02. maaliskuuta 2001
Teksti:

Purjehtija. Seikkailija. Yksinäinen mies vastaan armoton meri. Hjallis Harkimo. Tutkija Linda Jakobson naurahtaa käsityksilleni purjehduksen harrastajasta. ”Minulla on riittävän paljon kiirettä ja stressiä elämässäni, etten halua sitä merellä kokea”, hän sanoo.
    Purjehdus on Jakobsonille elämäntapa. Aiemmin hän purjehti kilpaakin, mutta nyt veneily on luonnosta nauttimista, useimmiten Turun saaristossa.
    ”Yleensä purjehdimme vain me kaksi naista. Joskus miehiäkin on päästetty mukaan: veljen pojat ja veli”, Jakobson kertoo.
    Toinen ”meistä kahdesta naisesta” on Jakobsonin hyvä ystävä Marja Sarvimäki, johon hän tutustui jo lapsena – purjehdusleirillä.

Näinä päivinä jakobsonilta ja Sarvimäeltä ilmestyy kirja Perinteen taika – nykypäivä Kiinassa, Etelä-Koreassa ja Japanissa, jossa he vertailevat elämänmenoa Tokiossa, Soulissa, Beijingissä ja Taipeissa.
    ”Vuonna 1987 lähdin samaan aikaan Magin kanssa Aasiaan. Hän lähti suorittamaan jatko-opintojaan Tokioon. Minä taas olin saanut vuoden virkavapaata Ilta-Sanomien toimittajan työstä. Siitä lähtien Itä-Aasiasta tuli osa elämäämme”, Jakobson kertoo.
    Nyt Ulkopoliittisessa instituutissa työskentelevä Jakobson on yksi Suomen johtavista Itä-Aasian tuntijoista. Kun Taiwanin ja Kiinan välit kiristyvät tai Pohjois-Korean poliittisesta tilanteesta halutaan tietää jotain, käännytään Jakobsonin puoleen.
    ”Vaikka teenkin tutkijan työtä, katson olevani kirjailija. Joskus elätän itseni toimittajan työllä, joskus tutkijan. Suomessa harva voi elättää itsensä kirjailijana. Mutta sitä haluaisin olla, jos ollaan rehellisiä.”
    Jakobsonin edellinen teos, kiinalaisesta yhteiskunnasta ja hänen omista kokemuksistaan kertova Miljoona totuutta, ilmestyi vuonna 1999 ja sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Jakobson käänsi sen itse englanniksi, ja teos oli arvostelumenestys maailmalla.
    Saavutus on hyvä suomalaistoimittajan kirjalta, varsinkin kun vastaavanlaisia teoksia ilmestyy englanninkielisessä maailmassa melkein liukuhihnalta.
    ”Oli eräänlainen unelmien täyttymys, että Miljoona totuutta julkaistiin Yhdysvalloissa”, Jakobson myöntää.
    Sattumalta Linda Jakobsonin kirja julkaistiin Yhdysvalloissa samaan aikaan kun hänen isänsä Max Jakobsonin teos Finland in the New Europe. Isä ja tytär markkinoivat teoksiaan Yhdysvalloissa yhtä aikaa.
    Elämä suurmiehen, valtakunnan kuuluisimman diplomaatin tyttärenä ei ole ollut aina helppoa, Jakobson kertoo.
    ”Silloin nuorena toimittajana 70-luvulla, jolloin Suomen poliittinen ilmapiiri oli eri tavalla jakautunut, tunsin voimakkaasti nahoissani, että olen Max Jakobsonin tytär. Erityisesti tuntui piinalliselta, kun toisten lehtien toimittajat tulivat humalassa örisemään Max Jakobsonin lausunnoista ja olettivat, että ajattelen täysin samalla tavalla kuin isäni.”
    ”Suhteeni isään on aina ollut hyvä. Mutta ensimmäisen Kiina-kirjani jälkeen koin olevani täysin oma itseni.”

Isän työn vuoksi Jakobson vietti osan lapsuudestaan Yhdysvalloissa. Kotikielinä olivat suomi ja englanti. Jakobsonin äiti, Marilyn, on syntyjään englantilainen. Lisäksi Jakobson puhuu sujuvasti muun muassa mandariinin kiinaa.
    ”Koen kuitenkin olevani voimakkaasti suomalainen. Meidät kasvatettiin hyvin suomalaisiksi.” Kaksoiskansalaisuus ei tulisi Jakobsonin mukaan kuuloonkaan.
    Linda Jakobsonin tuntevat kutsuvat häntä kosmopoliitiksi, joka tulee toimeen missä tahansa maailmankolkassa. ”Kiinassa oppii kärsivälliseksi ja sitkeäksi”, Jakobson perustelee. Myös kodista tuli opittua monia asioita.
    ”Humanistinen elämänkatsomus, suvaitsevaisuus yhdistettynä käytännön asioihin: ulkomailla asumiseen, ulkomaisiin vierasiin ja kaksikielisyyteen. Kotona on aina seurattu kansainvälisen politiikan arkipäivää”, hän luettelee.
    ”Äitini aina kauhistelee, kun sanon, että minähän olen syntyjäni sika. Suomessa sika on negatiivinen, mutta kiinalaisessa horoskoopissa sika on hyvä merkki, kiltti, viisas, rauhallinen – tosin jääräpäinen”, Jakobson nauraa. ”Maxkin on.”
    Suomen politiikkaa ja yhteiskunnan tapahtumia Jakobson sanoo seuraavansa tarkkaan. Mutta silti hän ei ole kokenut tarvetta osallistua suomalaiseen yhteiskuntakeskusteluun tai politiikkaan.

Mutta miksi juuri kiina? ”60-luvulla suomalaisen ulkomaantoimittajan kannatti tutustua Yhdysvaltoihin, 70-luvulla Neuvostoliittoon – ja mielestäni 80-luvulla kannatti kaukokatseisena panostaa Kiinaan”, Jakobson vastaa.
    Alun perin hän ajatteli viettää Kiinassa vain välivuoden. Mutta maa vei mennessään.
    ”Kiinalaisessa elämänmenossa oli jotain hyvin kotoista ja tuttua. Ymmärsin maan merkityksen ja tajusin, että Kiinaan todella kannatti panostaa.”
    Jakobsonin ura alkoi nuorena. Lukiosta päästyään vuonna 1977 hän meni töihin Lehtikuvaan. Työn ohessa hän luki poliittista historiaa Helsingin yliopistossa. Työ oli kuitenkin niin kiehtovaa, että tutkinto jäi suorittamatta.
    Maisterin paperien puute ei kuitenkaan ole ollut este uralle. Lehtikuvasta Jakobson siirtyi ulkomaantoimittajaksi Ilta-Sanomiin.
    Otettuaan virkavapaata Sanomista nuori toimittaja lähti Kiinaan, opiskeli kieltä ja opetti englantia paikallisessa kauppakorkeakoulussa. Sen jälkeen hänen aikansa on kulunut enemmän tai vähemmän Kiinan parissa. Hän on tehnyt maasta tutkimusta Kauppa- ja teollisuusministeriölle ja ollut vierailevana tutkijana Harvardin yliopistossa.
    1990-luvun alussa Jakobson siirtyi Helsingin Sanomiin ryhtyäkseen lehden Itä-Aasian kirjeenvaihtajaksi, asemapaikkanaan Tokio. Laman vuoksi Helsingin Sanomat lakkautti kuitenkin useita kirjeenvaihtopisteitään, muun muassa Pariisin, Lähi-idän ja Itä-Aasian toimistot. Tuolloin Pekka Hyvärisen päätoimittama Suomen Kuvalehti palkkasi kiinalaistuneen toimittajan Kiinan kirjeenvaihtajakseen.
    Kaiken kaikkiaan Jakobson vietti Kiinassa yhteensä yli kymmenen vuotta. Aikaa riitti kuitenkin myös lähialueille, Korealle ja Japanille.

Japanin ja korean kulttuurit ovat pitkälti lähtöisin Kiinasta. Mutta sekä Korea että Japani ovat aikojen saatossa muuttuneet hyvin omaleimaisiksi.
    ”Nyt ne ovat taas muuttumassa samanlaisiksi”, Jakobson arvioi.
    Markkinatalous yhtenäistää jopa kommunistista Kiinaa ainakin kaupungeissa. Ihmisten tavoitteet eivät eroa paljonkaan toisistaan. Kaikissa maissa keskiluokkaiset perheet tavoittelevat samaa: asuntoa, autoa ja lapsille opiskelupaikkaa yliopistoon.
    ”Beijingiläiset, tokiolaiset ja soulilaiset nuoret seuraavat samoja poptähtiä ja muotivillityksiä. Vanhat perinteet eivät heitä kiinnosta.”
    Jakobsonin mukaan Japanissa ja Kiinassa ei uskota politiikkaan ja yhteiskunnalliseen toimintaan – tosin eri syistä. Sen sijaan Korea ja Taiwan ovat hänestä ilahduttavia yhteiskuntia. Korealaiset ja taiwanilaiset ovat aidosti kiinnostuneita yhteiskunnallisista asioista ja moni uskoo, että toiminnalla voi vaikuttaa päätöksentekoon.
    ”Molemmat jätit, Japani ja Kiina, ovat tienhaarassa. Miten Kiina pystyy muuttamaan yhteiskuntajärjestelmäänsä ja miten Japani löytäisi voimaa tarttua yhteiskunnallisiin ongelmiin?”
    ”Esimerkiksi Japanissa kymmenen vuotta kestänyt lama todella näkyy ihmisten asenteissa. Ihmisten usko omiin kykyihinsä on rapistumassa, kuten myös usko tulevaisuuteen”, Jakobson kertoo.
    Sodan jälkeen Japanin kansa saatiin vapaaehtoisesti puhaltamaan yhteen hiileen. Maan talouskasvu nosti sen yhdeksi maailman rikkaimmista kansakunnista.
    ”Materialismi ja rahan ansaitseminen ainoana tavoitteena on kuitenkin tullut tiensä päähän. Esimerkiksi perhe natisee liitoksissaan. Vanhemmat katsovat, että koulun tulee kasvattaa lapset. Isät ovat poissa kotoa, ja äitejäkin patistetaan laman vuoksi yhä enemmän töihin.”

Uutta kirjaa varten Jakobson ja Sarvimäki asuivat kuukausia Soulissa, Beijingissä, Taipeissa ja Tokiossa, viettivät aikaansa ihmisten parissa ja keskustelivat ja haastattelivat.
    ”Minua on alusta asti kiinnostanut kiinalaisten perheiden elämä ruohonjuuritasolla. Mikä on se tavallinen arki? Millaiset asenteet ihmisillä on niin perhe-elämäänsä kuin yhteiskuntaansa?” Jakobson sanoo.
    Jakobson korostaa sitä, että on tutustunut Kiinaan tavallisena ihmisenä, opettajana ja tutkijana. Ja tietenkin kiinalaislapsen kummitätinä.
    ”Kirjeenvaihtajan asema on Kiinassa edelleen rinnastettavissa diplomaattiin. Virkamiehet pitävät hyvin mielellään kirjeenvaihtajat ja tavalliset ihmiset erossa toisistaan. Opettajana pääsin osaksi tavallista arkea.”
    Tosin, Jakobson sanoo, Kiinasta puhuttaessa täytyy muistaa, että maa on tänä päivänä erilainen kuin viisi vuotta sitten. Muutos on nopeaa.
    Nimetkään eivät ole ikuisia. Jakobson painottaa, että Beijing on kirjoitettava Beijing, ei Peking. Kyse on paitsi ääntämisen mukaisesta oikeinkirjoituksesta myös politiikasta, kolonialistisen perinteen vastustamisesta.

Heikki Valkama
Kuva: Ville Palonen