11. toukokuuta 2001
Teksti:

Uusi tapa etävalvoa kohdetta, vaikka maapallon toiselta puolelta Internetin kautta. Uusi digitaalitallennin joka tekee kertaheitolla vanhoista nauhureista antiikkia. Aikaviivenauhureilta ei jää mikään huomaamatta.
    Näin mainostaa eräs suomalainen turvatekniikkayritys valvontakameroita nettisivuillaan. Samanlaisia mainoksia löytää internetistä helposti kymmenittäin.
    Kamerat käyvät kaupaksi, niiden tekniikka kehittyy nopeasti ja hinnat halpenevat. Securitas Tekniikan toimitusjohtaja Hannu Kankkunen arvioi myyntitilastojen perusteella valvontakameroiden määräksi 135 000. Tarkkaa lukua ei tiedä kukaan, sillä kameroista ei ole olemassa mitään rekisteriä.
    Kuka tahansa voi hankkia valvontakameran. Myyjät eivät kysele käyttötarkoitusta. Kuvaamiseen tarvitaan vain kiinteistön omistajan lupa.
    Suurin osa valvontakameroista kuvaa pankkisaleja, kauppoja ja yritysten konttoreita, mutta myös kaupunkien keskusta-alueita valvotaan tarkasti. Esimerkiksi Helsingin rautatieaseman ympäristössä satunnaisen kulkijan kasvot tallentuvat lukuisiin kameroihin, ja metroa vahtii 350 kameraa. Syksyllä 1999 käyttöönotettuihin vr:n uusiin lähiliikennejuniin asennettiin valvontakamerat.
    Rikoksentorjuntaneuvoston pääsihteerin Hannu Takalan mielestä suurin ongelma liittyy nimenomaan katujen ja muiden julkisten tilojen valvontaan. ”Ei turvallisuutta luoda kameroilla. Se perustuu ihmistenvälisiin suhteisiin. Valvontakamerat toimivat parhaiten tietyissä kohteissa tiettyihin tarkoituksiin. Tuhlailevalla kameroiden käytöllä aiheutetaan tämän menetelmän inflaatio”, hän sanoo.

Kameravalvonnan lisääntyminen on herättänyt huolta yksityisyyden suojan rikkomisesta ja mahdollisista väärinkäytöksistä. Laki kieltää intiimien paikkojen kuvaamisen ja henkilörekisterien kokoamisen, mutta käytännössä on mahdotonta tietää, kuka kameroita käyttää ja mihin tarkoitukseen.
    Securitaksen Hannu Kankkunen ihmettelee kameravalvonnan saamaa huomiota. ”Kameravalvonnasta on nyt tehty mediassa mörkö ja isoveljen valvova silmä, vaikka niitä on ollut jo kymmenien vuosien ajan. Kameravalvontahan on pelkästään positiivinen asia ihmiselle, jolla ei ole mitään salattavaa.”
    Kameravalvontaan perehtynyt tutkija Hille Koskela on eri mieltä. Suomessa ei ole päästy edes keskustelun alkuun. ”Esimerkiksi Britanniassa keskustellaan hyvin paljon kameravalvonnan kustannuksista, yksityisyyden suojasta ja kontrollin rajoista”, sanoo Helsingin yliopiston maantieteen laitoksella työskentelevä Koskela.
    ”Suomesta puuttuvat yksityisyyden suojasta kiinnostuneet kansalaisjärjestöt, ja perusluottamus auktoriteetteihin on vahva. Turvallisuus urbaanina kysymyksenä on myös uusi. Siitä ei puhuttu parikymmentä vuotta sitten. Nyt otetaan kiitollisena vastaan kaikki, mikä mahdollisesti edistää turvallisuutta, eikä uskalleta keskustella kriittisesti.”
    Kameroiden käyttö on Koskelan mukaan perusteltua yksittäistapauksissa, eivätkä kamerat juuri haittaa ihmisten arkea, mutta yleinen kehitys kohti valvontayhteiskuntaa huolestuttaa häntä. Paikkojen suojaaminen kameroilla lisääntyy vähitellen kenenkään kyseenalaistamatta sitä.
    Koskela on huolestunut kaupunkitilassa tapahtuvasta eriarvoistumisesta. Kameravalvonnalla pultsarit on ajettu pois kauppakeskuksista ja asemahalleista. Suurin osa ihmisistä on tyytyväisiä, kun häiriöt vähenevät.
    Mutta kameravalvonnalla on kääntöpuolensa. Keillä on oikeus julkiseen kaupunkitilaan? Ketkä suljetaan ulos ja minne? Onko seuraavaksi somaleiden, romanien ja punkkareiden vuoro?

Valvontakamera on oikeastaan englantilaisfilosofi Jeremy Benthamin 1700-luvun lopulla kehittelemän panopticon-vankilan sovellutus. Panopticon on kehämäinen rakennus, jonka keskellä olevasta vartiotornista näkee kaikkiin selleihin. Vangit taas eivät tiedä, milloin ja kuka heitä tarkkailee.
     Mikä toimi panopticossa, toimii Asematunnelissa. Kuten Hannu Kankkunen Securitaksesta sanoo: ”Ihmiset eivät tee luvattomia asioita, jos he tietävät, että kamera rekisteröi ne.”
    Kaikki perustuu siis siihen, että ihminen ei tiedä, tarkkaillaanko häntä vai ei. Paljastetaanpa salaisuus: todennäköisesti ei tarkkailla.
    ”Ei niitä kameroita kukaan katsele. Sehän on tylsää ja puuduttavaa touhua. Vain marginaalinen osa kameroista on valvottuja”, Kankkunen sanoo.
    Valvontakameroita on niin paljon, että on mahdotonta palkata henkilökuntaa seuraamaan niitä reaaliaikaisesti. Rikoksentorjuntaneuvoston Takalaa tämä surettaa. ”Olisi tärkeää, että hätätapauksessa saisi myös apua.”
    Uusimmat kamerat ovat nauhoittavia digikameroita. Ne rekisteröivät tapahtumat kovalevylle, josta ne voidaan tarvittaessa tarkistaa. Väkivallan uhria ei tosin lohduta, vaikka tekijä tunnistettaisiin jälkikäteen nauhalta. Sen sijaan omaisuusrikoksen uhrille varkaan kasvokuvasta on paljon iloa.
    Kriminaalipoliittisesti tämä vastakkainasettelu on Hille Koskelan mukaan ongelmallinen. Kumpaan yhteiskunta haluaa keskittää voimavaroja, omaisuus- vai väkivaltarikosten selvittämiseen ja ehkäisyyn?

Kun valvontakameroita ripustellaan julkisten tilojen nurkkiin, perustelu on sama kuin Benthamilla ja Securitaksen Kankkusella: rikosten ennaltaehkäisy.
    Tutkijoita tämä argumentti ei vakuuta. Suomessa valvontakameroiden ennaltaehkäisevää tehoa ei ole tutkittu. Brittitutkimusten mukaan se on paikallista ja lyhytaikaista. Joillakin alueilla kameroiden asentaminen on vähentänyt häiriöitä, mutta on olemassa yksinkertaisia ja halvempiakin konsteja, Hannu Takala kertoo.
    ”Tampereelta ja ulkomailta on kokemuksia, että kun jollakin paikalla soitetaan klassista musiikkia, häiritsevät joukkiot häipyvät. Myös nakkikioski saattaisi lisätä jonkin torialueen turvallisuutta yhtä paljon kuin valvontakamera. Samalla torille tulisi palvelu.”
    Kaikkia alueita ei saada rauhoitettua edes kameroilla. ”Usein jossain kohteessa on jotain, joka tekee siitä alttiin rikoksille”, Takala sanoo. Suomalaiseen väkivaltaan liittyy usein myös alkoholi, eikä humalainen katso, näkyykö kameraa vai ei.
    Mutta on valvontakameroista yksiselitteistä hyötyäkin. Murhatutkimuksissa kameroiden nauhat tarkistetaan aina, jos se vain on mahdollista, kertoo rikoskomisario Kari Tolvanen Helsingin poliisista.
    Valvontakamerat tallensivat Steen Christensenin liikkeet ennen poliisimurhia lokakuussa 1997. Samoin kamerat helpottivat poliisin työtä seulottaessa viime joulukuussa tapahtuneen liettualaisnaisen murhan epäiltyjä.
    Myös pankki- ja liikeryöstöjen selvittäminen on helpompaa, kun apuna ovat valvontakamerat. Sen sijaan julkisella paikalla tapahtuneiden pahoinpitelyiden tai ilkivallan selvittämisessä kameroista ei ole suurta apua, koska nauhat ovat usein huonolaatuisia, Tolvanen sanoo.
    Tolvasen mielestä persoonattomien valvontakameroiden vaikutus on vähäinen parannettaessa julkisten tilojen turvallisuutta. Parhaimpana keinona rikosten ja häiriöiden ehkäisemiseksi hän pitää poliisin jalkautumista ihmisten pariin.
     Poliisin aika ja rahat eivät vain riitä kattavaan jalkapartiointiin. Sen sijaan kameran käyttö tulee halvaksi, sanoo Securitaksen Kankkunen. ”Ihmiset ovat liian kalliita seisomaan joka nurkalla. Kamera automatisoi turvallisuustyötä, ja se muistaa paremmin kuin ihminen.”
    Intimiteettisuojan murtumista pelkäävien mielestä vähän turhankin hyvin. Digikameroiden kuvat ovat teräviä, ja esimerkiksi eräs kameravalmistaja mainostaa 4000 kuvan muistia ja mahdollisuutta siirtää kuvia sähköpostissa.
    Kukaan ei tiedä, kuinka kauan kameroiden nauhoja – tai kovalevyjä – säilytetään. Tietosuojavaltuutettu suosittaa muutamien tuntien tai korkeintaan päivän säilytysaikaa.
    Hannu Kankkusen mukaan nauhoja säilytetään ”muutamia päiviä”, sillä ne halutaan uusiokäyttöön. Hän myös vakuuttaa, ettei Securitas kerää rekistereitä.
    ”Emme kerää yhdellekään yritykselle ihmisten kuvia, eikä sellaista toimeksiantoa ole tullut. Eihän normaaliyritystä kiinnosta ruveta keräämään jonkun kuvia. Jollakin kauppaliikkeellä tai ravintolalla voi tietysti olla intressi kerätä häirikköjen kuvia. Mutta se kuva on yleensä portsarin päässä.”
    ”Nyt nauhat ovat vielä irrallista materiaalia, mutta ongelma kärjistyy viimeistään siinä vaiheessa siinä vaiheessa, kun käyttöön tulee kasvojen tunnistamisjärjestelmät, jotka on tietokonelinkitetty esimerkiksi rikosrekisteriin”, Hille Koskela sanoo. Hahmontunnistusjärjestelmät ovat jo käytössä muun muassa Britanniassa jalkapallostadioneilla huligaanien tunnistamisessa.

Eu-maissa vallitsee hyvin kirjavat säännökset kameravalvonnasta. Tiukimmin asiaan suhtautuu Tanska, missä valvontakameroita ei saa käyttää kaduilla, teillä, toreilla ja muilla julkisilla paikoilla. Oman rakennuksen ympäristöä saa valvoa, mutta nauhoittaminen on kiellettyä.
    Britanniassa on Suomen ohella eniten valvontakameroita Euroopassa suhteessa asukaslukuun. Siellä kameravalvonta on osa paikallista turvallisuussuunnittelua. Kamerat ovat julkisen tarkkailun alaisia, ja alalle on luotu eettiset ohjeet. Kameroita pyritään valvomaan reaaliaikaisesti.
    Suomen tilanne on poikkeuksellisen villi. Valvontakameran käyttö on vapaata, eikä kameroita ole rekisteröity.
    Poliisille rekisteröimättömyys on ongelma. ”Joudumme aina jalkatyönä käymään läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat rikospaikan läheisyydestä. Toki julkista paikkaa saa valvoa, mutta olisi tervettä, että kamerat olisi jotenkin rekisteröity”, rikoskomisario Tolvanen sanoo.
    Securitaksen Kankkunen ei kannata valvontakameroiden rekisteröimistä tai luvanvaraistamista. ”Kyllähän poliisi saa nyt sen verran ottaa selvää itsekin. En tiedä, onko sellainenkaan yhteiskunta hyvä, jossa kaikki on rekisteröity.” Kankkusen mukaan yksityisyyden suojasta ja tietosuojasäännöksistä huolehditaan nykyisellään riittävän hyvin.
    Suomessa kameravalvontaa säätelevät salakatselua ja -kuuntelua koskevat lait sekä henkilötietolaki, mutta mitään erillistä lakia ei ole. Sen tarpeellisuudesta on keskusteltu jo kauan. Toistaiseksi keskustelu on synnyttänyt yhden tuloksettomaksi jääneen eduskunta-aloitteen.
     ”Oma näkemykseni on, että vallitseva lainsäädäntö antaa aika hyvät raamit”, tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio toteaa. Hän kuitenkin lisää, että joissain tilanteissa rekisteröinti tai luvanvaraisuus voisi olla paikallaan.
    Keskustelu luvista ja rekisteröinnistä saattaa ylipäänsä olla turhaa, sillä tulevaisuudessa raja yksityisen ja julkisen valvonnan välillä on ehkä veteen piirretty viiva. Parin kolmen vuoden kuluttua ihmisillä on kännyköissä omat valvontakamerat, Hannu Kankkunen ennustaa.
    ”Niistä voi tarkistaa kesämökin säätilan tai näyttää kaupassa vaimolleen, että ovatko nämä nyt niitä oikeita perunoita. Mielestäni tämä johtaa ihmisten kannalta helpompaan ja joustavampaan elämään.”

Ilkka Karisto
Kuva: Mika Ranta