miljoonaa ihmistä kuolee vuosittain ripuliin.
    Jos televisio olisi ollut paikalla, olisiko suomalaisilla työpaikoilla pysähdytty muistamaan Ruandan kansanmurhan uhreja? Mitä jos sanomalehdet uhraisivat kokonaisen etusivun ripulikuolemille? Vedettäisiinkö koko maassa liput puolisalkoon?
    Kaiken väkivallan ja kuoleman pitäisi pysäyttää. Mutta maailma on jakautunut auttamattomasti kahden luokan ihmisiin. Rikkaiden länsimaisten ihmisten kuolema on uutinen. Köyhässä muussa maailmassa saa taas tappaa rauhassa.
    Pahinta on, jos kostona terrori-iskusta Yhdysvallat pommittaa Afganistanissa siviilejä. Tuhansia kuolee ”oikeutetusti”, kostona. Miten tällainen väkivalta eroaa terrori-iskusta?
    Syylliset on saatava kiinni ja tuomittava. Tuomiota ei kuitenkaan saa julistaa mielipidemittausten oikeuskäsityksen tai näyttävien televisiopommituksen lakien mukaan.

Heikki Valkama,
päätoimittaja